I was temporarily blinded by a piece of jewelry

Kuten jo pääsin mainitsemasta, tyylivalintani on koruttomuus. Sormukset tekevät tähän pienen poikkeuksen: tykkään suurista, näyttävistä huomionkiinnittäjistä muuten vähän nakinmallisissa sormissa.

Suosikkini on ensimmäisellä Barcelonan-reissulla La Ramblalta söpöltä perulaispojalta ostettu lasimöhkäle (-lieriö, -littiö, -muu, mikä?) rautakehikossa. Painava esine tuntuu mukavan aidolta tavaralta ja on aivan ehdottomasti tyyliminuuteni perusainesta. Ja muistuttaahan se toki joka päivä myös lempikaupungista, naturalmente. Olen hukannut sen kymmeniä kertoja, mutta niin vaan on munkilla aina jostain löytynyt.

Toinen suosikkisormukseni on pariisilaisesta tavaratalosta hankkimani mainio kolmeosainen setti.

Kokoelmani uusin jäsen on ihana tuliainen ystävältä New Yorkista. Marc Jacobsin ja Maripolin yhteistyön hedelmä. Tsek linkki, mä h-a-l-u-a-n nuo Eiffel-korvikset. "Kasari tulee, jengi sanoo, mutta ei se koskaan edes lähtenyt", aikansa it-girl väittää tuolla. Totta.

Asiasta nopsasti hevoseen, mulla on vähän omituisen persoonallisen muotoinen oikea käsi, koska ranteessa muhiva vamma vaikuttaa koko käden toimintaan ja siihen muotoonkin sitten sitä kautta. Se ei sinänsä mua haittaa, koska ranteen erittäin rock-uskottava arpi pesee muut poikkeavuudet mennen tullen. Toiminnallisuus on tietysti vähän eri sortin juttu. Joka tapauksessa, tässä vielä viimeinen muru korupurkista ulos; ostin sen samalla kertaa mainitsemastani pikkukiskasta hopealätkän kanssa Barcelonasta. Ihan vaan huvikseen, siksi, ettei elämä olisi aina niin tylsän vakavaa.


Mama's got herself a brand new boyfriend. He's plastic fantastic and I've got him by the ba... Around my finger.

They sure do grow 'em cute in the Midwest

Lauantai-iltana kyläjuhlilla, jo toista viikonloppua putkeen. Nyt sentään vapaalla ja omissa vaatteissa. Ei ollut taaskaan varsinaisesti mitkään sandaalikelit, vaikka ei rakeita satanutkaan.

Tuo hame on jo vuosia vanha 2or+ByYat (voisko joku muuten kertoa, mistä tuo horrendöösi nimi oikein kumpuaa?). Mulla on siihen viharakkaussuhde: Se istuu kivasti, on juuri sopivanpituinen ja letkeäksikulunut. Mutta se on farkkuhame ja farkkuhameet kuuluu ala-asteelle. No, siinä se nyt kuitenkin on.

Värit on mulle pukeutumisessa erittäin hankalia ja käytän hametta lähinnä silloin harvoin, kun kaipaan kevennystä kokomustaan. Välillä se on hermostuttavaa, sillä näin rajalliset käsitykset kaventavat vaihtoehtoja hyvästi paljon eivätkä jätä juuri ilottelulle sijaa. Annan tyylistä tykkään, koska vaikka yksinkertainen ja selkeä meininkinsä onkin, hän osaa uittaa sekaan värejä ja yksityiskohtia. Eilen kuitenkin peruskesäisissä hänkin.

I am a woman, a wo-man! (Have another cocktail, woman)

Käytiin perjantaina tyttöporukalla Ateneumissa tutustumassa Onervaan. Se oli oikein hyvä alkulämpö Sinkkuelämää 2:n odotuskihinöille, koska sitä se Anna Kortelaisen kuratoiman näyttelyn mukaan Hilja Onerva Lehtisen elämä sen sata vuotta sitten oli.  Tyttöjen kesken kahviloita, runoromantiikkaa, leikkikenttänä kaupunki ja -välineenä vapaus. Onervalla tuntui sutisevan vähän joka suunnassa; ihmetyttää vaan, miten se ehti kaiken hoitaa, erittäin korkean koulutus- ja sivistystason, mittavan kirjallisen tuotannon sekä säkenöivän vapaa-aikansa Helsingin sylissä. No, ehkä se ei roikkunut facebookeissa tai blogeissa pisto sydämeen.  Jos niin tekis, muuten, siitä suunnasta puskis sen luokan status update -tavaraa, että oma suu sulkeutuisi puhtaasta ihailun ja toisaalta kateuden määrästä. MOT:

"Taiteilijailo, elämänvoima ja siveellinen selkäranka kasvavat minussa vallan kilpaa."

(Onerva, sarkastinen noita, mikä vedättäjä! Siveellinen selkäranka, my ass. Eino Leino, Volter Kilpi, Juho Rissanen, Leevi Madetoja, Inez Granfelt, Albert Gebhard, you've got it going on, sister!)

Belle époquen minäkin olisin halunnut elää, tosin kai se täytyy niin ajatella, että sen missaaminen on aivan käypä maksu siitä, ettei tarvinnut kahta seurannutta maailmansotaa kokea. Silloin alkoi tapahtua muun maailman mukana naisten ja asialiikkeensä kannalta mahtavia murroksellisia muutoksia; tukehduttavien elämänkäytäntöjen höllennyksen, osittaisenkin, on täytynyt tuntua mahtavalta. Vapaan maailman kasvatti ei ehkä oikein osaa arvostaa tai ottaa elämää haltuun samalla tavalla rivakasti ja täyteläisesti. Ehkä se johtuu siitä, se ajoittainen tyhjyyden ja sisällöttömyyden tunne. Kun on liikaa vaihtoehtoja, ei tartu mihinkään, vaikka haluaa ne kaikki. Minäkin tavoittelen urataivaalta kokonaisia aurinkokuntia, vaikka pitäis vissiin olla iloinen siitä, että joku on joskus katsonut normaaliksi ja tarpeelliseksi opettaa minut lukemaan. Ei niistä nyt niin kauaa ole, niistä toisten aikojen käytännöistä.

