My Zen teacher once told me that there was nothing like yoga to quiet a busy mind

Elvytin viime syksynä henkiin vanhan joogaharrastukseni, viimeinkin. Astangajooga on mahtava laji, kun ei tarvitse juosta ja hillua ja suorittaa ja koko ajan voittaa joku muu. Vaikka välillä se tuntuu superpuuduttavalta, kun, niin, ei tarvitse juosta ja hillua ja suorittaa; itseäni vastaan olen huono kisaamaan, kun en niinkään iloitse voittamisesta, en vain pidä toisille häviämisestä.

Annankadun salin ilmoitustauluun kiinnitetty kortti ilahduttaa minua erityisen paljon joka kerta, sen vilkaisemisesta on tullut rituaali.

En sit tiä, onko vaikutus todellinen, psykologinen vai puhtaasti kiinni uskosta, mutta kevyempi ja stabiilimpi fiilis on uudelleenaloittamisen jälkeen tullut jäädäkseen. Paitsi öisin, iltaharjoitus kun valvottaa poikkeuksetta aamutunneille saakka.

I used to play clarinet when I was little

Mielettömän kaunista musiikkia laiskan sunnuntain laiskalle illalle. Kaunista kuunnella, kaunista katsella. Täydellistä, Agnes Obel.




Philharmonics on julkaistu jo 2010, biisit ovat soineet Vinterbergin Submarinossa ja telkkarijutuissa, mutta hidas on hidas, vaikka voissa paistaisi. Vaikka eihän tällaisen musiikin edessä sovi ponnari ojossa kiiruhtaakaan.

Selloa, harppua, pianoa ja hieno, hieno laulusaundi.

Ihanaa.

Yeah, like ghetto gold, for fun

Mä taidan olla kirkkaasti kaikkea muuta kuin badass style girl, mutta tämä on kyllä niin viileetä ja siistii


bElles - Baskets for elles from Cocoa on Vimeo.

Vau, makea video, makeat mimmit, makea setti, olen syvästi vaikuttunut taidosta, tyylistä ja coolin määrästä.

Ja Lasipalatsilla avautui viime viikolla bElles - Baskets for elles pop up store, näiden naisten väliaikainen tennaritaivas; se pysyy siellä maaliskuun 19. päivään asti.

Well, apparently you can go home again, but it'll cost you

Kävipä niin, että ostin asunnon. Ensimmäiseni, omani, itsekseni, omakseni. Hei, hulluutta!

Nyt luonnollisesti sekoan kaikkiin sisustussuunnitelmiini, toisena päivänä haluan kiihkeästi jotain ja toisena vuorenvarmasti aivan muuta. Jos tomumajansa vaatettamisidentiteetti joskus tuntuu heiluvan epämäärän rajamailla, jykevämmän kotosen pukeminen se vasta haastaakin. Sisustukseni on tähän saakka ollut sekalainen, mutta suht mukava kokoelma käytettyinä ostettuja, saatuja ja kirppareilta naarattuja kamoja, joiden seasta aarteeni ovat molemmat ruoka/työpöytiä; toinen Artekin klassikko, toinen valurautaisista singerinjaloista ja lasikannesta koottu.

Nyt en oikein vielä osaa päättää, mitkä olemassaolevista huonekaluista muuttavat mukanani uuteen kotiin, mutta lukuisina siunaantuneet, ystäviltä saadut taidekappaleet pääsevät tietysti. Ajattelin tilata Conran Shopista lisäksi Picasson; kyllä minä ainakin olen hänen ystävänsä, toisinpäin on huonompi mennä sanomaan.

Tyynykuva conranshop.co.uk Portrait de Dora Maar

Pöytäkuva Hertta/Uusi Musta

Stern, Hawkins, Erickson is moving into the future

Kas vain, Converset saapuu kaupunkiin. Uteliaisuuttani taidan Marikulmassa piipahtaa, kyllä.

Kuvassa myös taidonnäyte, jota ystäväni luonnehtisi hyväätarkoittavasti mad photoshop skillz -tyyppiseksi osaamiseksi.

