It's a cat's tuxedo

Jotkut pitää tyylikulmakivinään kenkiä, toiset laukkuja; mulla niitä on takit. Yhteen aikaan hankin erisortin peitteitä suorastaan sukkienostofrekvenssillä, mutta pienissä kämpissä asuminen lopulta on pitänyt mut pois takkikaupoilta. Ja, tottakai, turhan rahantuhluun välttäminen.

Kivoja takkeja niin harvoin löytää. Ohan se joka toinen päivä toki harvakseltaan.

Alkuvuodesta kuitenkin tein tarveperusteisen järkihankinnan. Kauan etsitty ja tarkkaan harkittu, vuoriton parka kevätkäyttöön. Siinä on korkea ja laaja pystykaulus, joka jää somasti myös alas, kun jättää nepparit auki. Huppu, isot taskut ja vetoketju takana helmassa. Vähän miinusta putoaa sisätaskun puuttumisesta, mutta miehustassa on onneksi pystyvetoketjullinen pikkusäilö, joka sopivasti imaisee iPodin. Tulee siihen villakangastakin ja vetoketjustaan rikkinäisen nahkarotsin väliin.

Merkiltään takki on BZR by Bruuns Bazaar, tanskalainen mulle uusi tuttavuus. Kattellaan ny.

29! The winner is number 29!

Jaaha. Viimeistä kertaa käy nokka kohti kakkosella alkavaa lukua. Ne väittää, että naaman putoamisvauhti on tästä lähtien eksponentiaalista. Hymyile enemmän, sanoi ystävä. Täytynee kokeilla. Ainakin tänään.

Järjestäiskö teekutsut?

Kuva täältä.

Edit. Käpylän Dada Maradonan syntymäpäivän kunniaksi otettiin kohtuullisen komia voitto Pallokentällä. Hyvä peli!

And the next thing I know, you hate my music!

Tämän ja hiljan kuluneiden hetkien suosikkikattaus, s'il vous plaît. Lempimusiikki-termi sisältää isojen kertoimien muuttujia, mutta minkä mahtaa; ahne ihminen haluaa kaiken. Sen takia minä olenkin aina ihan jäässä, kun minulta kysytään suosikkimusiikkia tai -elokuvaa. Jälkimmäiseen vastaan yleensä aina Pretty woman, se lähes poikkeuksetta hiljentää kyselijän.

Marina and the Diamondsin The Family Jewels, The xx:n xx, Lapkon A New Bohemia sekä Villa Nahin Origin. Erityisesti elektropop-duo Villa Nah putoaa juuri nyt lujaa. Näin ne viime kesänä Flow'ssa ja tykkäsin heti, mikä on sitä luokkaa havainnointikykyä, ettei sillä pääse juuri henkseleitä paukuttamaan. Myös taannoinen Kutosen keikka oli täyttä rautaa alusta loppuun. Kyllä sai korkkarillaan tanssilattiaa koputtaa.

We keep dresses we never wear, but we throw away our old boyfriends

Kun ei ole mitään, mitä laittaa aamulla päälle, lempivaate tulee apuun.

Se on Berliinin-tuliainen, paras ostos koskaan. Comptoir des Cotonniersin jo ostaessa kuluneenpehmeä ruutupaita harmaan eri sävyissä. Epoletit saa pois, joten paita on puettavissa myös jakun kanssa. Menisi se sinne alle muutenkin, mutta ei ihmisellä, joka tuntee herneen kymmenen patjan alta. Kaksi rintataskua tekee puetun olon sellaisenaankin käytettynä. Istuu nätisti ja nyt niin kovin ajankohtainen poikatyttöfiilis on ilmeinen.

Toimii. Päällä joka toinen päivä.