Feminismi on pikkuisen kieroonkasvanut määrerypäs, millä on nykyään liian helppo lyödä vähänkään ääntään korottavaa naisihmistä. Mun sydän palaa ensimmäisen aallon liberaalifeministeille, joiden asialistalla oli naisten täysivaltaisuus kansalaisina, ja joku varmasti minutkin asian ystäväksi laskee, koska ajan omia oikeuksiani sekä yksilönä että naisena esimerkiksi palkkaneuvotteluissa. Tiedän, mitä ikäiseni miehet samoilla alallaolovuosilla tienaa enkä näe mitään hyväksyttävää syytä, miksi minulle ei kuuluisi sama korvaus. Lasken seksuaalisen itsemääräämisoikeuden perustavanlaatuiseksi ihmisoikeudeksi eikä minulta suoralta kädeltä lohkea ymmärrystä sille, miksi niin suuri osa maailman naisista alistuu kohtaloonsa (kohteluunsa) uskonnon ja/tai traditioiden nimissä. Arkiympyröissäni minun tekisi mieli ravistella niitä siskoja, jotka tekevät miesten hyväksynnän eteen aivan mitä vaan. 

Sen sijaan mä en lähde yhtään siihen radikaalisiiven patriarkaattiteoriaan, että yhteiskunta olisi kokonaisvaltaisesti miesten hallinnassa ja naissukukunta pelkkä likaisten jalkarättien pärekori, ja jonka ainoa hyväksyttävä tavoite on naisten aseman nostaminen, jolloin miesten ongelmien tai "heikkouksien" huomiointi jää syrjään; siitä se sukupuolikuilu ainoastaan kasvaa, puhumattakaan jo valmiiksi naisvihamielisten ryhmästä. Mä olen tasa-arvoistamisen ihminen ja uskon, että osan tuosta teoriasta naiset toteuttavat omalla toiminnallaan heittäytymällä osaansa ruikuttaviksi marttyyreiksi sen sijaan, että tekisivät itse itselleen jonkun(kaan)laisen ryhtiliikkeen.

Mikä musta tekee ehkä eniten antifeministin, on mua jo pitkään vaivannut naisten omien rivien hajanaisuus. Eikö kukaan muu näe sitä, miksi miehet porskuttaa ja niillä on kivaa keskenään? Ei ne sikarikerhot mitään urbaanilegendaa ole. Ne suojaa toistensa selkiä. Harvoin mä olen jätkäporukoissa törmännyt sellaiseen kieroiluun ja selkäänpuukottamiseen kuin naisten kesken ja jos olenkin, se on akkamaisuudella kuitattu. Niinpä niin. Mua puistattaa ajatus siitä, millaisen voimavaran naiset toisissaan tällä omien ampumisella hukkaa. Meillä on jo yhteiskunnallinen asema, me ei tarvita enää miestä pääsylipuksi kapakkaan, meidän ei ole pakko tehdä edes lapsia, jos me itse niin päätetään. Miksi nyt ei voisi keskittyä siihen, että seistään samalla rannalla ja varmistetaan toistemme selustoja? Mä niin todella toivoisin, että naiset ottaisivat miesten hyvä veli -kuvioista mallia, ne osaa ne niin helvetin hyvin. Itseni lasken onnekkaaksi, sillä jalkapallojoukkueessani mulla on pieni osa sitä utopiaa, mistä mä tässä nyt puhun.

Solidaarisuutta, siskot, sillä tästä maailmasta selviää. Ystävyyttä ja tyttöjenvälisyyttä, niinkuin silloin Onervan aikaan. Ja menkää katsomaan se näyttely. Ja Sinkkuelämää 2.

It cost like nothing, it's priceless

Tykkään pitää tyylini yksinkertaisena, eleettömänä ja suoraviivaisena. Siihen eivät oikein korut kuulu, vaikka muiden päällä kilisevistä esineläjistä ja suurista yksittäisistä huomiopisteistä pidänkin. En osaa kantaa niitä itse. Tulen helposti liian tietoiseksi koristeista ja näprään niitä sitten, asettelen ja otan pois, laitan taas takaisin. Hukkaan.

Muutama uskottu show stopper mulla, kuten nyt jengillä yleensä, kuitenkin on, joista yksi on kaulassa aina. Koru on pieni, vaatimaton hopealätkä ohuessa ketjussa. Se herättää keskustelua, kuka ikinä sen huomaakaan, ja kommentit ovat joskus hilpeää kuunneltavaa. Se tuli mua vastaan jossain El Gòticin sivukujalla erään pitkällisen, Cavalla huuhdellun ja syvissä vesissä uineen keskustelun päätteeksi. Rakas ihminen antoi sen käteen ja kehotti katsomaan peiliin.

Vähän niinku muistutukseksi siitä, kuka tätä henkilökohtaista sirkusta oikein johtaakaan.

Life can be pretty random

Olen syyskuussa 2009 kirjoittanut omaan Facebook-statukseeni seuraavan, todella vitsikkään läppäläpykän:

"... aikoo aloittaa muotiblogin. 'Tänään(kin) ylläni hiekkahousut, Espanjan maajoukkuepaita ja Niken turffit. Hirveen kivasti sointuu yhteen. Pukeutumisessani minua inspiroi esimerkiks se, ettei polvet palais puhki, kun kaatuu tekonurmella'".

Vaikka tässä nyt ei kesähelteillä niitä hiekkahousuja olekaan, vaan pikkupikku sortsit, niin vähänpä tiesit, tyttöressu!

Muutaman viikon takaisen kuvan Eerikkilän laiturilla otti Petra.

But why would she wear flats?