And yet I haven't aged a day!

Oho! Onpa aivan huomaamatta tullut vuosi täyteen tätäkin blogipuuhastelua. Olen kirjoittanut ensimmäisen postaukseni helmikuun lopulla 2010.

Uskomatonta.

Olen hiukan hämilläni muutamasta asiasta. Ensinnäkin siitä, että olen jaksanut ylläpitää tätä tonttia kokonaisen vuoden. Se on kärsimättömyydelläni ja mieltymykselläni nopeisiin liikkuihin hieman, tuota, yllättävää. Toisekseen, kun selasin läpi vanhoja postejani, tuntuu uskomattomalta, että tekstien kirjoittamisesta on vain vuosi aikaa, niin jotenkin naiiveja ja kömpelöitä ne ovat. Vähän noloja, osa jopa. Toisaalta, koko blogikirjoittelun yksi perustuslauseista on ollutkin itseilmaisun vetreyttäminen ja puhdas sormiharjoittelu, joten saavat mennä alkukankeuden piikkiin. Kolmanneksi minua hämää oma kiukkuisuuteni. Olenko se todella minä? Kiukkutihkuna yhdistettynä tuohon mainitsemaani infantiiliuteen ja myös ankaraan ehdottomuuteen vaikuttaa näin vuoden päästä katseltuna siltä, että näppiksen äärelle olisi päästetty pahainen teini kiusantekoon. Ohhoh.

Minähän olen kissaemonpehmeä ja lempeä kuin lauma lampaita enkä lainkaan niin kontrastinen persoona. Tosin ehkä tosielämässä ajoittain tummasieluisempi kuin täällä blogissa, mutta ehkä opin joskus vielä kirjoittamaan niistäkin aallokoista ilman, että kuulostavat halvalta amatöörien kiskakirjallisuudelta *hymy*

Kiva, hei, kun luet, juuri Sinä siinä. En olisi aloittaessani uskonut, että siinä olet.

Yksivuotisjuhlan kunniaksi blogiklassikko, peilin kautta itseotettu kuva. Tosin tällä kertaa vain kasvoista. Herra tietää, mihin tälläkin on otettaessa pyritty; kerron tuonnempana, missä mielentilassa.

These are my options?

Kiitosta vaan tarjouksesta, mutta minä olisin vastannut Herman Melvillen Bartlebyn sanoilla, jos minulta olisi kysytty, tahdonko asettua asumaan ja olemaan suonreunaan, jossa jos et kirvestäsi kiveen iske, niin ikiroutaan viimeistään.

Ja talvi. Se ei lopu koskaan.

Kuvassa näkyvillä myös Kuukauden optimistisimmat sekunnit, eli farkkuhame.

Kangaskassi La Centralista, Barcelonasta. Huokaus.


Kuvan omistaa Tubbs.

I'm in!

Hirveet bileet Siltasessa. Ennen ja jälkeen näiden kuvien siellä tanssittiin myös pöydillä. Enhän minä, mutta muut.

Kuvista ja seurasta kiitos, Tubbs!

I just have to change my shoes

Vietin vuodenvaihteen 09/10 Berliinissä, jolloin saapuessani kaupunkiin kadut olivat asvaltilla, mutta jo kahden päivän kuluttua polveen asti täynnä lunta. Ystävien neuvosta tein sitten toivioretken Trippenille, saksalais-taivaallisen kenkämerkin laatikkopinoille.

Merkillä on outlet/kakkoslaatumyymälä Kreuzbergissä, eli ensi Berliinin-reissun koittaessa suosittelen lämpimästi Köpernicker Straße 187-188:aa, lähellä Schlesisches Torin metroasemaa.