No, it's just the dress

Weekday ja Monki kuulemma tulee Suomeen. Eli Helsinkiin. Tai mitään kuulemma, kaikki siitä messuaa suu vaahdossa. Tottakai myös koko, seuraa lempisana, muotiblogosfääri. Joo, minnuu se vähän korventaa. Ei Monki tai varsinkaan Weekday sinänsä, mutta tämä jälkimmäinen kiehunta asian ympärillä. Mik' vittu siinä/niissä on eriskummallista? Eikö sen pitäs olla vaan hyvä, ettei tänne mitään tuu, niin ois sitten tavallaan siistimpää mennä Tukholmaan terävimmän fashion-kärjen perässä? Ja toinen, mikä ärsyttää, on blogijumalattarien leijuminen sillä tiedolla, että Monki on H&M-jättikonsernin omistuksessa nykyään. Kuten myös Weekday ja Cheap Monday. Aivan kuin se olisi jotain sisäpiiridataa. Aivan sama. Mitä väliä? Ja ketä se yllättää? Myytävä kampe on niin homogeenistä, samoin kuin ostajakunta, että tällainen nurkanvaltaus oli tainnut olla pienempien vaatemerkkien syntymästä saakka ainoastaan ajan kysymys. Mä en ihmettelisi, jos ne ois alunpitäen perustettukin sillä silmällä, että myydään sitten Henkkamaukalle ja muutetaan loppuelämäksi paratiisisaarille. Joo!

Tiedän, että tuun siellä Weekdaylla joskus kesäkuun puolella käymään, vaan kyllä pokkaa vaatii, jos meinaa ostaa mitään. Mä en pääse yli siitä mielikuvasta, miten hilikunkilikun täysi-ikäiset muotivisionäärit ja -vaikuttajat tallustaa koomassa jonossa Viking Linen terminaalista DinSkon tekonahkasaappaissaan Tukholman kaduilla kohti Monkin raitapaitatelinettä ja lyllyy sitten muovipussinsa kanssa samaa reittiä takaisin Helsinkiin. Blog blog.

Miksi ei Helsinkiin voisi tulla vaikka ranskalainen Maje? Tai Comptoir des Cotonniers? Tai espanjalainen Sita Murt? Miriam Ponsa? Helevettiäkö tänne laivaamaan sitä samaa roskaa, mistä sietokyky ja kaatopaikat jo pullistelee valmiiksi?

Nih.

This is it, Carrie. I can feel it

Nää teignmouthlaiset Perus-Pasit tulee Suomen Wembley Stadiumille, Kaisaniemen puistoon, heinäkuussa. Mä ehdin jo iloita presale-linkistä, joka ystävältä napsahti sähköpostiin, kunnes internetix tiesi pilata omahyväisen ilon ja kertoa, että eräskin oikeustoimikelvottomien suosikkiradiokanava on tänään oikein jakanut linkkitietoa. Ei se mite, siellollaan sitten mä, Ulla-bunny plus muutama sata muuta jatkettua rokkinuoruuttaan elävä sekä vähintään 20 000 niitä ylempänämainittuja.




Onko pakko pystyä odottamaan, jos ei todellakaan, todellakaan taho?



Tässä on muuten mun suosikkibiisi. On niin hitti, ettei tarvitse pelätä pettymystä, soitetaan aivan varmasti. Toinen on tässä. Kolmas tässä. Neljäs. Viides. ...Kuudes... Seitsemäs...

<

Tästä mä olisin onnellisin ikinä:




Varastin tuon kuvan täältä

I know what I'll be having later

Lokakuun 22. päivä Anno Domini 2009 oli hieno, hieno päivä. Muse aloitti The Resistance -kiertueen Helsingistä ja, niin sanoakseni, I was there. Keikka oli yksi kirkkaasti elämäni hienoimmista sen osaston kokemuksista; suurin se oli kiistämättä. Mun pulssi ja ihokarvat nousee vieläkin, kun kuulen Uprising-biisin alkusoinnut. Say, it'll make you insane.

