Things are serious with the Russian

Pietarissa oli kylmä ja kuuma yhtäaikaa, mutta ristiriita onkin sen kaupungin essentiaalinen luonteenpiirre. Ne, jotka eivät sen kauneutta näe, ovat väärässä.

Alimmasta kuvasta kiitos Hannalle.

Lifestyle choices?

Haluaisin hehkuttaa aivan täysillä taas kaikesta, mutta oikeasti minua vain jurppii se, että mennessäni Pelagon kauppaan Kalevankadulle mallailemaan taakkatelinettä nättiin pyörääni, myyjäpoika tuhahteli ja naureskeli sivusta, kun onnessaan esittelin toiselle myyjälle hankkimiani ajohanskoja, jotka Brooklynini kanssa ovat todellakin match made in riding-pretty-heaven.


Että sieppaa. Kummasta onkaan kyse; ettei ne uuvatit tajua, millainen kansanosa pyöriänsä ostaa ja arvosta sitten minunkaltaisiani asiakkaita, vai että ne todellakin tajuaa, eivätkä sitten arvosta minunkaltaisiani asiakkaita?

Melkein tekisi mieli hankkia Helkama.

Ärsyttää, kun on kesä ja kaikkea ja mulla on paha mieli.

Eikä pyörässä ole vieläkään minkään valtakunnan taakkatelinettä, missä läppäriä ja balettitossuja kuljettaa. Ja se ihme nirppanokka tirskahtelee selän takana.

Jo nyt on taas aikoja eletty!

hanskat Sakari Sauso, Stokkalta

Was there a contest?

Olen suorittanut valikoivaa kulttuuris-psykologis-reunatieteellistä antropologiatutkimusta jo hyvin pitkään ja tullut vaivihkaa siihen tulokseen, että on kahden tyyppistä ihmismieltä. On mustaa ja on oikeanväristä. Vähän ku kopiokoneessa on ne rummut. Niitä on erilaisia värillisiä, mutta musta. Se on aina musta. Vaan musta.

Sielun mustuus ilmenee ihmisessä suhtautumisena ympäröivään maailmaan, luonnollisesti. Otetaan esimerkiksi ruoanlaitto. Miksi jotkut ihmiset tekee parempaa ruokaa kuin toiset, on, no, ilmiselvää. Jos otetaan kaksi taidoiltaan tasavertaista tyyppiä ja annetaan niille yhteneväiset raamit ja samalaatuiset ainekset, se, jolla on oikeanvärinen sielu, loihtii lautaselle parempaa, maukkaampaa ja ravitsevampaa ruokaa. Rakkausruokaa. Taas se, jonka mentaaliesirippu on jostain epäjumalan teatterin konkurssimyyntipäiviltä hankittu, lähinnä sotkee ja mälvää leivän voipuoli alassuin keskelle vastaimuroitua keittiönlattiaa. Toisaalta taas oikeanvärinen sielu onnistuisi vähempiarvoisestakin einestavarasta varsin mainiosti, mutta pikku mustuaiselle saisi kantaa maan ääristä mitkä tahansa kerran hunajana ulos pissityt kurmeet eteen eikä se siltikään saavuttaisi munakokkelia jääkaappikuivatulla tomaatilla kummempaa.

Sama koskee sisäistä puutarhuruutta. Ei ole sattumaa, miksi joidenkin yrttitarhat kukoistavat ja puskat pukkaa pioninpunaa, vaikka yhden kesän antaisi koko taivaan laidalta venäläisiä euroviisumummoja. Eikä sillä taidonkaan kanssa ole, väittäisin, mitään tekemistä.

Ei liene tarpeen mainita, kumpaan sakkiin itse kuulun. Ostin kotiin kimpun liljoja ja nöyrästi totesin kukkakaupan myyjättärelle yrittäväni edes. C'est la vie.

It never goes out of style

Tapasin maanantaina upean naisen, joka kaikessa muussa osaavuudessaan suunnittelee ja valmistaa varsin tyylillensä uskollisia koruja.

Olen niin mennyttä. Kristalliset riipukset kelpaisivat minulle kaikissa suunnittelijan valitsemissa sävyissä, mutterikoruista puhumattakaan. Miian repertoaariin kuuluvat myös vetoketjuista kootut ja muotoillut korut ja aivan tajuttoman stailit korsettihenkiset kaula-asusteet. Taito on hänellä hyppysissään, ja tyyli, ei voi muuta väittää.

Lysteripintainen kristallipallo kimalteli niin kutsuvasti telineessään, että en päässyt lähtemään Miian ja Lean työhuoneelta ilman sitä. Diskopallo on niin superviileä ja esillepääsyä vaativa, etten myöskään malttanut nahistella iPhonen kanssa tarpeeksi pitkään, että olisin saanut siitä ensimmäisenkään tarkan kuvan. 

Miten mahtavaa, tykkään tukea pienyrittäjyyttä sen minkä voin ja kun mainittu pienyrittäjyys vielä tuottaa näin makeaa hedelmää, on hyötysuhde lyömätön.


