sunnuntai 28. helmikuuta 2010

Hello, my name is fabulous




Alors, c'est ici. Olen 28-vuotias, koulutettu, kaupunkilainen nainen. Käyn päivätöissä, minulla ei ole lapsia. Olen kulutuskriittinen, mutta -haluinen ja arvostan hyvää elämää, minkä määrittelen täysin itsekkäistä lähtökuopista siten, millaisena se minulle kulloinkin näyttäytyy. Olen vakiomateriaalia erinäistenkin markkinointiosastojen kohderyhmäorientoituneissa, kuluttajapsykologisissa
parempien pullien palaverien esitelmissä. Laajahko ystäväpiirini on sitä meltä, että olen erityislaatuinen hahmo, hauska, mukava ja helpostilähestyttävä. Todennäköisesti vähintäänkin samanveroinen joukko katsoo, ettei mua ärsyttävämpää ja turhempaa akkaa ihan heti tähän maailmaan synnykään. Itse sanoisin, että olen sen kummemmin pehmentelemättä poikkeustapaus, tasa-arvoisesti hyvässä ja pahassa. Hiljan eräs minulle tärkeä ihminen käytti minua määritelläkseen sanaparia eksentrinen persoona. Kylähullu, kääntyykö se niin?

The loneliness is palpable

Sattuipa Berliinissä uudenvuoden tienoilla silmään kerrassaan viiltelevästi senhetkistä maailmanjärjestystä määritellyt asia. Vietin kymmenen päivää suhteellisen inkognito, oli ihanasti aikaa ja tilaa mennä napanöyhtiinsä. Huomasin, ihan kuin itsestään, että ehkä mä en olekaan mitenkään erityisen ennusteeton depressiokroonikko. Että ehkä se kuuluu normaaliin elämään, että joidenkin aallot ovat suurempia, syvempiä ja korkeampia. Venyvämpiä. Ja vielä, että se on ihan okei.

Pompottelin (minun papan vastine hengailulle, sivistyneimmät flaneeraa) yhtenä harmaana hetkenä Kreuzbergissä; aamussa, jolloin säätila on tullut lähemmäksi mielialaa, kuten ystäväni Veera sanoo. Mitään yhtä ihanasti kipukohtaan sattuvaa en ole kyllä kohdannutkaan vähään aikaan.



Bonjour, tristesse. Ykskaks yllättäin mä ajattelin, että mun kohdalla se ei ole valinta, millainen ilmanpaine mun pään sisällä kulloinkin vallitsee, mutta se on, miten minä sen otan haltuun. Heitänkö suurieleisesti koko seurakunnan läsnäollessa hanskat tiskiin, vai voisinko mahdollisesti opetella tunnistamaan seuraavan alakuloaallon normaaliksi, mulle luonteenomaisen pääkemiakiertokulun tapahtumaksi? Voisin.

On niin jumalattoman hienoa oppia itsestään jotain ja huomata, miten pienistä, pienistä yksityiskohdista suuremman mittakaavan systeemit on tehty.

Bonjour, tristesse. Tästä tulee hyvä vuosi.

maanantai 22. helmikuuta 2010

I'm not gonna be a meat-eating vegetarian

Saan usein itseni kiinni pohtimasta, miten ylivertaista sakkia muiden täytyy olla itseeni verrattuna. Ajattelen, että tuotakaan en olisi koskaan osannut ajatella, tai enpä tätäkään olisi tiennyt. Käytän tähän päivittäisestä olemisestani huomattavan määrän aikaa. Energiasta puhumattakaan. Kai mulla on varaa hassata.

Kunnes sattuu jotain, joka riemastuttaa aidosti ja varauksetta. Saa oman olon tuntumaan vapaalta, hyvältä ja ajattelultaan eläväiseltä. Tämä on jo jokusen päivän vanha, mutta kehottaisin kysymään VR:ltä, missä junassa se on ihmisen paikka tänä modernin teknologian päivänä maassa, joka sijaitsee lähes kokonaan 60. leveyspiirin yläpuolella.



Tuukka Simonen kysyy blogissaan aivan aiheellisesti, miten voi olla elitisti ja stalinisti samanaikaisesti? Ottamatta kantaa sen kummemmin siihen, miten monin eri tavoin em. tuubi-pätkässä esitetyt väitteet voitaisiin riippuen vastaanottajan omasta tulokulmasta joko kumota tai allekirjoittaa, tyydyn toteamaan, että siinä kiteytyy kaikki se, mistä minun ahdistukseni syntyy, kun kysymyksessä on usko ihmiseen.

Nämä pienet sielut eivät oikeasti vastusta kasvissyöntiä. He eivät ole huolissaan lastensa muuttumisesta epämääräisiksi hipeiksi tai muiksi työnvieroksujiksi. Heitä ei kiinnosta, mistä helvetin äärestä ne tölkkipavut pilttien lautasille kannetaan tai hajoaako helsinkiläisen peruskoululaisen psyyke siihen, että viisi päivää kuukaudesta lautasella onkin maksalaatikon asemesta pinaattilätty. Heillä ei välttämättä ole aiheesta minkäänlaista oikealle pohjalle perustettua mielipidettä. He eivät ole kuunaan kuulleet asiaa tuntevien henkilöiden sanottavia puolesta tahi vastaan.

Heillä on oma agenda. Ja se on kaikista pelottavinta. He ovat päättäneet, todennäköisesti itselleenkin, vieraasta syystä (tässä tapauksessa) vastustaa aloitetta vaikka hautaansa asti. Kunhan tästä keskustelu etenee, kukaan ei enää muista, mistä oikein tapellaan, mutta jumalauta, kun mulla on mielipide, niin mulla on mielipide! Nämä ihmiset ovat uskossaan vuorensiirtäjiä, ja he ovat valmiita kuolemaan henkilökohtaisella taistelukentällään asiansa edessä. He eivät halua mitään hyvää kenellekään, he eivät halua muutoksia, he eivät halua juuri tämän asian tapahtuvan! Sen kuulee, kun kuuntelee esimerkiksi ponnaripäisen keliaakikon argumentteja; hän ei vain halua, että aloite menisi läpi. Herra tietää miksi.

sunnuntai 21. helmikuuta 2010

Martini and an airplane

Syystä, josta matkustamaan kykenevät ihmiset tekevät niin, minä aloitan virtuaalisen päiväkirjan. Haluan kokea uutta, tutkia, löytää ja valloittaa. Ja kuten matkustaminenkin (ainakin osiltaan), (minulle) kirjoittaminen on subjektiivinen kokemus. Aluksi se kiinnostaa muitakin ja siitä voidaan käydä keskustelua, syistä, aikomuksista ja seurauksista; sitä ei voi kuitenkaan täysin jakaa ja jossain vaiheessa toisen reissukuvien katseleminen alkaa vituttaa.

Niin käy joskus. Tervetuloa lennolle. Tällä kertaa vieressäsi istuu Charlotte Gainsbourg.



Paras matka on oma matka.