Ja maailmalle, Amsterdamiin, lähden huomenaamulla aikaisin. Toivoa sopii, että kenttä on kolattu.
Minulla oli niin hyvä ja lämmin joulu, olen kolme päivää töissä pohtinut, mitä koskaan tein ansaitakseni sen. Ehkä vaan olin hyvin. Parasta uutta vuotta!
Tällä tontilla seuraa nyt vajaan viikon hiljaisuus, sillä minä poistun laajakaistakatveeseen. Vietän jouluni Koilliskairan reunamilla, jonne siirtyminen ei tuottane suurempia säätilasopeutumisongelmia, tuhannen kilometriä näiden susimaiden välillä kun ei sen kannalta juuri eroa tee. Pakkaan mukaan muutaman lahjapaketin sekä sallitun kilomäärän villanuttua.
Hyvää ja kaunista joulua! Ystävilleni, blogituttavilleni sekä Sinulle, joka luet.
Olen niin mato, etten malttanut odottaa jouluun asti, vaan avasin laatikon hetki, kun sain sen käsiini. Ihan mahtavaa, yksi suuri ja viisi pientä Tuprua, Nanny Stillin samanhenkistä lasitavaraa kuin omistamani Kehrä-sarja.
Ja alkuperäisessä pakkauksessaan! Miten hienoa. Olen täysin saman ladun hiihtäjä kuin lahjan antanut ystävä, joka syksymmällä kirjoitti blogissaan Sukat makkaralla -lasisarjan hankintapohdinnoista:
Ystävän myötä ja esimerkistä olen minäkin intoutunut aivan lasimetsälle ja tutustumaan minulle ennestään tuntemattomiin taiteilijanimiin. Ai että, kuinka se nykyään kovin vähäseikkailuista elämää viettävän sydäntä sykähdyttääkään, kun oikein sattuu kohdalle makea saalis.
Tänään silmääni osui uutinen aivan mainiosta yhteistyöstä, Marimekko ja Converse tekee kimppatennarit. Sinänsä en ole yhtään yllättynyt, onhan se tiedossa ollut, että Marimekko hakee brändinostatusta ja on uuden kohderyhmäkiikaritähtäimen kanssa markkinointiaan ja viestintäänsä tarkistanutkin jo; yhteistyö klassikkotennarimerkin kera on konkreettinen lisävoimaliikku pois jakkupuku duuniin, yöpaita himaan -mielikuvasta, joka kivenä on Marimekon kumpparissa hiertänyt.
Minusta tämä on hieno uutinen! Varsinkin, kun printeiksi on valittu jotain muuta kuin sitä aivan perinteisintä, itsessään kaunista ja graafista Unikkoa. Voin kuitenkin vain kuvitella, miten kirpeitä sanakäänteitä tämäkin nostaa esiin mielellään omaan pesään pissaavista suomalaisista, joiden päässä Marimekko on aina ollut ja tulee vast'edeskin olemaan timanttivuosiinsa jämähtänyt mummorytkykataloogi. Vähänpä tietävät, minä sanon, sillä ne kommentit kertoo vaan siitä, kuinka hyvä ja kipeästi kaivattu juttu tämä on. Ei jää yhtään jälkeen esimerkiksi Conversen äskeisestä yhteistyökuviosta, Erika "Riga" Aittamaata ja Lovikka-vanttuita juhlivasta tennarimallista, jonka se toteutti ruotsalaisen Sneakersnstuffin kanssa.
Niin katsos vain, ruotsalaisten. On päivänselvää, että Marimekko tarvitsee ennakkoluulottomia ja rohkeita tekoja, niitähän ne sinikeltaisetkin duunaa päivätöikseen sillä välin, kun poukaman tällä puolen ihmetellään, miten ne sen oikein hoitaa.