Huolimatta siitä, että 166 sentin varteni ja pallonpotkimisesta pönäköityneet reiteni kaipaisivat uskottavuutensa tueksi kymmenen sentin korkoja, mä olen tennarien sukua ja huonetta. Voin käydä missä tahansa nilkkuri-, korkkari-, balleriinasivupoluilla, mutta palaan tennareihin. Mä olen myös tässä suhteessa vähän merkkiorientoitunut. Näin siitäkin perustamatta, että joku koulukunta nimeää ne kliseisiksi turvavalinnoiksi, joilla on kätevä ilmoittaa maailmalle olevansa oikeamielinen; mä lasken ne klassikoiksi. Kuten tuon Olkalaukunkin, josta vähän kyllä leyhähtelee opiskelija-maailmanparantaja-metodi-idealisti -haisuja. No, väritys ja muu asustus tekee tietysti paljon. Sanoo pinnallinen perusmaterialisti, joka ei sitten kuitenkaan metatason viesteistä juuri huoli. Tai ei ymmärrä niitä.

Easy for her to say

Kuvassa ihania asioita. Antti Asplundin risti, iPhone ja bloggaaja itse.

Flowers, flowers, flowers everywhere!

Minä en käytä kukkamekkoja, totesin joku aika sitten. Samaa sanoin aikoinaan pillifarkuista, korkeista vyötäröistä ja leggingseistä. Kiilakorkkareista. Ruutupaidoista. Pussittavista housuista ja pallohameista. Kaikki ne on tullut myöhemmin ajettua läpi, enemmällä tai vähemmällä menestyksellä. Mekko on ekan Berliinin-reissun tulosta, merkiltään UVR Connected, kasuaali cheap-chic, kaulukset, napitus ylhäältä alas ja kaksi taskua edessä. Jämäkkää puuvillaa, erittäin saksalainen meininki, mutta silti boheemisti aus Berlin.

Yksi on kuitenkin täysin saletti; en tuu koskaan pukeutumaan pelkkiin leggingseihin. Niinku siis housutarkoituksessa. Se on mautonta, erittäin epähienoa ja niin muotiblogia, että huumorintajutonta huimaa. Mutta hei nyt, huomautus itselle, joskus ne sellusuojat ois todella jees. "Mun jalat kuolee!" -ennustus viime pelissä (2-0 tappio) on väristä päätellen toteutunut. Ja toinen muikkari pikkurouvalle, älä ikinä enää pukeudu liian pimakkaan alusmekkoon. *hermo palaa*

Niijjoo, Mäkelänkadulla on uusi sushi-paikka. Öö, Wiki Sushi? Entisen kantakapakan, Magneetin vieressä. Muuten ihan jees, mutta lounastauon suht pihit minuutit ei kyllä toiste myötää kolmen vartin odottelua. Ja lohi-nigirissä muhi ylläri; pikkurillinpään kokoinen wasabi-nökö keskellä namia. Morjens.

I'll come visit you in your country cabin Upstate

Ihana päivä. Ajettiin aamulla pienellä jengillä suorittamaan tilustarkastus kesän työmaille Ratulaan! Ihana emäntä Anu piti esittelykierrokset, muisteltiin viime kesän kuvaratkaisuja ja tehtiin uusia suunnitelmia tulevan varalle. Tykkään Anun tyylistä, joka nurkan ei tarvitse olla niin tiptop, vaan epätäydellisyys on kaunista eikä haittaa, jos jossain vähän repsottaa. Siinä on sellaista sallivuutta ja tilanantoa, mikä minua ilahduttaa erityisesti. Että voi olla ihana ja rakastettava, vaikka ei olisi vielä valmis. Kaikki aikanaan, hän sanoo. Mä olen niin samaa mieltä.

Paras hetki vuodesta on se, kun tuomi kukkii. Silloin on jo ihanaa, mutta kaikki on vielä edessä. Ja tuoksuu kesä!

Kaupunkilaistunut ikäkriisittäjä oli aivan onnessaan, kun pääsi sinne. Aina kevään taittuessa kesäksi mä saan kaipuunousut perusasioiden äärelle, mihin onneksi nykyään on lääkekin lähellä. Satulaakso, sanovat kylillä. On mulla joskus omakin. Ihan pienikin riittää.

Men in their suits, twelve gossip columns

Tuli aamu-unipäissään jäätteenmäkifaksilla mieliteko pukeutua raitamekkoon. Kas, mullahan sellainen onkin! Parkkilan Jaanan vuosikaudet vanha, Annika Rimalan Tasaraitaa lainaava trikooputkilo kellohelman puolikkaalla. Oisko kevään 2003 Marimekkoa? Mahdollisesti jotain sinne suuntaan. Mekkonen ei ole päässyt käytössä kulumaan, koska ei ole oikein istahtanut; nyt olen sen verran lihonut muotoutunut, että täytän mekon paremmin kuin ennen. Ja aivan nätistihän tuo passasi ohikulkijoiden tuijailuun puistopehmikselle.

Hah, mikä yhteensattumatapahtuma osui, kun pääsin töihin. Erittäin staili työkaverini kaivoi kassistaan aamulla työmatkansa varrella Hietsusta suorittamansa heräteostoksen. Et voilà, sama kolttu, mutta pitkällä helmalla. Great minds think alike.

Ja ai että, I heart gTIEn ketjukoru. Se on ihana, tykkään pitää sitä noin, ilman mitään erityisiä solmuja. Paras on, kunhan on vaan.

How many fashion shows did you drag me into?

Hieman penseästi marmahdin ruotsalaisen rättimyllyn pulahtamisesta Helsingin fäshönankkalampeen tossa ihan hetki sitten. Jo tässä joutui sanansa pyörtämään, kun ystävältä tuli kutsu avajaisaveciksi. Kas, no, ilman muuta, katsastamaan päivän status!

Lähdin kemuihin suoraan töistä, aivan luonnollisesti huonona siitä, että seuralainenkin oli niin asiallinen.

Mutta kuulema se on just siistiä, että menee pintakekkereihin alipukeutuneena, voi sitten tyytyväisenä mälliä saamassaan huomiossa; olkoonkin, että se on jokseenkin vinoa.