Trippenin konsepti on monella tapaa viehättävä. Uniikki tyyli, reilu valmistustapa ja aidot, kestävät materiaalit sekä se, että tuotanto tapahtuu lähellä käyttäjää, ovat tunnetusti niin tätä päivää, mutta tässä tapauksessa uskon moniulotteisempaan yrityskulttuuriin kuin vain imagotemppuiluun. Vaikka tai no, lähellä ja lähellä, sanoo suomalainen saksalaisesta, mutta lähempänä Berliinin alusmaat ja Pohjois-Italia minua ovat kuin Kiina, Intia tai edes Euroopan hikipajakulma Portugali. Kokemusta tuotannon reiluudesta kasvattavat tietysti muiden ohella nekin seikat, että perustajakaksikko esiintyy merkkinsä nettisivuilla omilla kasvoillaan, saan heihin (tai esikuntaansa) yhteyden niin halutessani, voin tarpeen vaatiessa lähettää ostetut kengät heille korjaukseen tai että voin valita menneistä mallistoista tahtomani parin ja niihin pintakäsittelyn. Voin myös vaihtoehtoisesti yrittää soittaa Vagabondin myymälään ja toivoa, että joku vastaa puhelimeen.

Ostin reissultani kaukaa viisaasti, näin seuranneita helvetintalvia ajatellen, pitkävartiset, jämäkät Templar-saappaat. Ei palele varpaat, ei jäädy pohjat eikä valu vetoketjut.

Kesäksi voisin harkita tilaavani nämä puuluistimet. Hirveän vaikea muuten nähdä, että jonain päivänä pitäisi nielaista karvas järkytys odottamattomista yhteistyökuvioista tämän kenkävalmistajan suunnalta, tuli vain puukengästä mieleen.

Kenkälaatikkokuvan ja "Ritzy"-sandaalikuvan omistaa trippen.com, toiset kaksi Tubbs (kuvaajan vastuuvapauslauseke: minä valitsin epäskarpin kuvan komposition takia, ei kuvaaja. Teknisesti paremmat, eli tarkat, kappaleet eivät miellyttäneet säärikriittistä neurottajaa).

That's why I'm never borrowing a dress from you again

Naama umpijäässä kun lonkka-, ranne- ja/tai kallonmurtumaa peläten kadulla vaeltaa, ei kiinnosta a) miltä itse näytän taikka b) miltä muut näyttävät. Siksi olinkin erityismielissään, kun viimeinkin ehdin tänään Greendressiin Camilla Mikaman vaatteita tarkastelemaan. Kuvien ja lukemani perusteella nuori nainen vaikutti ja vaikuttaa varsin mielenkiintoiselta ja uusimman Trendinkin jutussa esiintynyt maininta siitä, että suunnittelija pitää esikuvanaan Samu-Jussi Koskea, nosti kiinnostusta entisestään.

Mekko on ihana, tykkäsin leikkauksesta, painijaselästä, väristä ja neppariajatuksesta, millä voisi pelailla mielensä mukaan. Materiaali, 100% polyesteri, sen sijaan ei miellyttänyt sitten vähääkään, vaikka kai tekokuitu esimerkiksi silkkiä helppohoitoisempi olisikin.

Jään kuitenkin ilolla odottamaan huhtikuuta, jolloin Mikaman Nansolle suunnittelemat trikoovaatteet tulee kauppoihin. Jos ne, toivon mukaan, ovat yhtään linjassa sovittamani mekkosen kanssa, joutuu tästä ehkä ostoksille asti, sillä konttorikelpoinen, musta(valkoinen), helppo vaate on aamuisin enemmän kuin hintalapukkansa summa, niin totta ja ankeaa kuin se onkin.

How soon can it be delivered?

Ah, vau. Minuun tämä ainakin uppoaa sillä toivotulla tavalla.

Odotus jatkuu.


Samuji 2011 Collection preview video from Siro Production on Vimeo.


Kiitti, Heidi, linkkivinkistä.

That log is really heating up the joint, huh?

Rivistä esiin, joka kaipaa kesää! Tämä kolmisen kuukautta tässä välissä, ennen kuin voi varovasti toivoa jättävänsä toppapompan kaappiin, tuntuu juuri nyt melko pitkältä.