Printit on Tarha, Pikkusuomu ja Kirppu. Kaksi ensimmäistä Annika Rimalan, jälkimmäinen Maija ja Kristina Isolan. Mulle noi varrelliset Kirput, kiitos, kun niissä on noin kiva oranssi vuorikin. Niiden kanssa sitten vajaamittaiset perusfarkkutyttöfarkut ja alkusyksystä hankittu, hehkuttamani Sisleyn silkkipaita, mallia muuttolaatikko.
Joskus on vain päätään puistellen ihmeteltävä ääneen, missä purkissa sitä ihminen elääkään. Vastoin parempaa tietoa joulukorttivalmistamoni ei totta tosiaan ole mitään läkkipennipuuhastelua, vaan sille on oikein oma termi, skräppäys, puhumattakaan kokonaisesta salakielikoodistosta, joka pätee mille tahansa nörttijargonille.Tuskin teille, jotka ympäristöänne seuraatte, tarvitsee selittää, mistä on kyse. Google tietää kertoa netistä löytyvän pilvin pimein pelkästään tätä tarkoitusta varten kauppojakin. Mä olen sillä tavalla asiasta iloinen, että jos minulle nyt kehkeytyy yhdenillanjuttua leiskuvampi suhde tän sortin puhteen kanssa, kaikelle sille flyerien, metrolippujen, korttien, kirjekuorien, nättien mainoskuvien, kauniiden käärepapereiden, pakkauspahvien, paperikassien ynnä muun sinänsä turhan ja tarpeettoman sälän vuosikausia jatkuneelle jemmaamiselle on viimeinkin löytynyt tarkoitus.
Leikkaa-liimaa-tumppaa-tuputa -tason askartelupaskartelutaiteilu istuu sitä paitsi mulle luovuudenkanavoimiseksi oikein makeasti hanskaan, sillä en osaa erityisemmin piirtää tai maalata, käsin saati koneella, mutta uskon tunnistavani, mikä näyttää kivalta. Ja siitähän tässä oikeastaan on kyse. Lippulappujen liimalla toisiinsa sorttaamista, jotta joku ankea joulukortti ois vähän vetävämmän näköinen.
Mihinkään yhteisöllisyyskivakivaan mulla on silti ehkä vielä jokunen kartonkiarkki leikeltävänä. Ja no, tuota, muutenkin, mutta kai tällaisella aloittelevalla tumpelolla on lupa tuntea ylpeyttä jonkinkaan syltyn aikaansaamisesta?
Viime perjantaina pääsin ilokseni käymään taas Tallinnassa, kun talo päätti tarjota duunareilleen toisenlaiset pikkujoulut. Tykkään siitä paikoin vähän rähjäisestä pikkukaupungista todella paljon, vanhoista kortteleista tietysti ja siitä, että aivan pienen matkan päässä bisnesrakennetusta uudesta keskustasta löytyy hyvinkin pittoreskiä seutukuntaa ja idyllisiä alueita.
Taidemuseo Kumussa oli tietysti aivan järjettömästi kaikkea. Parasta antia olivat miehitysaikainen valokuvanäyttely sekä virolainen taidegrafiikka 70-luvulta. Videoinstallaatioihin asti en ehtinyt, mikä harmittaa, koska näytillä olisi ollut myös kovasti arvostamani taiteilijan, Eija-Liisa Ahtilan, teos The House.
Tallinnassa on ihania kahviloita, joissa palvelu pelaa ja joissa viihtyvyys on ensisijaista. Jos koskaan Kumuun käy tie, kannattaa ehdottomasti viivähtää hetki Park Café -kahvilassa, joka sijaitsee optimaalisesti ykkösen päättäriltä taidemuseolle vievän puistotien varrella.
Ai että! Siinä on sitten hyvä kahvi ja Schwarzwälder Kirschtorte.
Sööttiä, nättiä. Kaupungissa oli vielä enemmän lunta kuin Helsingissä. Aamulla tuuli ja tuiskutti, kaikki lasipinnat olivat lumen ja jään peitossa eikä auratuista teistä tietoakaan. Kunhan pyry lakkasi, päivä oli mitä kaunein.