Itsehän olin pukeutunut eilisen kunniaksi Musen keikkapaitaan, jonka kokoa XL korjailin takakappaleesta hakaneuloilla, koska en ole saanut aikomuksieni mukaisesti aikaan ajella sitä ompelukoneella istuvammaksi.

Toimii! Ja kotiin Annikan miehen uudella letukalla. Mä sanon, että tästä ei kesäilta kerkee parantumaan. Vaikka olihan se kerrassaan hinnatonta seisoskella pitkin Aleksia jonossa kauppaan, josta ei saanut ostaa mitään. Kyä mä, kuulkaa, sanon...

If I met me now, I wouldn't know me

Kas jaa, Radio 1:lta voi kuunnella kohtapian uutta Musea: Neutron Star Collision (Love Is Forever). Ooo-kei? Mä olen sanonut olevani hyvin huono kritisoimaan, mutta nyt tää on kyllä jotensakin noloa tavaraa, ainakin hiljan julkaistun tiiserin perusteella.

Muuten tätä ei voi itselleen perustella kuin että kappale on sen uusimman typerän vampyyripelleilyn soundtrackin lead single. Että onneksi siihen ei liian usein tarvi törmäillä.

Edit. Mä olen pettynyt. Imelät lyriikat uitettuna Knights of Cydonian laukkakomppiin ei kyllä lämmitä. Jos tämä kuitenkin löytyy tulevalta levyltä, jätän sen kauppaan. Mutta, mutta, voisinpa laittaa tähän väliin sen kaiken oikeuttavan ja väistävän kommentin, että en taida olla elokuvan kohderyhmää, toisin kuin ne 13-vuotiaat tyttäret, joihin Mattin huutama Our love would be forever/and if we die, we die together hulahtaa niinku häkä minkkiin.

Hanging out with my posse

Hyppy aikapoimussa on onnellisesti takanapäin. Seitsemät treenit kahden ja puolen päivän sisään tarkoittaa säärivammaiselle pitkähköä toipumisaikaa; eipä niinkään fyysisesti vaan enempi kasetin tasolla. Ei se päivätöitään futiksen takia kannata lopettaa.

Huolimatta mistään turhautumiskiukkuitkuraivareista, leiri tarjosi koko lailla luksukasta tapahtumaa; sateen ylijumalatar Esteri pysytteli poissa, aurinko paistoi ja yksi, kaksi henkilökohtaista onnistumistakin sattui kohdalle. Ihanaa, yhteisöllistä toimintaa, tunnetta yhteenkuuluvuudesta ja yhteinen tekemisen ja kiinnostuksen kohde. Meillä on hyvä jengi.

I'm so friggin' excited about this thing!

Ensimmäinen kesäviikonloppu edessä ja mä vietän sen 25:n futisnaisen kanssa nurdella. Eerikkilään! Koko viikonloppu pelkkää jalkapalloa, illalla rantasaunaa. Oi, kyllä. Kiitos, elämä.

It was like a bomb that just kept exploding

The National on kyllä ihme orkesteri. Laulaja Matt Berningerin todella unettava ja monotoninen ääni aiheuttaa sen, että horros tulee kuunnellessa aika nopeaan. Mutta ei uni, vaan vajaan tunnin mittainen pseudotodellisuus. Näin mulle kävi edellisen, vuonna 2007 julkaistun Boxerin kanssa, ja näin kävi ekalla ennakkokuuntelulla kera uuden High Violetin. 

Tosin en tuolloin vuonna 2007 osannut arvostaa tällaista ominaisuutta, koskapa en tunnistanut sitä. Ajattelin vaan, että onpa harvinaisen yliarvostettua ja epäartikuloitua marginaalipuhaltelua. Paljon pitää ihmisessä tapahtua, että se oppii tajuamaan yhtään mitään. Boxer oli modernin rockin klassikko jo syntyessään, High Violet ei jää juuri jälkeen. Tai niin ainakin ne sanoo, ketkä osaa; ehkä mä ymmärrän senkin suuruuden vasta joskus paljon, paljon myöhemmin, kun levy kaikkinensa aukeaa. Hienous kun on niissä nyansseissa. Niissä, jotka ovat huomaamattomimmat.


The National - "Bloodbuzz Ohio" (official video) from The National on Vimeo.

Näin ja koin The Nationalin Ruisrockissa kesällä 2008. Sen jälkeen, kun on juuri kuullut tulleensa petetyksi, we're half-awake in a fake empire kuulostaa jotenkin kovin sattuvalta.

Hot date with your city?

Maailman siisteintä on ystävät. Ihana Petra järjesti kevään vastaanottajaiset Galleria Brondassa, mikä aiheutti sen, että mä en pääse enää yli Lavosen Kuutista. Jos mun koti on joskus huutanut jotain, niin nyt todellakin.

Piipahdettiin myös Helsinki10:n kevätjuhlissa, jossa ekana vastassa oli Minttu ja kehotus ottaa pullo skumppasuihkulähteestä. Mä sanon, että jos mulla on joskus olemassa oma piha, mä niin kaivan sinne sinne vastaavan viihdekeskuksen. Vain kaksi kertaa isomman. Ja sunnuntaisin samppanjaa!

Sitä ei muuten reitillään koskaan voi tietää, mistä totuus löytyy. Vaikka Loosen vessasta.

A dress I saw at Bergdorf's, that'll cost me a month's rent

Teki mieli laittaa kesämekko päälle. Viime syksy yhdistettynä seuranneeseen vuosituhannen talvispektaakkeliin on saanut ahdistusmittarinnupit kaakkoon. Mietin jo ennen joulua, missä kesä luuraa, joten tuskaahan se tiesi.

Kävin katsomassa uutta kämppää. Juuri kun pääsin sanomasta. Korkeavuorenkadulta. En ole koskaan tavannut yhtä nuupahtanutta, vähän resuista ja riutunutta, mutta yhtä hellyttävää, suloista ja rakastettavaa asuntoa! Niin täyttä pariisilaisbohemiaa ja dekadenttia urbaaniromantiikkaa, että järki lähti jo eteisessä. 