Miian tavoittaa nettisivujensa kautta ja miiamagiadesign@gmail.com

You gotta go see the girls more often

Jos olisin erehtynyt luulemaan, että derby-vouhotus olisi mennyt yhdessä yössä ohi, joutuisin nyt karvaasti nielaisemaan tappion. Onneksi en edes olettanut. Sen sijaan pukeuduin maanantaina Helsinki Roller Derby -paitaan, jonka ostin lauantaina pelistä ehtaan hurmiofanihenkeen.

Kuvasta kiitos Hannalle, silmäpusseista flunssalle.

It's a slippery slope

Mitä sä teit viikonloppuna? Mä kajahdin. Sekosin suorastaan.

Oon jo aika pitkään vino hymy huulilla seurannut Anin totaalihurahtamista roller derbyyn. Lajiin, jossa hikipäiset naiset pienissä sortseissaan ja hamosissaan vetelee ovaalinmuotoista rataa yksi ensin karkuun, tömpsähtääkseen sitten täysillä muihin pelaajiin, jotka muodostavat muurin karanneen eteen tämä seuraavalla kierroksella. Jos munkki käy, se yksi pääsee mainitusta lihapakasta läpi ja edellinen tapahtumaketju nähdään uudelleen. Syy virneen vinouteen on ollut täysin perusteeton ja nolo "no ei ehkä meikän laji"; on pakko todeta, että se suoristui ja imeytyi niin sanotusti pyllyyn lauantai-iltapäivänä Pasilan urheiluhallilla.

Uskomatonta, miten väärässä sitä voikaan olla. Yhden katsomoseuralaiseni poikaystävä oli kommentoinut aiettamme viettää tuntitolkulla aikaa hikisessä palloiluhallissa kuvaavasti kysyvin ilmein: "Te kaksi hienohelmaa? Kai teillä on korkkarit jalassa ja kuohuviinipullo laukussa?" Siis täysin, täysin oikea tuomio. Tai niin mä luulin. Päästyäni säännöistä ja pelin hengestä kärryille, sain itseni alta kissansanomisen kiinni kiljumasta jammerille ohjeita, kuinka hänen tulisi kiertää blocker sisäkaarteesta, sisäkaarteesta, ju*****ta!!


Siis en kestä, en. On niin selvää, että haluan huutavasti, palavasti mukaan noihin karkeloihin, vaikka pelottaa jo valmiiksi. Olen siksi paljon kömpelö ja tapaturma-altis hopotti, että vakavan loukkaantumisen todennäköisyysprosentti ylittäisi vastaavan riskiluvun jo perustreeneissä. Boutissa luultavasti kuolisin alle kahdessa sekunnissa. Vähintään pilkkoisin sormeni jonkun luistimien alle.

Minun on siis parempi pysytellä balettisalissani, luulisi futariaikojen minullekin jotain opettaneen. Balettitunnilla ollaan siivosti ja tukka tiukasti nutturalla, hiljaa käsi tangolla ja sisuunnutaan ainoastaan sisäisesti. Vaan kun mutkun. Mä haluun! Minun sielulliset kisaraivottareni ja pelitäpinöijäni ja turnauseläytyjäni pyrkivät nyt takaisin pintaan, pahasti. Apua.

Ani, oot ehkä mun idolein idoli ikinä. Tyyppi vaan menee tonne noiden sekaan ja suvereenisti vetää todella ansiokkaan ekan kisan. Mun kasetti oli nurmilla paljon heikommissa niiteissä. Timanttinen mimmi!

I totally understand your dilemma and from my experience, if he seems too good to be true, he probably is

Ehkä noin juhannuksen tienoilla koittava pyöräilykausi on nostattanut vähän paineita. Ei sillä, että pyörässä mitään vikaa olisi, päinvastoin, sen hipihipsteriys on se, mikä toimii tällä kertaa ongelmapesäkkeenä. Pyöräni tarvitsee nimittäin jonkinlaisen taakkatelineen. Eikä se nyt sovi.

Elegantti eleettömyytensä menee kokonaan ryönilleen, jos siihen aletaan asennella mitään tarakoita, vaikka toki herra Pelago saisi kunnian sen siihen sommitella ja samansävyisenä, bien sûr. Ei auta. Eikä sekään, että koko kesää en kykene kamojani kantamaan repussa sen enempää kuin olkalaukussakaan, olkoon kuinka lyhyt aikaikkuna hyvänsä.

Kas, tupsahti ratkaisu postilaatikkoon! Artek kaikessa kunniattomassa käytöksessään tapaa lähetellä minulle varsin pyytämättä eikä edes yllättäin, vaan vastoin erillistä kieltoa, mainoslehdykkeitä, vaan tälläpä kertaa postiponi haukkasi oikeasta kauraämpäristä.

SavetheC:n pyörälaukut ovat oikein mainioita, tuotteen ulkonäössä eikä sisällössä ole moitteen sijaa. On  asiaankuuluvat stoorit ja visiot ja missiot. Konsepti on niin sanotusti kohdallaan ja paketissa, mutta kyllä putosi alahuuli leuan alle ja meni mutruun, kun kierrätetystä purjeesta valmistetun kassin ja sitä myötä tyyliunelman päällä tönöttääkin peilityynen rauhallisesti 169 euron hintalappu. 

Se tarakka maksaa Pelagolla asennuksineen alle neljäkymppiä.