Talvipäivässä parasta on istua punaviinilasin kanssa baarissa, jossa on pehmoiset sohvat, hyvä seura ja lämmin tunnelma. Tämä matala kellarikuppila on aivan keskustassa, kerron nimenkin, kunhan sen muistan, kiva paikka.
Minireissu, mutta kohensi lomantarpeisen tarpojan mieltä kerrassaan. Tallinna on siitä kiva ja ihana, kun se on niin helppo, lähteminen tai lyhyt jääminenkään ei vaadi suuria satsauksia tai ennakkosuunnitelmia, vaikka kaupunki on aivan eri maailma jo kuin kylmänkankea Helsinki. Tosin se läheisyys ja saavutettavuus tietysti tuo mukanaan lieviä sivumakuja, kuten työkaverini, matkaseuralaiseni ja ystäväni totesi eräänkin välikohtauksen jälkeen: "Tallinnassa kaikki on suomalaista, spurgutkin".
Täytän keväällä 30. Ihan muutaman hetken kuluttua. Itse asiassa kolmen kuukauden ja 17 päivän kuluttua.
Muuta selitystä en keksi sille, miksi mulla on nykyään pakottava tarve puuhastella asioita, joista vielä vuosi-pari sitten en olisi voinut muodostaa edes mielipidettä. Kuten kutoa niitä sukkia.
Kas, perustin sunnuntai-illan ratoksi joulukorttitehtaan työpöydälleni.
Join kahvia ja kuuntelin Ratatatia, mistä mulla hyvinkin on mielipide. Se on huippu! Lempikappaleeni, olkaa hyvät.
Korteista tuli varsin kauniita. Tottakai, kun itse tekee.
No, tuota, jos nyt kuitenkin olisin rehellisempi, en ehkä aivan noin vankkaa itseluottamusta koko prosessin ajan tihkunut sentään. Strömsö fo' life.
Sunnuntaisella seuramatkalla Itä-Helsinkiin ei voi liikaa korostaa turvajärjestelyjä.
1. Kunnon ruuhkarukkaset pitää kirppissormet notkeina.
2. Kiristetään noukkarit kuvan mukaisesti, näin. Tai ei kiristetä, no can do.
3. Mahdollisimman paksu lakki asetellaan korville, jotta pää pysyy kylmänä vain sisäpuolelta, näin.
4. Valmis matkaan! Ne sanoo, että mä näytän reppuineni, karvalakkeineni, kaksine sukkineni ja turboräpylöineni idiootilta, mutta itseähän olen sitä mieltä, että minussa on ilmiselvää lentoemoainesta. Kuumatkojen pursivastaava, palveluksessanne, näin.
Nyt, kun ei sada lunta enää, sanoisin, että talvi on ihan jees. Hellämielisyyspuuska.
Olen viime vuosina vähän karsastellut joulua ja hoitanut sen alta pois mahdollisimman vähin äänin. En ole erityisesti touhottanut lahjojen kanssa, ainoastaan yhden henkilön lahjan eteen olen yrittänyt nähdä edes jonkunlaista vaivaa. Ja no, äidin.
Tänä vuonna olen jo hankkinut koristeeksi laskettavia esineitä, tehnyt useamman treenierän pipareita taikinasta asti itse, leiponut kanelipuolukkapiirakkaa ja harrastellut joulukliseitä glögeineen kaikkineen. Mutta ne lahjat, voi taivaan päivää, kerrankin kun olisi energiaa ja intoa ja halua paneutua asiaan, ei ole aikaa eikä varsinkaan minkäänlaista ymmärrystä, mitä ostaisin. Kenellekään.
Päätin jo kerran unohtaa hankkia lahjoja, mutta joka nurkalla minua jatkuvasti vaanivat hellämielisyyden puuskat eivät anna mahdollisuutta moiseen. Jos nyt kuitenkin, kun on sitten niin kiva.
