Thanks for another lovely lunch, and for walking me home

Edit. Hesarin Nyt-liitteessä julkaistiin perjantaina 8.6.2012 Teemu Luukan murska-arvio Il Bucatino -ravintolasta. Arvio on todella kriittinen, varsinainen selkäsauna kyseiselle ravintolalle ja huolimatta siitä, mitä minä olen blogiini 31.3.2012 kirjoittanut, minun on tänä päivänä pakko olla Teemu Luukan kanssa täysin samaa mieltä, sanasta sanaan. Onni, josta maaliskuun lopussa kirjoitin, ei kantanut kuin muutaman viikon. No, se oli sen arvoista, kaunista ja ihanaa. Takaisin ei ole mitään paluuta.

Toimistomme läheisyyteen on hiljan ilmaantunut kestämättömän hyvä italialainen ravintola, Il Bucatino. Pikkuraflassa on kiva interiööri, aivan kerta kaikkiaan tajuttoman hyvä ruoka, laatuviinit ja mainio henkilökunta, jonka kanssa flirttailusta toimiston miehet meitä naisenpuolia syyttää. Kateellisten panettelua, en myönnä mitään. Vaikka on sieltä kerran jo kohteliaisuusespressot saatu. Ja tänään tuli tiramisu keittiöstä, kun saatoin ohimennen mainita vaatimattomasta spessupäivästäni.

Viimeksi muistan Roomassa syöneeni yhtä hyvää tiramisulaista.

ilbucatino.fi
Tehtaankatu 38

It's your day. You get a day, not a week

Minulla on tänään syntymäpäivä. Rakastan kaikkia synttäreitä, muiden, mutta ennen kaikkea omiani. Maaliskuun toiseksi viimeinen tarkoittaa aina myös kevään virallista alkamista, sanoi vallitseva säätila mitä ikinä.

Minulle on tänään jo lähetetty kukkia Pariisista, tuotu tiramisua Italiasta ja illalla menen baletin mukana Intiaan. Oikeastaan haluaisin vain koko maailman.

Ah, vuoden paras päivä.

Ja Gertrude Stein on ollut totaalisen väärässä väittäessään, että 

There is a difference between twenty-nine and thirty. When you are twenty-nine, it can be the beginning of everything. When you are thirty, it can be the end of everything.

Itselleni kulunut kolmaskymmenesensimmäinen vuoteni oli parempi, täydempi ja onnellisempi kuin yksikään aiempi sitten lapsuushattaran. Uskon vakaasti, että sama kehitys jatkuu ja jalostuu. Ja miksi niin ei kävisi? Uskon myös vahvasti siihen, että jokaisella on mahdollisuutensa oman elämänsä onnenseppähommiin.

mekkokuva Elizabeth Lecourt

I just wish I didn't know about this

En kertonut edellisessä postissani aivan koko totuutta lauantaisesta retail therapy -reissustani. Kunnon ongelmaanikko peittää aina jälkensä, eik se vähän niin ole? Se vihreä Samun silkkimekko ei ollut ainoa hankinta, jonka kotiutin, vaan haaviin tarrahti toinenkin kahen kilon siikaan* vertautuva jättipotti Kosken Marimekko-ajoilta.

Mekon tavoin puhvihihainen jakku vaikuttaa mallikappaleelta ehkä noin neljän vuoden takaa. Kysymyksessä on täysin virheetön yksilö, joka istuu kuin paraskin lammasnappahanska. Vaate on varsin asiallinen, toimistokelpoinen, mutta silti hauska ja omanlaisensa. Eikä haittaa yhtään, että fiilis on kuin olisi korsetti päällä, päinvastoin, tulee pituuttakin viisi senttiä lisää, kun minultakin löytyi vyötärö.

Olin syksyllä 2010 sitä mieltä, että suosikkimallistoni on, huolimatta sesonkien vaihteluista, aina sama, poistuva, mutta pikkuhiljaa minusta alkaa tuntua siltä, että imakimmat saaliit naarataan jo kerran jonkun hylkäämien joukosta. Ainoa todellinen haittapuoli tässä kaikessa on, että siihen second hand -taivaaseen, jonka olen hiljan löytänyt, jäi rekit pullolleen kiinnostavia yksilöitä. Mitkä eläkesäästöt ja asuntolainat ja sähkölaskut? Mitä?? En kuullut, mutta ei tartte toistaa!

*Kuka muistaa vielä kahen kilon siian?