Mulle ei musiikki sinänsä aivan elämää suurempia sielun mannerlaattoja kantava voima ole, mutta muutama orkesteri ja artisti kyllä puolustaa paikkaansa, Nirvana ja Alanis Morissette on varmaan vaikuttaneet eniten koskaan, vaikka en kumpaakaan enää aktiivisesti kuuntele. Olen aika laiska seuraamaan skeneä, mutta nopea syttymään ja sammumaan. Vaativa yhtälö sikäli, kun arvostan musiikkia, joka ei kulu viikossa loppuun. Notta niinpä niin, uuden musatulokkaan tulisi olla riittävän suosittu tullakseen mun luokse asti, riittävän haastava ollakseen leviämättä onneloiden lattialuuduksi sekä riittävän nopskaan aukeava, ettei kerkeä lentää mäelle ihan täytenä väärinymmärrettynä paskavirtenä*. Vaan eipä ole määrästä laadun yli menijäksi, joten se on ihan okei pysäköidä harvojen suosikkiensa kanssa vuosikaudet. My plug in baby/crucifies my enemies.

Rumban päätoimittaja Viljami Puustisen mielestä Muse "soi outona Queenin ja Radioheadin risteytyksenä (Rumba 04/10, ilm 18.3)". Mä en ole ihan varma, mitä päätoimittaja Puustinen tarkoittaa; ehkä hän viittaa Musen ja jälkimmäisen samanhenkisiin, todennäköisesti vain sanoittajan omassa päässä täysin aukeaviin lyriikoihin tai samaan musiikkilajistoon kuulumiseen. Ja onhan totta, että molemmat ovat saaneet valtavirran kriitikoilta saman kohtelun siinä vaiheessa, kun maine ja kunnia ovat alkaneet olla kypsiä tomaatteja poimittaviksi. Queenin ja Musen yhtäläisyyksistä mä kuulin välittömästi, kun uusin levynsä viime syyskuussa ilmestyi. Okei, on esimerkiksi United States of Eurasia (+collateral damage) -kappale mahtipontisuudessaan hetkittäin pateettinen, mutta itse näen/kuulen Queenin vahvasti glam rock - ja progebändinä, mitä Muse ei ole kumpaakaan, ei nyt ainakaan edellistä. Toki Muse kantaa Queenin(kin) stadionrock-perintöä, minkä pioneereja (Kiss, U2, Bon Jovi ynnä muut kaverit) disautellaan mielellään kaupallisuudesta ja kellokorttimeiningistä, mutta mä näkisin, että vaikka just The Resistance -albumikin on ilmiselvästi viilattu kuulostamaan massiiviselta ja "fätiltä" valtavilla areenoilla paukutettaessa, bändillä on niin kategorisesti oma saundi ja tyyli, ettei autenttisuuden tai "katu-uskottavuuden" uhraamisesta markkinavoimien alttarille nyt ekana kannata tulla arvostelemaan. The truth burns deep inside/and will never die.

Mun on henkilökohtaisesti erittäin vaikea verrata Musea mihinkään saati arvostella sitä, mutta mä olenkin rakkaudessani sokea. Mä en ole järjen ihminen, mä tunnen.




Mä olin tuolla. Tai en tuolla, mutta tuolla kuitenkin. Enkä unohda sitä koskaan. You could be my unintended.

Ensi heinäkuuta ja kesäiltaa Kaisaniemessä odotellessa mun yöpöydällä asuu herrat Bellamy, Wolstenholme ja Howard.

*Jos ihmisellä on tällainen suhe jo musiikkiin, ni onko kumma hä, että kirjoittaneen historia ihan muutamankin pirunpeltoon karahtaneen kotileikkiviritelmän tuntee? Ei näillä komplekseilla standardeilla kosijat juuri kilpalaulantaan ovien ja ikkunoiden takana ylly. Mutta taas toisaalta, löysi se Musekin minut ja minä sen <3

I need someone I can roll my eyes at

Mua on siunattu hyvillä ystävillä kohtalaisen anteliaasti. Olen siitä äärimmäisen kiitollinen, koska uskon vakaasti ystävyyden pelastavaan voimaan, sanotaan ihmisen absoluuttisesta yksinäisyydestä mitä hyvänsä.