Pieni, rakas ystäväpiirini on siinä suhteessa helppo, että tiedän joka uunin lämpiävän samoilla klapeilla: kaunista, käytännöllistä, kivaa.
Ne saa muistikirjat. Osa saattaa saada jotain minulle uudesta putiikkituttavuudesta, Nómadista. Oiskohan siellä muistikirjoja? Ainakin sieltä saa alpakanvillaisia sukkia, joita voin noutaa kymmenen paria, kun oma projektini viimein kippaa epärealistisiin aikatauluihin, taitotason raskaaseen yliarviointiin ja muutenkin yleiseen mahdottomuuteen.
Pakkomielteen voi näköjään kehittää aivan mistä tahansa asiasta, aivan helposti. Mulla se on nyt itsetehty villasukkapari.
Olen kerran elämässäni tehnyt yhden sukan valmiiksi asti. Aloitin sen elokuussa -92 ja päättelin toukokuussa -93; sukasta tuli vihreä-violetti keppihevosen pää. Muistan tuolta ajalta elävästi, kuinka pusersin lankaa niin, että vasemman käden etusormesta lakkasi veri kiertämästä alta parin rivin. Käsialani on sittemmin höllentynyt. Jopa niin paljon, että juuri hetki sitten purin kahden viikon duunin, koska sukasta vaikutti muotoutuvan kuudentoista kakaran raamattuvyöhykeperheen lahjakuorman vetävä säkki. Tai no, sillain kätsää, ettei tartte tehdä kuin yksi, menee molemmat jalat sinne yhdessä. Lämmittääkin tehokkaammin.
Mutta mä olen asiassani nyt järkkymätön. Tapaan suhtautua kuningasideoihini vakavasti eikä tämä sukkahullutus näytä tekevän poikkeusta.
Meitsi digauttaa mainoselokuvia. Tai elokuvallisia mainoksia, miten vaan. Taidolla, huolella ja ajalla tehtyjä korkean statuksen lyhytelokuvia, jotka on tehty röyhkeästi kaupallinen pyrkimys edellä ja päällimmäisenä mielessä oman kilven kiillotus, mutta jotka ovat sellaisinaan pieniä helmiä, taidetta jopa, ja jotka pitäisi vastaanottaa tyylilajinsa edustajina. Viimeksi vaikutuin leffateatterissa perjantaina, Guy Ritchien ultraviileän ja -maskuliinisen neliminuuttisen aiheuttamasta ihastusreaktiosta syytän jumalattoman kauniisti puettua, kammattua ja valaistua Jude Law'ta, yhtäaikaisesti pehmoista ja jäätävän eleganttia aksenttia ja imartelevia kulmia slovakkimalli (onkohan hänessä muunlaisia, en minä edes halua tietää, kysymyksessä on mainos) Michaela Kocianovásta. Unohtamatta Musea, naturellement. Hehkuti, hehkuti.
No joo, no, onhan sillä heikot kohtansa, kliseensä ja Law'n kömpelö pose Kocianován rinnalla, mutta kyse onkin nyt vaan siitä, miten kaikki näyttää niin täydelliseltä Dior-maailmalta, virtaviivaiselta, tyylikkäältä, viiltävän kauniilta. Kaikki on niin imelän täydellistä, että itkettää. Omituista, mysteeriksi jäävää dialogia myöten. Ostapa tästä hajuvesi ja saat osasi vaaranmakuisista pelehtimisistä maailman kauneimpien naisten kanssa. Kyse onkin ehkä myös aika paljon vähän siitä, että jos tällaisia mainostuotantoja epäilemättä aivan kelpo budjeteilla joskus saisi haltuunsa, en ihan kovin paljon enää mistään töihinliittyvästä kehtaisi kitistä.