Saturday afternoon, Miranda was at home enjoying a cup of coffee and her New York Times, when fate came knocking

Lauantai on yleensäkin viikon paras päivä, mutta kuluneena viikonloppuna vielä parempi. Aamulla otti aivan raivokkaasti turhautumishermoon ikkunasta avautuva lumisadetodellisuus, joten päätin pilateksen sijaan lähteä mekko-ostoksille.

Luulen, että se lumituiskukin lakkasi lopulta siitä ilon määrästä, mikä syntyi, kun ynnäsin yhteen lounaan hyvän ystävän parhaassa seurassa, kerrassaan onnistuneen sitruunapiiraspalan ja aivan kohtuullisen second hand -kaadon.

Balzac ottaa muuten valikoimiinsa paloittain myytäviä kakkuja. Mikäli ne ovat yhtään linjassa muun tarjonnan kera, voin pussata hyvästiksi muutaman kilon painonpudotustoiveita. Se sitruunapiiraspala kävi jo ennakkovaroituksesta. Hitto.

Do you see her?

Kaikkein kaunein heistä oli Anna.

Hankin Pietarista inspiraatioksi, motivaatioksi ja vain iloksi Anna Pavlovan uraa käsittelevän teoksen. Venäjän kielinen on se, mikä ei haittaa lainkaan, sillä seuraava suuri projektini yli 90 asteen battement développén lisäksi onkin sen vertainen kielitaito, että saa sujuvasti tilattua samppanjaa. Erotuksena edellä mainittuun tavoitteeseen on realismi.

The silk lining's about a hundred million years old but I'm so in love with it

Minä aina haaveilen ihanista, ihanista vintagemekoista. Rakastan 20-lukulaista flappermeininkiä, mutta kovin ovat vähissä sellaiset häppeningit, jonne kehtaisi koko vuosikertarekisteriin sonnustautua. Enkä koskaan huumassani muista, että aitojen, ei vain vintagentyylisten, vaatteiden mittasuhteet ovat aina huturallaan nähden minun trikoossakasvatettuun vartalooni. Siinä sitten olet ja ähiset fiftarivyötäröiden kanssa, senkin pieni tynnyri.

Ehkäpä mainituissa alkaa olla syypohjaa in general sille, miksi Kapteeninkadulla vasta muistaakseni viime kesänä avattu tunnelmallinen ja suloinen vuosikymmenputiikki Garbo Vintage sulkee ovensa. Ei taida täällä mustiinpukeutuvan loskassakahlaajakansan parissa vastaava, tyyriihkö konsepti oikein lentää. En tiedä, syitähän liikeyritysten sulkemiseen on maailmansivut pullollaan ja lisääkin vielä, mutta tuli vain äkkiseltään mieleen.

Garbo Vintagessa on tällä hetkellä menossa kuitenkin suhteellisen hyvät markkinat, sillä tavaraa on vielä paljon jäljellä ja kaikki myydään rekvisiittoja myöten -50%.

Upean värisiä lasihelmiä lähinnä sisustukseen kotiin, mutta kaksi 70-lukulaista silkkihuivia pääsevät kyllä kesä- ja varsinkin lomailuasuja kaunistamaan.

garbovintage.com

Kapteeninkatu 3

They say it's spring

Tänään on kevätpäiväntasaus. Lausun teille nyt puhdasta runoutta ja silkkiä tärykalvoille:

Auringon keskipiste siirtyy taivaanekvaattorin eteläpuolelta pohjoispuolelle.

Taivaanekvaattori, mikä ihana sana. Tätä päivää juhlistaa Googlekin hienolla Marimekko-doodlella:

Komiaa! Oikein keväistä ja ihanaa. S'on kuulkaa nyt niin, että elämä voittaa.

And there it was

Pahoitteluni jo etukäteen niille, joita nämä balettilärinät ei kiinnosta hevonhännän vertaa.

Baletin tekniikkaopetuksen superklassikko, Agrippina Vaganovan Basic Principles of Classical Ballet - Russian Ballet Technique, neuvoo pas assemblén melko vaikeasti näin:

Seiso viidennessä asennossa, oikea jalka edessä; demi-plié, vedä vasen jalka liukuvalla liikkeellä sivulle ojennetuin varpain, saavuttaen lattialla toisen asennon; oikealla jalalla, joka on pysynyt pliéssä, työnnä lattiaa ojentaen jalkateriä; sitten, molemmat jalat yhtäaikaisesti, palaa viidenteen asentoon demi-pliéhen vasen jalka edessä. Tästä asennosta hyppy toistetaan toisella jalalla, näin ollen pas'n suorittaminen muodostaa pienen liikkeen eteenpäin.