Now it's your birthday?

Kurvin ja Vallilan rajamailla, ihan mahtavassa paikassa keskellä Mäkelänkadun ja Hämeentien risteystä, vietettiin tänään Heidin syntymäpäivädinneriä. Siellä sijaitsee ravintola Allotria. Sillä on hieno 50-lukulainen staili, juuri sellainen olemus, mitä tarkoitetaan, kun puhutaan suomalaisesta muotoilusta. Mistä minä eniten siellä tykkään, on sen valtavat, Kurviin päin antavat ikkunat. Siinä äärellä kun syömässä istuu ja ratikat nousee Hämeentieltä kohti ja Mäkelänkadulle, tuntuu kuin istuisi kaupungin sylissä.

Se on ihanaa!

Ja kas, seuraa menovinkkejä. Allotriassa järjestetään myös mielenkiintoisia musiikki(teatteri)juttuja, kalenterin voi tsekata kapsakki.fi-sivuilta. Huolimatta aivan karmeista nettisivuista, suosittelen erityisesti Las Chicas del Tango -iltamaa, jos sydän yhtään sulaa espanjalaisille ja argentiinalaisille kaihonsävyille sekä mitä lämpimimmin lauantaina 26.2. Café Barockia, jossa taitava ystäväni Marianna Henriksson soittaa cembaloa.

Is it me or is Valentine's Day this year on steroids?

Hyvää ystävänpäivää Sinulle, joka siinä nyt luet. On mukava asia, että olet siinä.

Tänään puhututti töissä Random Act of Kindness. Kyllä on pakko sanoa olevani iloinen ja ylpeä siitä, että olen antanut bussi- ja metrolippuja eteenpäin, Tavastian ovella ylimääräisiä keikkalippuja tai kassalla töissäollessani saatoin jonkun kymmenen pennin verran laskea summaa omin luvin, jos olisivat ostokset jääneet niistä kiinni, tai jättänyt luettuja pokkareita hotellien lehtitelineisiin ilman, että kukaan minua olisi koskaan varsinaisesti kehottanut suuntaamaan toimintaa henkilökohtaisen tontin ulkopuolelle. On kuitenkin hienoa tietää, että yllätyshyvyyttä arvostetaan laajemmaltikin kuin vain oman pään sisällä.

Ilahduttaminen, muistaminen ja huomioiminen ovat siisteintä maailmassa ikinä ja uskon vakaasti, että hyvä kiertää. Aina.

Kuvassa oleva sydän löytyi aamulla duunin naistenvessan peilistä, kun kävin ihmettelemässä viikonloppuhillunnan aiheuttaman maanantainaamadamagen laajuutta.

Yep, that's a woman

Samujin sivut ovat auenneet! Ja miten upeat!

Vau, tietysti minä tiesin, että maget tulee, mutta että näin kivat. Hienoa, onnea, Samu-Jussi!

Tosin minulla on hieman sama ongelma kuin Issuesin Inkellä: kävin Stokkalla hivelemässä muutamia vaatteita ja hänen laillaan ihmettelin sijoittelua, määrää ja lopulta myös hintaa. Vaelsin aikani yliedustettuina ähöttävien ruottalaismerkkien keskellä, kunnes Samuji löytyi hissiaulasta. Mitä, kuka ensinnäkään menee kolmanteen kerrokseen hissillä? Ja toden totta, takit ja mekot olivat kalliimpia kuin odotin. Vaatteet tuntuivat hyviltä käteen ja näyttivät ensivilkaisulla skarpeilta, mistä olin iloinen, sillä pakko on myöntää, etten olisi ehkä kestänyt taas yhtä rättipettymystä. Varsinkaan, kun kysymyksessä on tämä suunnittelija.

Valitsin yhden mekon sovitukseen, Seasonals-mallistosta tämän tässä

Mekkonen ei lopulta kuitenkaan istahtanut minulle sitten yhtään. Haluaisinkin saada käsiini nyt enemmän koekappaleita, siihen asti voin vain toivoa, etteivät kaikki malliston osaset ole ajateltu vain pitkien ja kapeiden mallijumalattarien ylle.