Myös Martin Scorsesen Chanelille ohjaama Bleu de Chanel -tuoksumainos on lajissaan varsin mainio.
Samoin kuin David Lynchin Diorille kirjoittama oodi kassille. I heart Marion Cotillard, muuten.
Kaksi ensinmainittua näin elokuvateatterissa, mutta Lynchin laukkulyhärin vain netissä, jossa on viime aikoina vilahdellut ilahduttavasti liikkuvaa kuvaa hyödyntäviä huomionherättäjäpätkiä. Stellagee kirjoitti lyhärinomaisten ja musiikkivideoilta lainaavien kamppiksien nettikäytöstä jo elokuussa. Minä toivoisin, että vastaava kehitys jatkuu, kasvaa ja laajenee. Audiovisuaalisella materiaalilla tapaa olla minuun kaikkein suurin vaikutus, kokemukseni mukaan en ole tätä mieltä yksin enkä oikein usko, että jälkeentulevat digiajan lapsetkaan vähempään tyytyisivät.
Kävin eilen keskiviikkona katsomassa kohutuimman, huhutuimman, palkituimman, odotetuimman, päräyttävimmän kotimaisen leffan norsunmuistiin. Tai sillä ajatuksella sinne menin. Olen ollut Helanderin Jalmarin hiljainen fani jo vuosia, sillä Rare Exports Inc. oli aikanaan aivan erityinen löytö. Fakiirin (2006) jälkeen epäilin koko Helanderin olemassaoloa, niin poikkeuksellisen taitava lyhytelokuva oli kysymyksessä. Varsinaista, pitkää Rare Exports -elokuvaa odotin innolla ja oletukset kasvoivat tietysti niin kuin pikkumeikällä vuonna 1990, kun olin aivan saletti saavani yhden tietyn ponitallilelujutun lahjaksi. Kun näin sitten aattoiltana avaamattomien pakettien päältä, ettei sitä ole luvassa, painuin itkuraivarin kanssa huoneeseeni. Jos olen aivan rehellinen, häpeän kyyneleet nousevat silmiin edelleenkin kohtausta muistellessa, mutta en ole koskaan saanut pyydettyä vanhemmiltani anteeksi.
Tunnin ajan elokuva on aivan mainio, rikasdialoginen ja mielestäni hyvinkin kaiken ennakkohehkuttelun arvoinen; loppu vajuu vääjäämättömästi kuin huhtikuinen hanki. Koko tyylilaji muuttuu, sävy muuttuu, ajatus muuttuu. Muuten varsin kelvon suorituksen tekevän Onni Tommilan hahmo Pietari kokee tahattomia naurunpyrskähdyksiä kirvoittavan instant-muutoksen pikkunilliäisestä tarinan todelliseksi sankaripelastajaksi. Ilmassa tuoksuu ohuelti deus ex machina. Odotin mustempaa, kovempaa, ronskimpaa loppuspektaakkelia, sillä traileri ja elokuvan alkupään juonenkulku antavat olettaa aivan jotain muuta kuin vastaavaa lastenfantasiaa. Tuntui hiukan siltä kuin kirjoitusvaiheessa olisi lahjasäkki tyhjentynyt. Helander on itsekin sanonut, ettei hän varsinaisesti käsikirjoittaja olekaan, vaan ohjaaja. Sitä osaamista ei toki käy kiistäminen.
Rare Exports on teknisesti ansiokas elokuva, se on kuvattu ja tehostettu valtavan hienosti. Elokuvan, jos ei suurimman niin vähintäänkin merkittävän, kunnian on sanottukin olevan sen, että 1,9 miljoonan euron budjetilla on tehty paljon kalliimmannäköistä jälkeä. Mä en kovin paljoa ymmärrä CGI-teknologian päälle, mutta tositökerön tunnistaa tietysti puolivillaisempikin harrastelija; Rare Exportsin nörttiosasto voi taputella toisiaan selkään, kyllä.