Tänään liikkeen logiikka aukesi. Vitsi, mikä mieletön fiilis. Aikuinen, kun jotain uutta oppii, se on kuin vuorta siirtäisi; uskon pitää olla vähintään yhtä kova.

En olekaan ihan pystyynkelottunut ikitukki! Mahtavaa!

I have to buy shoes. None of my old ones fit

Ensivaikutelma Pietarista oli varsin odottamaton. Kenkäkauppojen määrä kolahti päähän kuin kerrassaan Roomassa ja yksi puolipäiväinen menikin kokonaan hypellessä siksakkia yhdellä vaivaisella kadulla uusien ja yhä uusien houkutuksien perässä. Unelmat tosin murskaantuivat klassikkoon, parempi olla istumatta liian lähellä esitystä, kengät, niin nättejä ja ilahduttavan korkeakorkoisia kuin olivatkin ja järjestelmällisinä ja runsaina kokoelmina näyteikkunoissa houkuttelevia, tuppasivat osoittautumaan järjestään keinonahkaisiksi. Siinäpä se erityispiirre täkäläisessä tarjonnassa onkin, aitoja materiaaleja saa hiukan etsiskellä. Kaikkea ihanaa löytyy, aivan kaikkea, mutta kaltaiseni rajoittunut materiaalisnobi ei helpolla murene.

Näistä saappaista saamani palaute ei kuitenkaan ollut millään lailla odottamaton; koron korkeus huomioitiin välittömästi "joku on käynyt Pietarissa" -kohteliaisuudella. Kaikella kunnioituksella, luonnollisesti.

Hirveet nätit. Hirveen nätti taustakin siinä. Onneksi ei mene kenkien korot ja kärjet pilalle tähän aikaan vuodesta. Jos lumenpudottajafirmat ja muut kauhakuormaajakioskit kutsuu pahinta lumisadeaikaa kaviaarikaudeksi, tämä on nyt suutareille yhtä suurta joulua. Kiitos, kaupunki ja taloyhtiöiden puuhamiesten yleinen saamattomuus.

I think you're a baby person, you're a closeted baby person

Minä olen ollut koko ikäni sitä mieltä, että minusta ei tule koskaan äitiä. Ihan vain siitä syystä, ettei minusta ole äidiksi. En osaa enkä halua huolehtia kenestäkään, en kestäisi jatkuvaa huolta enkä sitä käsittämätöntä vastuuta, mikä toisen elämän ylläpitämisestä väistämättä koituu. Hyvä, kun selviän omastani. En erityisemmin myöskään pidä lapsista ja jos mahdollista, vielä vähemmän niistä aikuisista, jotka siihen ihme vanhemmuuskulttiin kajahtavat.

Kunnes aloin lukea Project Mamaa ja mun käsitys siitä, mitä tapahtuu järjellisille, normaaleille henkilöille, kun ne saa lapsia, muuttui. Ei niille mitään tapahdu. Ne vetää, kuten Katja sanoo, omaa hiihtoaan ja niiden lapsista tulee siinä sivussa mainioita otuksia, jotka niistää esimerkiksi mun kaltaiseni hitaat kalkkiaivot fiksuudessa kuus-nolla. Sekunnissa.

Katja on nyt julkaissut (puoliksi Satu Rämön kanssa) esikoiskirjansa Vuoden Mutsi, jonka ajattelin lukea ihan vaan vaikka siksi, että olen pian 31-vuotias nainen ja jossain kohtaa olisi varmaankin syytä kasvaa ulos "en koskaan hanki lapsia, koska mun elämä on sit siinä" -kakskakkosen kaikkitietävyydestä.

Onnea, Katja!

Katja Lahden ja Satu Rämön Vuoden Mutsi kirjakaupoissa, jos ei jo nyt, niin varmasti pian.


Kuva lainattu Vuoden mutsi -blogista täältä.

Enchantée de vous rencontrer

Mikäli kärsit laillani vaikeasti hahmotettavasta ja mahdottomasti selitettävissäolevasta mielihalusta aikamatkustaa 20-luvun Pariisiin, suosittelen asettumaan tulevana lauantai-iltana telkkarin ääreen. Avaa Teema ja unohda muu.



The Moderns IMDb:ssä

Very 18th century Russia

Pietari, voi Pietari!