Pööpöstelin intternetissä koska en jaksanut tehdä töitä ajankuluksi, ja silmään osui kuva, josta käy kustannustehokkaasti ilmi se, mitä minä en osaa sanoa.

Tuupa meille. Tai parempi, ettet tuu. Kuvassa on hyvin vahvasti läsnä naisten hiljainen samarantaisuus, mitä mä arvostan yli kaiken mun pitkäaikaisimmassa ystävyyssuhteessa. Me ollaan vahvasti me. Mulle on tärkeää, että hän on mun puolella, ja mä toivon, että hän tietää mun olevan hänen puolellaan. Hän on Ystävä, joka on eniten läsnä mun elämässä, vaikka hän on siitä eniten myös pois.

Muotivalokuvaaja Greg Lotus on kuvannut joukon malleja Italian Voguen maaliskuun numeroon. Jäbä on mulle kohtalaisen uusi tuttavuus, mutta erityisen mielenkiintoinen, koska hänellä on ilahduttavasti kamerastaan samanhenkinen ote kuin megasuosikki Helmut Newtonilla. Ei nyt tietystikään saman mittakaavan häiriintyneisyyttä, mutta selatessa Lotusin kuvia voi nähdä jotain samaa esimerkiksi mallien asennoissa tai kasvokuvissa. Tunnelmissa. Tilanteissa. Nyt ja minuutti sitten. Helmutissakin mua kiehtoo eniten nimenomaan se, mitä tapahtuu kuvien välissä. Ja koska useimmat Newtonin kuvista on syvästi inhimillisiä, katsomiskokemus tapahtuu ikään kuin juuri siinä rajapinnassa, tarinat kuvien takaa nousevat helposti ja pakottamatta esiin. Olkoonkin, ettei peruskatsoja tiedä, mistä oikeasti on kysymys ja useimmat on lavastettuja tilanteita, mutta niin, on tehty duunit hyvin ja taiteen kuuluukin olla käyttäjälähtöistä, silloin se on minusta hyvää taidetta. Jokainen tulkitkoon omalla tasollaan ja jokainen kokemus on yhtä aito ja uskottava.

Tuleepa mieleeni eräskin reissu Montjuïcille, Miró-museoon, ja sitä seurannut Barcelonan keskikesän yössä käyty tuntikausien keskustelu taidekommunismista.

Ja niin, jos koskaan matka käy Berliiniin, suosittelen erittäin vaativasti vierailua Jebensstrasse 2:ssa.

Kuvat täältä

Do you think I'd look this good by eating?

Huolimatta taipumuksistani vaipua kriiseihin ja mieltymyksistäni dramatisoida niitä, syöminen on alue, jonka kanssa mulla ei ole koskaan ollut mitään hätää. Mitä enemmän, sen parempaa. Oon toki ollut äärimmäisen ronkeli, ja ihan on edelleenkin muutamia juttuja, mitä en suostu suuhuni laittamaan, vaikka aikuisiässä olenkin oikein opettanut itseäni olemaan ennakkoluulottomampi. Äyriäiset, nuo meren torakat, ja sienet ei lähde, ei millään! Oon tullutkin siihen tulokseen, että ei ole pakko, mun ei ole pakko syödä niitä, musta ei tuu fiinimpi tyyppi, vaikka mä kuinka vetelisin hummeria männyntuoksuvalmuskakuorrutteella. Tunnistamattomien kasvissörsselien hienoudet mä olen tajunnut vasta pitkälti päälle parikymppisenä, vaikka edelleen olenkin sitä mieltä, että suurin syy sille, miksei musta taida koskaan tulla vegetaristia, on ihan liha. Terveisiä Hämeenlinnaan. Joka tapauksessa, olen erittäin ylpeä kehityksestäni ja voinkin lähes reunaehdottomasti sanoa mulla olevan kolme lempiruokaa (tässä järjestyksessä): isän tekemät, omatekemät ja ravintolan tekemät.