Oikeassa valaistuksessa kotsa menis Burton-elokuvan lavasteesta. Mä voisin sitten jättää hiukset kampaamatta viikoksi ja lopputulos olisi epäilemättä tämä. 

Siispä, tahto pukeutua kesävaatteeseen ja akuutti hinku olla Helena Bonham Carter johti tähän laimeahkoon versioon röyhelömekosta. Toimii, kun pukkasin sen päälle ruutupaidan ja jalkaan saappaat, ettei neuroosi tulis kulman takaa. Hei, urpo, miks sulla on kesämekko talvella? Ja tukkaski takussa!

Huokaus, se koti ois niin mun koti, väsynyt, mutta onnellinen.

Don't let these legs fool you

Enpä ois vielä kaksi kevättä sitten uskonut, missä maailmoissa vuonna 2010 elellään: meidän futisjengi meni kahteen eri sarjaan, Palloliiton KKI-35:seen ja harrastedivariin.

Tänään oli mun ensimmäinen virallinen harrastedivariotteluni. Jännitti niin, ettei sitten vähään aikaan. Aivan käsittämätöntä, vaikka olenkin ollut pitkään pois treeneistä sääriongelmien takia, mikä on toki aiheuttanut hirvittävän epävarmuustekijän koko harrastuksen päälle. Jännitti nimenomaan tämä matsi. Mulla on tapana aina ja kaiken kanssa asettaa itselleni vuorenkorkuiset standardit.

Pelasin kärjessä, mikä on mulle mieluisin paikka. Keskikentällä vaadittavaan pelinrakentamiseen ja -hallintaan mulla ei riitä vielä taito ja laitalinkkiys on mun pelityylillä paikoittain melkoista tervanjuontia; sen sijaan, että pitäytyisin sivurajoilla odottamassa oikeaa hetkeä, mä höntsään itseni pallon perässä nopeasti loppuun. Valmentajan mukaan se onkin tietysti vähän luonnekysymys, kestääkö pää olla siellä vähän kuin toisten takana. Kytiksellä. No ei kestä, vaan olen turhan ahne kohtuullisen hanakka hakeutumaan sinne, missä tapahtuu. Pakkiosastolla en menesty samasta syystä, nousen aina huomaamatta liian ylös ja sitten onkin puolustus auttamatta myöhässä.

Hyvin se lopulta meni, pelattiin kiukkuista FC Pohun naissakkia vastaan ja voitettiin melko selkeästi 2-0. Toinen maali tuli rankkarista, ja kolmas leijui leijumistaan. Vastustaja pelasi kovaa, me pelattiin viisaammin. Mullakin oli paikkani ja enpä malta millään olla lainaamatta itseäni keskustelusta toisen jengini pelaajan kanssa:

"Kaksi aivan täydellisen ryssittyä, täydellisen samanlaista täydellistä maalipaikkaa. Toiseen osuin vissiin kyljellä, toisesta juoksin _täysillä_ ohi, vaikka oli sekuntitolkulla aikaa asettaa itsensä risteämään pallon lentoradan kanssa. Että tällä rahalla saa tällasia pelaajia. Nolottaa ja naurattaa yhtä aikaa. Vielä ehkä nolottaa enemmmän; vuoden päästä tilanne voi olla jo toinen..."

We met at a gallery

Äitienpäiväsunnuntain asiaviihdeosuus hoitui vierailulla Taidehallissa. Kysymyksessä oli Timo Wrightin valokuvataideteos Omakuva, johon hän on kuvannut jokaisen omistamansa esineen. Yhteensä kuvia on 3500 kappaletta, valkopohjaisia kymppikuvia suoraan ylhäältäpäin kuvattuna. Yksinkertaisuudessaan nerokas idea, toteutukseltaan ei kai aivan niin kovin helppo. Taiteilijan itsensä mukaan kuvatessa meni koko viime syksy. Lopputuloksen takia kannatti vaiva nähdä.


Documentation of the Self-Portrait in Taidehalli from Timo Wright on Vimeo.


Sattumalta tänään luin aiheseen sopivan blogimerkinnän parin vuoden takaa, Eräänä iltapäivänä -blogin Anun linkistä. Hän ruotii omia tavaramarkkinoitaan potiessaan tavara-ahdistusta. Itselläni on ollut jo pitkään sama kamakriisi, sillä vain ei ole mitään ekologisia, eettisiä tai muutenkaan kovin maailmallisia perusteluita; ainoastaan jatkuvat, lyhytväliset muutot. Olen kotoa lähdettyäni muuttanut keskimäärin kerran vuodessa eikä matkan varrella lootahelvetti ole varsinaisesti ainakaan laimentunut. Vihaan sitä tavaran määrää, muutot ovat aiheuttaneet sen, että ahdistun aina, kun mun pitää siirtää joku pienempikin rompevuori jostakin jonnekin.

Tavarasta on uskomattoman hankala päästä eroon. Siitä huolimatta, etten pidä kodissani koriste-esineitä (en voi sietää pikkusieviä posliinikissoja tai falskeja kulttuuris-sosiaalisia statussymboleita, kuten Aalto-maljakoita, mutta toisaalta en myöskään ymmärrä mitään oikeastikin hienon ja kalliin taidekaman päälle), mulla on nurkat pullollaan muka-tärkeää asiaa. Kirjoja, lehtiä, tauluja, astioita, vaatteita, kenkiä, levyjä, keikka- ja muita tärkeäksi koettuja ja jemmattuja pääsylippuja, muistivihkoja, jalkapalloja, valokuvia, vähän lisää vaatteita, pinssejä, meikkejä, vanhoja kalentereita, pinoittain elokuvia, kymmeniä metrejä arkistoituja kankaita muistona reilusta vuodesta Marimekossa. Kaikkea piisaa. Saattaisi tuo Timon 3500 kuvaa jäädä kakkoseksi mulla jo eteisessä enkä ole tästä faktasta naamani edessä millään tavalla ylpeä.