Minua ilahdutti erityisen paljon lavastuksen ja rekvisitoinnin huolellisuus. Setit on minun silmääni tasalaatuisia ja runsaita yksityiskohdiltaan ja uskottavia. Se minua monesti kalvaa, kun puhutaan niin paljon uskottavuudesta tai epäuskottavuudesta, unohdetaan niin usein se, mikä vaikutus tapahtumien ympäristöillä on. Se on iso! Ja merkittävä, mä sanon. Repesin nauruun, kun näin ensimmäistä kertaa karjujen moottorikelkat, jostain tuhannen kivenkolosta on propsiosasto kaivanut maailman kaksi viimeistä ajokuntoista Ockelboa. Lokaatiot on myös luku sinänsä, turhaan ryhmä ei Pohjois-Norjassa ole ittiään palelluttanut, Rare Exports on visuaalisesti vaikuttava elokuva.
Ennen elokuvan alkua ohjaaja Helander kiitti vanhempiaan ja perhettään. Hetkittäin viipyili mielessä elokuvan aikana kysymys, noinkohan Jalmarikaan on selvinnyt lapsuudestaan sentään traumoitta. Harva kai meistä. Pitäisiköhän viimein tänä jouluna pyytää kahdenkymmenen talven takaista megaluokan kiittämättömyyskohtausta omalta synnyttäjältään ja suojelijaltaan anteeksi?
Rare Exports on enskarissa huomenna perjantaina 3.12. Menkää tukemaan (suurimmaksi osaksi) suomalaista elokuvaa.
Marimekon lyocell-villa -kaapu on hyvän takin kanssa tällaisten hiukan keveämpien talvikelien uskottu vaate. Sydänpakkasille turhan ohut vain, vaikka alle voikin vähän kerrostaa. Samu-Jussin kynästä tietysti.
Tänään päätin myös, että jokatalvinen pipo-ongelma on ratkaistava. Päähineen tulee olla tarpeeksi suuri, että tukka mahtuu sisään, mutta niin napakka, ettei nouse tuulen mukaan, kuten ensimmäisen kuvan myssykkä. Sen pitää olla lämmin ja tiivis, mutta ei saa kutittaa otsalta, koska iho on muutenkin irtoamaisillaan, ja mielellään jotain aitoa materiaalia. Turkislakki, määssanon kohta!
Kuvat otti Tubbs, aivan niin kuin ennen, aivan niin kuin aina.
Toimin viikonloppuna vastoin kaikkia ohjeita, sillä suoritin ostoksen, jossa ei ole mitään järkeä, mutta kun se on niin makee/ruma/siisti/kiva/kauhee/insertwordhere ja se maksoi 1,25 euroa.
Massimo Dutti oli lauantainlopun tunnussana.
Takki on kummallinen sekoitus hihojen ja selkäosan joustoneuletta sekä etukappaleen pehmoista nahkaa; nahan sävyhän on mitä mainioin, mutta joku (!) tossa vaaleanruskeassa resorimatskussa puistattaa. Ja ehkä vähän siinäkin, että takissa on niinikään nahkainen vyö. Saattaa olla liiaksi sellaista safarihenkeä, mille mä en taida lämmetä.
Tuo toinen hirvitys tuli joulurekvisiittani kylkiäisenä ja tarpeeksi karmeuttansa vaahdottuani se alkoi vaikuttaa oikein todennäköiseltä ensi kesän Uunisaareen rantautumisasusteelta. Jäin kiinni viimeistään siinä vaiheessa, kun pohdin ääneen vaihdattavani suutarilla ankeat kangassangat tummanruskeaan nahkaan.
Niin, että ketä tässä nyt huijataan? Matsi on menetetty jo. Massimon kanssa perussiniset, perussuorat, kapeat perusfarkut, joku kiva paita, oranssiraitanen punoskassi ja nuo Samu-Jussin kengät, niin kevät voisi tulla jo.