Oon jo lapsena ollut uskomattoman perso makealle. Äiti leipoi paljon ja aina, ja minä tyttö söin. Isän kanssa jaetaan vilpitön ilo, kun äiskä tekee korvapuusteja, omnom. Nyt ei oo äiti joka lauantai leipomassa, enkä itse viitsi, mutta makeansyönti on karahtanut käsistä toisaalla. Korvaan helposti jopa lounaan jollain aivan järjenvastaisella epäruualla. Musta alkaa tulla, 29-kesäisenä, kaikkien tikkusten vuosieni jälkeen, keskivartalo-ongelmainen ihminen. Olen myös tehnyt ratkaisevan huomion futiskentällä. Jos olen syönyt (verraten paljon) sokeria ja puhdistettuja jauhoja päivällä, olen peruuttamattomasti tukossa illalla. Juoksu ei kulje, saati ajatus, ja kiukku- ja turhautumisherkkyys nurdella nousee eksponentiaalisesti. Heleijaa, tiimipelaaja.

Olen nyt viimeisen vuoden ajan opetellut hiljakseen ottamaan selvää ruuasta, jolla käyn. Vanhassa elämässä on ihan muutamia juttuja, mistä en luovu, mutta onneksi on siunaantunut uusia, yhtä hyviä ystäviä. Ave, aamusmoothie.

Tässä on banaania, mustikkaa, ananasta, kaakaonibsejä, maca-jauhetta, avokadoa, hieman rahkaa, agave-siirappia ja basilikaa. Ja vähän vettä.

Aijettä, ai hitto, miten hyvää! Tästä tuli aika paksua, joten lasken sen ennemminkin tuorepuuroksi, kuin smoothieksi, vaikka kuulema "super"smoothien koostumus on hyvä "pureskeltavana". Pitää nälän pois pitkään ja olo on kevyt ja hyvä.

You're living in a fantasy!

Huomenna tulee ensi-iltaan Tim Burtonin Alice in Wonderland.

WUHUU!

Mua on aina lämmittänyt se sekopäinen tarina, jossa vedetään hämäriä keksejä ja poltetaan hookaa, ja jota ei todellakaan ole selvinpäin sepitetty. Mua erityisesti miellyttää sadussa viljeltävät sanaleikit ja kielelliset viittaukset. Ja, no, joo, tässä tapauksessa, kun se mad as a hatter on Johnny Depp, niin en mää edes tajua, mitä se sanoo se toki vaikuttaa myös kokemukseen, totta.

Olen nyt jo tähän mennessä lukenut arvosteluja sekä puolesta että vastaan, mutta vastoin normaalitoimintaani aion mennä katsomaan elokuvan vailla ennakolta päätettyä mielipidettä eli mun perusasennetta. Tykkään Timistä, tykkään Helenasta ja Johnnysta, rakastan Liisaa, mikä voisi mennä pieleen?

Tämä on nyt toinen näkemäni 3D-elokuva. En hirveästi lämpene animaatioille enkä fantasialle, mutta tästä nyt kuitenkin odotan pitäväni. Jos kohta en edellytä päätähuimaavia, entistä tehokkaammin laskettuja virtuaalivyörytyksiä, niin värikylläistä karnevaalia ja silmäkarkin ylitsevuotavuutta siitäkin edestä. Näin Avatarin Berliinissä tammikuussa ja vihasin sitä alusta loppuun niin paljon, etten tullut juuri kiinnittäneeksi huomiota mihinkään hyvään, mitä siinä oli; en sen elokuvan teknisiä ominaisuuksia sitten kuitenkaan kiistä.