Olen täysin vakuuttunut siitä, että entisessä elämässäni olen ollut pietarilaissyntyinen prima ballerina Mariinskissa. Saattanut sittemmin emigroitua Ranskaan. Minulta vain kesti tässä todellisuudessa hiukan vajaat 31 vuotta löytää yhteys entiseen minääni.

En kyllä tiedä, onko näin nopea uudestisyntyminen minkään valtakunnan tulkinnan mukaan mahdollista, mutta sole mikhän, näin s'on, olen asiastani järkähtämättömän varma. Liian pieniä yksityiskohtia tuollaiset.

Pitkä viikonloppu Pietarissa on kaltaiselleni päiväunehtivalle haaveilijalle hämmentävän täydellinen getaway. Kolme ja puoli tuntia junamatkaa on loppupäivän toimintakunnon kannalta aivan eri asia kuin vastaava määrä lentoaikaa, mikä ainakin minusta imaisee energiavirrat täysin väärään suuntaan. Kaupungissa on helppo suunnistaa ja joka kulman takaa löytyy uutta, suurempaa ja komeampaa. Kauniita taloja, bulevardeja, ihmisiä, kahviloita, kanavia, puistoja ja ilahduttavan paljon vanhaa maailmaa. Taidetta, ladoja, takorautaa, juovuttavan huimaavaa elämää; en osaa sitä paremmin kuvailla.

You gotta have stuff you wanna do

Siitä, kun aikuinen, itsensä ulkopuolelle laajennetuista vastuista vapaa ihminen sekoaa ja kajahtaa omiin juttuihinsa, on leikki ja keveys ja vaivaton ilonpito kaukana. Minulla on muutenkin tapana suhtautua asioihin niiden vaatimalla vakavuudella; tanssiminen ei tee siihen poikkeusta. Eikä vähiten sen ympärillä tapahtuva toiminta. Pakkaan huomiseksi laukkuni ja matkustan viikonlopuksi Pietariin, missä pääsen viimeinkin elämään todeksi yhden ison toiveeni, näkemään Joutsenlammen Mariinskin parvelta.

Tässä valossa lienee oikein väittää, että elämä on kyllä ihkua.

Balettitekniikkaopuksien lukeminen iltapaloiksi sen sijaan ei ole.

Pölynväriselle toimistohapsiaiselle tulee vielä masennus.

I have to be at work in 40 minutes

Punavuoressa lounasreissut tulee heikosti suoraselkäisyyslupauksissaan pitäytyvälle henkilölle todella kalliiksi. Kysyn vaan, että minkä takia tenniksenpeluuseen ja taidenäyttelyyn voi saada kaikenmaailman edullistamiskuponkia ja virikeseteliä, mutta kukaan ei ole kysynyt minulta, josko ihminen saattaisi virkistäytyä laukkuostoksilla?

Vaadin lounastunninaikanasuoritettavanlaukkuhankinnanedullistamisjasitäkauttavirikkeellistymisseteliä tähän! Heti!

Sillä niin lyhyttä lounastuntia ja sähäkkää kipaisua Roban Balzaciin ei olekaan, etteikö Amadon kautta ehtisi kietaista.

Soma olkalaukku on ranskalainen, merkistä en ole koskaan kuullutkaan, mutta nahkainen lappu sivusaumassa kertoo että François Marot, 95 Faubourg Saint-Honoré, Paris on sen valmistanut.

Ja se Balzac. Café Balzac. Roballa Erottajan puoleisessa päässä, sisäpihan palanen Pariisia. Oijoi.

Amado second hand, Freda 25
Café Balzac, Iso Roobertinkatu 3-5

Give me that!

Peruskarkki, sellaset liivatemöllit ja jauhepommit, on oikeastaan aivan järkyttävän pahaa, kamalaa epäsyötävää. En ole vuosikausiin ostanut rehellistä karkkipussia ruokakaupasta, satunnaisissa ihmeellisissä mielenhäiriöissä Makuunista hankittujen sokeritärskyjen osuutta jos ei laske mukaan. Tässäpä ehkä mahtaakin olla kohdallani megalomaanisen lihoamisen estävä syy, sillä muutenhan en makean suhteen turhan nipo varsin ole; suklaatakin kuluu nykyään joka päivä, enimmäkseen raakana tai vähintään oikeasti tummana.

Tähän liittyen teille muille, herkkumussusuut, haluan esitellä kaksi suosikkinamustani osastolta, jonka lasken ekstrakarkiksi. Ta-daa, kanelimanteli ja tummasuklaamansikka:

Kas niin. Mistäpä muualta kuin Punnitse&Säästästä.