Kuvan omistaa samuji.com

My name is Louis Leroy. This is Bill Hope and Paul Watkins, and we'd like to invite you to a Navy party tonight

Lauantaina ravintolalaiva Wäiskillä pappaorkesteri soitti, seura oli kerrassaan mainiota ja tanssiakin sai, hyvästä ruoasta nyt puhumattakaan. Ai että, kyllä ne juhlat on, jotka ihmisen jokapäiväisessä onnellisuudessa pitää.

Mun tulkintani illan teemasta

Kengät Ash, mekko A.P.C, kaulaketju gTIE, pelastusalus päässä omaa tuotantoa.

Kuvista kiitos, Tubbs.

I say we go dancing!

Jos nyt saisin mitä vaan, se olisi viiden viikon loma. Koska sellaista ei kuitenkaan ole saatavilla, varasin juuri ystävän kanssa pitkän viikonloppuretken Lontooseen. Toivon siltä reissulta antaumuksellista tyttöhönöilyä, vaatteita, kenkiä, meikkihästäystä, kuohuviiniä aamupaloiksi, vapautta, huolettomuutta ja sitä, ettei tarvitse totella aikatauluja tai mennä järkevänä ihmisenä aikaisin nukkumaan.

Jätän puhelimen kotiin ja läppärin saa Helsinki-Vantaan turvatarkastajat pitää hyvänään.



Tai no, sen verran annan periksi sille solulle, joka minussa taiteenystävää on, että Tate Moderniin mennään. Eikä National Portrait Galleryakaan oikein voisi ohittaa. Nonni.

She's not an actress, she's a movie star

Tänään tapahtuu Kaapelitehtaalla Jussi Gaala 2011. Oon ihan hintsun huonona siitä, etten ole siellä.

Vaikka kuinka paljon tietäisi paremmin, rajan takana siintää aina paratiisi, tässäkin asiassa: Telkkarin tekeminen on työtä, mutta elokuvaelämä, se on tähtisadetta ja glamouria. 

Elokuva. Oi elokuva! Mihin joutuisin ilman sitä? Mihin joutuisi maailma?

I don't know if you read the rest of the paper, but these are troubled times

Joka paikassa ja tilanteessa on aina liian vähän valoa. Ei onnistu, ei ikinä, vaikka tahtoisin. Lupasin sen asukuvan uudesta seilorimekosta.

Aina ja ei koskaan!

No niin, kitinä seis, vaikka ei se valitus aivan turhaa olekaan. D-vitamiinin puuttellinen saanti on yhteydessä niin moneen tautiin, että mun toive on enää muutama sukupolvi, kunnes asuminen näin valovoimattomilla seuduilla kielletään terveydelle ankarasti haitallisena.

Kävin torjumassa harmautta lauantaiaamuna Moko Marketin brunssilla Tubbsin, Heidin ja muiden kanssa. Sen lisäksi, että hintaa oli tarkistettu kolme euroa ylöspäin, tarjoiluvalikoimaa ei varsin luomuvoittoiseksi voinut todeta, kuten ennen, sillä ainoastaan kananmunat olivat saaneet lappusen viereensä luomuuttaan todistamaan. 

Kysymys kuuluu, onko ilmassa nyt jotain ankeuspölyä in general, vai olenko se vaan minä?

They're just shoes

Pakko hyväksyä, mä olen tiedonkulkuteillä ylileveä ja siksi hidas kuorma. Sillä skoraa aina mukavasti täydet perässähiihtopisteet, mutta menköön nyt.

Ne Acnen kengät.

Huokaus.

Jos en olisi periaatteen naisena sitä mieltä, että 500 euroa kenkäparista on hiukkasen liikaa, tilaisin ne ihan vaan olemassaolemislahjaksi itselleni.

Vaa ee. Jääköön siis kauppaansa, hellämielisempää ostajaa odottamaan.