So let's go through the Looking-Glass!



Edit 14.3. Liisa on paras näkemäni elokuva pitkään aikaan. Tarina oli ennalta-arvattava ja kovasti käytössä kulahtanut, mutta ne hahmot, ne hahmot! Kun Mad Hatter hypähti Liisan eteen ja lausui ekan replansa "You're absolutely Alice, I'd know you anywhere", olin pissiä Tennarin penkkiin silkasta ilosta. Menkää katsomaan, menkää jo!

Everyone goes to the movie

En ole koskaan poistunut elokuvateatterista kesken näytöksen, mutta viime torstaina sekin tuli toteutettua. Lähdettiin meneen, kun ei kestetty katsoa sellaista työtuntien ja rahan resurssien hassausta eikä varsinkaan kuunnella edessä istuvia, hysteeristä selkäkeikkaa heittäneitä naisia. Kerran aikaisemmin olen kyllä saanut moraalisen krapulan aivan luokattoman huttantuun katsomisesta; näin kävi toistamiseen. Silloin mä en edes uskonut kerrasta, vaan katsoin pätkän seuraavana päivänä loppuun. Virhe. Virhe! Vieläkin vituttaa, vuosikausien jälkeen.

Tänään syliinpudonnut elokuvakokemus kuittas monta pettymystä ja pahaa mieltä ja korjas pitkään kytenyttä uskonpuutetta kotimaista tuotantoa kohtaan. Mika Ronkaisen ohjaama ja Kimmo Paanasen kanssa tuottama Freetime machos tuli puhtaasti läpi, kaikilta hyökkäyslinjoilta. Tarina itsessään on jo tosi kiehtova, hyviä urheiludokumentteja tai edes -draamoja ei aivan joka mättäästä puske, mutta sen toteutus huitelee täysin suvereeneilla korkeuksilla. Hittoon kaikki ylisanarajoitteet, mä en ole aikoihin reagoinut yhtä vapautuneesti ja tunteella kuin tämän elokuvan äärellä. Castaus on suhteellisen timanttinen ja on kyllä todellista syytä miettiä, miten dokumentti on tuotettu, miten ne kaikki ottelukuvaukset on saatu aikaan. Uskomattomin hetki dokkarissa koittaa sen loppupuolella, kun päähenkilö Matti saa tietää joukkuekaverinsa homoudesta. Ei, ei, ei ole todellista! Dokkarin tarjoilema mieskuvasto on niin täydellinen, niin realistinen ja niin totta. Kun Matti ajeli autollaan, jonka taustapeilistä roikkui Tipi ja jonka turvavyössä oli saman hahmon koristama pehmuste, en voinut olla kuiskaamatta vieressä istuneelle ystävälle sen olevan niin Oulua, niin Oulua.

Mahtavaa. Suosittelen erittäin vahvasti.

I'm happy every day. Not all day every day, but every day

Tällä mä kyllä kotiutan tynnyrissäelämisen hitauden maailmanennätyksen, mutta menköön. Ismo Alanko Teholla -duolta ilmestyi jo joku aika sitten levy Onnellisuus. Ismo soittaa kitaraa, pianoa, baritonikitaraa, farfisa-urkuja ja selloa sekä laulaa. Tehon instrumenttilista hengästyttää: rummut ja perkussiot, vibrafoni, marimba, irimba, tambura, piano ja taustalaulu.

Taiteilijat Alanko ja Majamäki ovat saaneet aikaan melko moukaroivan kokonaisuuden.

Sitä pitää olla viileä/vaikka sisällä kiehuu.

Mä jäädyn!

Se, mitä mä en kestä tällä lätyllä, on nimikappale Onnellisuus. Ismon laulu. Piano. Tehon rumputuli. Mä en kestä tätä täydellisyyttä. Ja siitähän seuraa tietysti aivan itkettävän täydellinen johtopäätös, minä en kestä onnellisuutta.