Olen yrittänyt vähentää. Ihminen, joka asuu yksin, on kotona harvoin ja pukeutuu lähestulkoon aina samoihin mustiin farkkuihin ja tennareihin ja nahkatakkiin, ei tarvitse niin helvetinmoista henkilökohtaista kampearsenaalia, ettei sen roudaamiseen peruspaku riitä. Olen käynyt varastolaatikoiden sisuksia muutto muutolta läpi, mutta en osaa heittää mitään pois. Olen myynyt kirppareilla vaatteita, mutta siitä touhusta puuttuu ratkaisevasti liikaa siviilirohkeutta, että myynnistä olis juuri mitään vastaavaa hyötyä. Ehkä mä vielä joskus käytän. Kyllä varmaan käytät jotain xxs-koon valkoista kukkapaitaa, vaikka se ois kuinka ollut joskus kiva ja olennainen vaate. Ja kuinka usein, rakas ihminen, luet vanhoja muotilehtiä?

Mutta kyse ei olekaan tarpeesta, siitä Timokin puhuu, vaan haluamisesta. Mä olen korkeimman omavaltaisesti halunnut sen kaiken omistamani romun ja nähnyt vaivan sen hankkimiseksi. Kuten Anukin kirjoittaa, ongelmaksi se muodostuu nyt viimeistään tässä vaiheessa, kun siitä alkaa haluta eroon. Aivan tuohon sataan henkilökohtaiseen tavaraan en tule ikinä pääsemään, tuskin 3500 myöskään on realistinen tavoite. Mutta jos nyt aloittaisi vaikka sillä, että siivoaisi lattialla olevat vaatteensa kaappiin, niin tila edes näyttäisi väljemmältä. Tän illan missio.

Kill your darlings. Niinpä niin.

Some nights are just Big

Keikkaseuralainen antoi lonkalta täydellisen arvion tapahtuneesta, kun Tavastian porraskaiteen metallitangon hakkaaminen päättyi: "Toipumiseen menee vähintään yhtä kauan kuin odottamiseen". Juuri paremmin en tuntemuksia keksi kuvata.

Jo tammikuussa myyntiintullut Editors veti lähes malliesimerkkisetin eilen, vaikka mä olen perusoletuksella sitä mieltä, että keikka ei taivu kiitettäväksi, jos yleisöön ei oteta kontaktia. Mä tulkitsen sen niin, että bändi on silloin kiinnostunut siitä, kenelle se soittaa, ja vastavuoroisesti yleisö saa kaipaamaansa lisäkosketusta persooniin tähteyden takana. Tom Smith ei juuri yleisöä kosiskellut, mutta tunnelma oli siitä huolimatta avoin ja välitön. Ja tiivis! Laulaja-kitaristi-pianisti antoi kyllä itsestään paljon eläytymällä erittäin tunteella hommaansa; plus onhan sillä looksit ja karisma. Ja aivan järjetön taito. Kai se myös kuuluu tähän musiikkilajiin, viileys ja itsetietoisuus. Oh-so-cool-to-show-you-can.

Kyllä sieltä useat, sympaattiset kiitokset kansankielellä tulivat, joten pisteet siitä nyt ainakin. 


Selvästi olivat otettuja kohtaamastaan suosiosta. Nyt-liitteestä luin perjantaina rumpali Ed Layn sanoneen, että ne tajus statuksensa kaukana Pohjolassa, kun saivat kuulla Tavastian myyneen seitsemässä minuutissa loppuun. Tiedä sitten, mikä ton uutisen vaikutuksentekemisarvo todellisuudessa oli; vajaalle 800 metsäläiselle heitettävä klubikeikka tuskin on mikään the merkkipaalu brittilistan kärjessä remunneelle maailmanbändille. Olkoonkin, että joku ameriikan duudsoni on sanonut Tavastian olevan maailman paras rock-klubi. Ja kyllähän se hyvä onkin. Nuhjuinen, turvallinen Tavastia.

Pisteet muuten ammattimaisuudesta keikan aloittamisajan kanssa. Ei se montaa minuuttia yli aiotun kymmenen ollut, kun In this light and on this evening pärähti soimaan. Se on muuten asia, mikä on yleinen "isojen bändien" keikoilla, keikka alkaa uuden tai uusimman levyn ensimmäisellä kappaleella. Se on mahtava toimintatapa, vaikka en tiedäkään virallista syytä sille. En taida olla ihan niin syvällä musaskenen hienoissa sävyissä, että osaisin arvioida muuten kuin siten, ettei kai levynkään avausraita paikallaan sattumalta ole, että sillä show opener -funktio on.


Sen lisäksi, että keikka oli teknisesti yli mainion, sisältö jätti järjen jälkeensä. Kuten lokakuinen Musekin, Editors skoretti yhtä vaille täyden pistepotin minulta. Kitaravetoinen fiilisrock, oi kyllä. Murisevat, valtavat äänimaailmat on mun mielenmaisematauluja, joita kelpaa vähän synalla viritellä.


1. In This Light And On This Evening
2. Lights
3. An End Has a Start
4. You Don't Know Love
5. Bones
6. A Life As a Ghost
7. Eat Raw Meat = Blood Drool
8. Blood
9. Escape the Nest
10. Last Day 
11. Bullets
12. The Big Exit
13. The Racing Rats
14. Munich
15. Smokers Outside The Hospital Doors


Encore


16. No Sound But The Wind
17. Bricks And Mortar
18. Papillon
19. Fingers In The Factories


Joidenkin vanhempien kappaleiden kohdalla olin havaitsevinani läpihuutoa, mutta tässä voi kuvitella tälleen nine to five/for service and devotion -ihmisenä ammattilaismuusikon elämää, kai omiinkin ralleihin kyllästyy. Uusimman levyn kappaleet soivat hyväksyttävällä antaumuksella ja seiskan kohdalla mä kadotin todellisuudentajun. Last day oli mulle aivan uusi, tuo Record Store Day meni muutenkin multa heittämällä kilsojen päästä ohi. Uutta materiaalia odotellessa, jos tuohon biisiin on luottaminen, mun fanius kasvaa ja vahvistuu. Tykkäänhän mä Depeche Modestakin *virn*





Encoren eka, No Sound But The Wind, oli ihana, voimakas ja tunnelmallinen tulkinta, Tom Smith veti sen yksin pelkän pianon kanssa. Aijettä. Tuli siinä kohtaa vaan mieleen, että on se melko outo juttu, että tollanenkin pillifarkkupoikanen-rokkijäbä saa huutaa räkä roiskuen vaikka mitä heikkouksiaan ja yksinäisyyksiään ja in the end, all you can hope for/is the love you felt to equal pain you've come through, ja olla olematta mitään muuta kuin puhtaasti rock-uskottava, mutta annapa olla, jos kuka tahansa average-asiapentti menee julkisesti vastaavia ilmoittelemaan, vaikka Facebookissa. Epic fail. 