Blogimaailmankansalaiset ovat matkailleet, Heidi Pietarissa ja Eeva Pariisissa. Pökerryttävää reissupoltetta lievittää ja liekittää upeat kuvat ja mukavat kokemuskertomukset; Eevan hienot Pariisin-kuvat saa silmäkulman tursottamaan, niin kova on kaipuu kaupunkiin, Heidin mielettömän kauniit näpyt Pietarista taas ihanasti tihentää odotuskihelmöintiä. Lapset ja joulut, niin. Ja matkustinhan itsekin viikonloppuna. Maalle! Ei se päämäärä, mutta se matka.
Mä olen jossain tunteellisuusuppoumassa, huomaan. Kaikki on ihanaa ja joulu tulee, ja sekin on ihanaa eikä sekään hehkutus vielä riitä, vaan näen sydämiä jokapaikassa. Tällä kertaa siellä Vihreän talon pihassa. Aivan selkeä.
Siinäpä vielä työtön sammakkoparka porraspielestä. Ei ole näillä pakkasilla hänellä ovea, jota auki pidellä. Mutta kesä tulee vielä, sammakollekin.
Ensimmäistä kertaa ikinä tuntuu siltä, että haluaisin oikein sisustaa joulua varten, vaikka en tänäkään vuonna sitä kotonani vietä. Ainakin joku kiva ja tyylikäs valosarja täytyy saada ja paperitähti. Ehkä myös pellavaliina ruokapöydälle. Neilikoita appelsiineihin? Olen iloinen ja onnellinen, kun tulee joulu. Ehkä se on vaatinut sen myöntämistä, että joulusta saa tykätä, se on ihan ok.
En sit tiä, onko nämä purkit pohjimmiltaan osasyy vaiko -seuraus. Hankin ne lauantaina kirpparilta muutamalla eurolla sesonkirekvisiitaksi.
Viikonloppureissu Vihreään taloon sisältää aina hartaita ja antaumuksellisia ostosretkiä maakuntien kirpputoreille. Kun jaksaa sen kaiken tauhkan alta, päältä ja seasta naarata, ne ovat uskomattomia ja hintatasoltaan sopuisampia aarreaittoja kuin Helsingin vastaavat; varsinkaan keskustan superkalliit rytkytallit ei juuri houkuttele, kun löytötoiveet on kuitenkin syytä pitää melko matalina.
Tämänpäiväiseltäkään kierrokselta ei tarvinnut tyhjin käsin kotiutua, sillä silmään osui Riihimäen Lasin maljakko, joka kuuluu Tamara Aladinin Tuulikki-sarjaan 70-luvulta. Aivan se ei sitä eniten himoitsemaani kippolajia ole, mutta erittäin tervetullut jäsen vielä varsin vaatimattomassa lasitavarakokoelmassani on siitä huolimatta.
Ostin muutama viikko takaperin Marimekon alennusmyynneistä vaatekangasta, jota on käytetty Samu-Jussi Kosken syysmallistossa 2009. Jouduin mesmeroituneeseen hurmostilaan tiskillä. Jotenkin se valtava uusien, avaamattomien pakkojen määrä, uskomattoman upea, kaunis kuosi ja puuvillasatiinin paino ja tuntu käsillä sekoitti paremman ymmärryksen ja pyysin myyjätärtä mittaamaan minulle rättiä kahdeksan metriä. Että on sitte.
Naureskeltiin ajatukselle, josko se pitäisi verhoiksi tehdä. No, tuanoinni, lupaan kuvan, kunhan valotilanne paranee.
Kangasta on kuitenkin tallessa vielä useampi metri ja mielessä todellakin kangastelee jokin vaatteen kappale. Ensin ajattelin mekkoa, mutta on syytä pohtia, tulisiko sitä koskaan vietyä kaapista ulos. Kuosi on dominoiva, se ottaa tilaa ja vaatisi todellista pokkaa, mikä kaltaisellani turvallisuushakuisella pukeutumisalisuorittajalla on joskus (ha!) tiukassa.