Keikan teknisistä ansioista, ilman muuta itse soittamisen lisäksi, on erikseen mainittava miksauksen laatu ja saundit ylipäätään. En ole ikinä, koskaan aikaisemmin kokenut keikkaa, josta voi todellakin nautiskella huoletta ilman korvatulppia! Äänet soivat muhkeasti ja instrumentit erottuivat, fiilis oli kuin olisi kotonaan ollut. Karavaanilla oli aivan valtava määrä kamaa mukanaan omasta takaa, miksauspöytää myöten siis, mutta onneksi, onneksi Tavastia on meidän.

Lainaanpa tähän loppuun vielä ystävän kommentin: "Aivan sama, mitä piuhoja ja johtoja ja huumeita noissa laatikoissa on, ne osaa niin miksata!"


Ja niin, vielä se, minkä mä olisin kaivannut kuulla. Toisaalta ihan hyvä, että ei soitettu, olisin enemmän ku salettiin sortunut julkiseen itkuunpillahtamiseen.

The New York Star is going public

Laitoin Lady Dadan blogilista.fi-palveluun. Kaduin sitä oikeastaan saman tien, sillä palvelun etusivun tilastotiedonanto oli hiukan häiritsevä; "Listalla on 33 798 blogia. Tänään 2087 uutta blogikirjoitusta, 27 uutta blogia ja 28 uutta käyttäjää".

Kauhea eksistenssitrauma tuli heti tietenkin. Mitä mä tästä saan ja plaaplaaplaa, kyllä te, rakkaat lukijat, ymmärrätte.

No mutta, heti jo hetken päästä, kun kävin narsistisesti tsekkaamassa omia tilastoja, katumus vaihtui voitonriemuksi, kun blogi oli noussut sijalta 5077 sijalle 388. Yhdessä päivässä! Tällä aivan kiitettävällä vauhdilla musta tulee alta vuodessa maailman presidentti. Kaikki tämä yhdellä tilaajalla (Hanna, tarjoan sulle Tavastialla tänään ison lasin punkeroa) ja kahdella viikottaisella lukijalla (Ulla, älä rupee nahistelemaan, kun sulle ei jaeta, kohtahan me nähdään). Kuumuusaste, mikä lieneekään, oli 3, mutta hetki sitten tulleen tiedon mukaan laskenut 1,5:teen. Havuja, perkele!

Blogilista.fi on kyllä hirveen kiva palvelu. Se on uskomattoman hyvää ajanvietettä, kun töissä on hiljaista ja tylsää. Se on minusta ihanan raaka, jopa inhorealistinen, viipalelautanen lähimmäisten ja vähän kauemmaistenkin jokapäiväistä, rakasta, rikasta, rämää, mutta omaa elämää. Välillä se viihdyttää aidosti, välillä se on vaivaannuttavaa liian paljon tietämistä, ja hetkittäin tuntuu, että kyseessä on viraalisosiaalinen kokeilu.

Omat polut -nimisen vanhoillislestadiolaisia kokemuksia jakavan blogin kuumuusaste on muuten nollassa, vaikka sillä on aika paljon enemmän lukijoita kuin mulla. Tilastoharhaa. Mutta niille se on varmaan ihan ok, taivasta kohti, hei. Muaaaahhhhhh-hhhhaahhhhhaaaaaa!!

In a hip downtown restaurant

Tiistaina hienosteltiin oikein huolella. Pidettiin tiimin kanssa jälkikaronkka, jonka näyttämöksi valikoitui Ateljé Finne Arkadiankadulla. Oman possen syömingit on aina tapahtumia omaa luokkaansa; muistan kuinka vuosi sitten pidettiin sushipeijaiset Kabukissa. Sashimi-, tempura- ja muun herkkuilottelun loppuvaiheissa jäi hamekin viis senttiä sivuvetoketjusta vajaaksi; oli pakko avata se, että happi vielä kulkis*.

Ateljé Finne on erittäin kauniisti esillepantu, kalusteet ovat karuudessaan aika ankarat, mitään turhaa ei ole siroteltu ympäriinsä ehdottomuuteen taipuvan silmää häiritsemään. Tila on kuvanveistäjä Gunnar Finnen vanha ateljee ja sen kyllä tietysti, ihanasti ja onneksi huomaa. Olin tohkeisssaan, kun mentiin sinne. Aijettä, vanhoja luita oikein lämmittää vastaava panostaminen kokonaisvaltaisuuteen, että on sillä lailla puitteet ja sisältö synkassa.

Mulla olikin kovat odotukset, sillä en juuri asioi etutöölöläisissä, täysin eri sosio-ekonomisessa lokerossa muhivan asiakaskunnan fine dining -ruokaloissa. Mulle riittää Ysi.

Hyvä ruoka, parempi mieli, joo, mutta liian vähän ruokaa, kiukkunälkä. Todella niukat annokset ahdistaa vieläkin.

*Sitä iltaa muistellaan usein vino hymy naamalla senkin takia, että kotimatkalla taksissa nousuhumalainen iloinen tiimi synnytti koko seuraavan tuotantokauden kantaneen insertti-idean.

Thanks for playing and here's Hootie & the Blowfish!