Mietin myös kuosin soveltuvuutta yläosaksi, mutta hylkäsin sen nopeammin kuin mekkoajatuksen. Ihan jo siksi, että ompelutekniset taitoni tulevat aika kiukkuisesti vastaan. Lisäksi, noin paljon keltaista tapahtumaa talvivaljun naaman liepeillä, viehättävää, non? Tai no, joku pussihihaviritys valtavan kaularusetin kera veisi toden totta huomion pois kasvojen väristä; asusteeksi kävisi mainiosti vaikka punainen muovipallo nokkaan.
Tulin siihen loppupäätelmään, että kankaasta syntyy korkeavyötäröinen, kapea ja hyvinistuva kynähame, halkioineen kaikkineen. Haluan siihen taskut, siistit ja tarkat muotolaskokset sekä huolella kohdistetun kuvion. Ja sen istuvuuden. Prosessi pelottaa jo valmiiksi, mutta olen varustautunut hankkimalla keskimääräistä paremman punaviinipullon ja pitkän pätkän markan lakanaa sovituskappaleiden valmistamista varten.
Hameesta tulee hieno, joko mun tai ammattiompelijan tekemänä. Veikkaan jälkimmäistä.
Ylläolevan kuvan kankaassa ei muuten ole mitään vikaa, vaan mekko on rakenneltu puuhelmistä. Aika painava on se.
Piipahdin Raflan kirpparilla tänään, tottakai. Tein muutaman harkitun tarvehankinnan sekä yhden parin "laitapa jalkaan" -suositusostoksia.
Näillä kengillä asustettuna voisin toteuttaa eilen perusarkea omituisemmissa olosuhteissa korkean statuksen muoti-ihmiseltä henkilökohtaisesti saamani ohjeen.
Lakkaa pukeutumasta noihin lypsymekkoihis ja mene ulos.
Meille on töihin tupsahtanut sen tason estetiikkaekspertiisiä, ettei vaikutteilta ole voinut välttyä; Anu on tullut taloon. Yksi huone on muuttunut aivan eri maailmaksi, siellä on räsymatot, valkoiset pukkijalkapöydät, vihreä samettinojatuoli ja puulaatikkohyllyt. Ja liitutaulumaalia toisessa seinässä, punasävyisiä tapettineliöitä toisessa.
Saa siinä tusinamarteloidensa kanssa tuskailla sitten.
No mutta, jos kohta itseäni suht sileiden linjojen harrastajana pidänkin, on minunkin mustassa sielussani tilaa koti, mökki ja mummola -meiningeille, ruusuista, pikkulinnuista ja enkeleistä puhumattakaan. Söpöydet, värit, ihanuudet, pehmeydet, suloisuudet, villasukat ja kaikki se kotoilu, nää uppoaa minuun ennenkokemattomalla tavalla.
Tällä kaikella saattaa hyvinkin olla yhteys siihen, miksi sekosin työkaverin pöydällä ajelehtineisiin lehtiin. Flow, mikä ihana ajanhengen raamattu, me-time magazine, ja tuo sen mahtava kalenteri! Totesinkin jo ensi vuoden marraskuun olevan pelastetun, sillä kalenterin mukana tulee arkki tarroja, joista suurin osa on hengeltään osastoa mijn dag ja vandaag niet ja thuis-dag. Voi sitten vaikka tapetoida kuukauden näkymättömiin niillä.
Kaikkea ihanaa. Tämä vuodenlopun ankeus tarvii tällaista juuri! Vielä kun oppisi tulkitsemaan suhteellisen kryptistä kieltä. Helppoahan se, eka koittaa logiikalla ja täyttää loput mielikuvituksella eikä kokonaisuuden kannalta ihan joka sanaa tartte tajutakaan.