Perjantaina realisoituu yksi kevään odotetuimmista hetkistä, kun britti-indierokki-oh-so-cool-to-say-you-like -bändi Editorsin Tavastian-keikka vihdoinkin tapahtuu. On odotettu, on kuunneltu. Hieman teräväsärmäisemmän Kings of Leonin ja sen ikuisen Musen ohella Editors on yksi eniten soineista nyt viime aikoina ja kaikki muu meneekin sitten teollisuussuuttimella siihen väliin; onhan matka Tennesseestä Birminghamiin melko pitkä.



Ha, musiikista puheenollen, uskollinen iPodini, ystävä ja pistämätön matkaseuralainen, aloitti yhden vehkeen työtaistelun eilen. En voi olla ajattelematta, että sen nimom. yksilön on koodannut joku todella vihainen, huumorintajuton ja takakireä genrepoliisi, koska laite pärähti ns. kyseenalaisen kappaleen kohdalla. Minähän en mitään semmosia onneladiskojen glitter-musiikkeja kuuntele. Siinähän olet sitten, näytöllä lukee ikuisesti Lady Gaga Poker Face, aivan kuin muistuttamassa siitä, mitä musiikkia ei olisi kai kannattanut diggailla. Busted!

So do you like my skunk?

Siinä se nyt on, punainen vauhtiviiva, todellinen syöksysalama. Ensimmäinen rock around the block -kunniakierros, hankkijan etuajo-oikeutta hyödyntäen, poiki tekstiviestin:

"Punasella Jopolla pyöräilevä tutun näköinen kukkamekkoinen rokkityttö nähty sutkuttamassa hirveetä vauhtia luurit päässä. Teippaa se pyörä, näyttää niin hyvältä."

Kiitos, Maria, päivän superhymiöstä!

Meidän työpaikan ympäristöstä löytyy muuten berliiniläisin kulma tästä kaupungista. Uuden Mustan Nooran kanssa scoutattiin tuo lokaatio ja hyvin mielellään pidätettäis oikeudet. Tsek juttu, johon kuva liittyy.  Tunnen olevani suorastaan etuoikeutettu, kun saan kuunnella UM:n mimmien juttuja päivät pitkät, ja se, että ne jaksaa kuunnella mun loputonta kommentointia, on puhdasenergistä plussaa. No joo, Katjan oma blogi on mulle uusi, mutta sitäkin vetävämpi seurantakohde. Sillä tontilla on sana tukevasti handussa.

Isn't anybody gonna notice my purse?

Mulla on isohko laukkuongelma. Kannan aivan liikaa tavaraa mukana koko ajan ja joka paikkaan, yleensä turhaan. Niska ja yläselkä on kroonisesti jumissa eikä olletikaan vähiten siksi, että kannan kaiken kamalastin kädessä sen sijaan, että se ois järkevästi olkalaukussa, saati repussa, herra mun vereni.

Se ongelma syntyy siitä, että laukkuteollisuutta vaivaa sama tauti kuin juoksu- ja futiskenkätehtailijoita. Joko ne lapset, jotka kamppeet viimehandussa tekee, suunnitteleekin ne joulukuuset tai sitten valmistajilla on universaalilla tasolla pahasti vammautunut kauneuskäsitys. Ne on sokeita, jumalauta! Jos mä en lenkkarissani voi sietää kaikkia oksennuksen värejä, niin laukuissa mua hyljeksityttää kaikki maailman rypytykset ja kultaiset soljet ja ulkotaskujen koristetikkaukset ja roikkuvat riekaleet ja you name it. Ei sellasta kassia vissiin enää tehdä, mistä ei vilkkuvaloja löytyisi. Sen sijaan yleismoodi tuntuu olevan se ja luottavan siihen, ettei ostavalla jengilläkään ole ymmärrystä estetiikasta. No ei kyllä olekaan, sehän on selvää, mutta vaihtoehdot olis kivoja yllätyksiä silti. Olen kantanut tätä (kuvassa pienesti näkyvää) Longchampin laatikkoa jo yli kolme vuotta. Se on pitkä aika ihmiselle, joka perusoletuksillaan ahdistuu viikossa, mistä vaan.

Hanging right next to Martha Stewart Living

Aivan ääpättömistä kakara-ajoista muistan, kun äidin siskolla oli pitkä, ihana tukka, jota tykkäsin silitellä. Muistan, kuinka sisko tuli ja meni ja sen vierailut oli hienoja hetkiä. Sisko itse kutsui hiuksiaan vanhanpiian tukaksi, jonka leikkaamista mä en sitten ymmärtänyt yhtään.

Noinkohan Aninkin tyttäret muistavat minut aikanansa? Ihanat Anin tytöt.

What does your heart tell you?

En kai sitten tykkää pakkojuhlista. Lasken vapun sellaiseksi, sinne vaan juhannuksen ja uuden vuoden seuraan. Ne vaatii sen tason etukäteissuunnittelua ja organisoimista, mihin mä en siviilielämässäni pysty.

Paitsi tällä kertaa. Minut kutsuttiin mahdollisesti omien tekojeni kautta ystävän kotiin. Ihanaan, pieneen tyyppitalokotiin, jossa asuu ihania pieniä ja suuria ihmisiä. Hämeenlinnaan vielä, pois tän kaupungin kollektiivisesta (ja joillakin päättymättömästä) hurlumheistä. Kun hyppäsin junasta laiturille, asemarakennuksen edessä mies huusi suoralla torvella: "Tervetuloa maalle!"

Ja olihan vappu. Hyvä, erittäin hyvä sarja hetkiä. Olen saanut viettää aikaani mahtavassa, harvinaisessa seurassa, syönyt hyvin, saunonut, juonut kahvia torilla, tuntenut lasten vappupalloilon. Olen saanut maata sohvalla, pelata Wiitä ja syödä lisää munkkeja. Olen saanut haravoida, leikata orapihlaja-aitaa ja kaivella lehtikasoista kotiloita. Ja nauraa, enemmän kuin aikohin yhteensä.

Onnellisuus on ihmeellinen asia. Kun sitä on tarpeeksi, kivestäkin tulee sydän. Näin mä tämän tulkitsen.