Are they all freaks?

Kevät on sekoittanut mun pään. Olen aikaisemminkin puhunut  siitä, millainen musiikki minut tavoittaa, mutta viiiiiiitut sille just nyt en välitä. Tämä on soinut mun päässä tauotta nyt jo vuorokausien ajan. Tän tahtiin Jopokin rullaa aivan eri tempolla kuin muuten. Kesä ja kaupunki!




Lady Gaga!

I haven't been in these since '85

Asukuva, por favor. Jeshus, voiko olla enää enempää typerä fiilis näistä. Hankala ja epämukava ja teennäinen. Tähän täytyy keksiä joku ratkaisu.

Mutta se asu, aivan ihanan nahistunut t-paita; aurinkoisen aamun inspiroimana mä puin vaaleanpunaisen vaatteen, IVANAhelsingin viime keväänä kaverimyynneistä hankitun lintuprinttipaidan. Farkut on ehkä parhaat, mitkä mä olen koskaan tullut omistaneeksi, Marc by Marc Jacobsin harmaat, kuluneet ja pehmeät turvahaalarit. Skoretus hyvä kymmenen ystävän kirpputorikuormasta viime kesänä. Nyt viikonloppuna kipaisin läpi Sienna Millerin Twenty8twelve-outletrekin ja sieltä löytyi sopuhintainen silkkineuletakki, missä on nerokas ajatus. Tollanen perusrimpula, mutta sivusaumoista lähtee tuplalipareet, joissa ei ole mitään kiinnityssysteemeitä, ne vaan on ja niissä on taskut. Parasta. Näyttää hulluna hyvältä nahkatakin alla. Pop chic, suorastaan *iso hymy*

Lapsena ja aikuisena äiti jaksoi hokea mulle aina, että mitä sievempi nainen lähtee ovesta ulos, sitä hirveämmässä kunnossa siltä jää kämppä jälkeen. Niinkö niin tosi. Näyttäs aivan siistiltä koti, joten toivottavasti se näkyy jossain minussa sitten tuo peilin tahmaisuus. Jaiks!

You've ruined my lunch

Ha, jos ei ois näin pahasti tukkaa (ja hermoja) päästärepivä vinkka koko ajan, vois uskoa, että pian on kesä! Parasta näissä päivissä on toiveikkaat, varastetut hetket. Kuten mun lounastuokio tänään. Toiveikkuus syntyi siitä, kun koijasin itseni uskomaan, etten ole töissä ensinkään. Varastettu se oli samasta syystä.

Mä olen uskomaton takertujaluonne koko elämän rekisterillä. Kohde vaan vaihtelee aika taajaan. Nyt se on korianterikananuudeli. Vaikka joka päivä. Vaihtoehto par excellence tarjoillaan Ysissä, aivan ehdottomasti. Pian se kuitenkin on joku muu juttu, se kohde.

Just when I thought I'd have to do the unspeakable, walk home

Mun pyörä varastettiin viime kesänä. Punainen Nopsa, peruskaupunkipyörä. Vähän kärsinyt, useita talvia hangessa seissyt ja satoja kertoja kaatunut ja rotvalliin ajettu. Se tuntui henkilökohtaiselta loukkaukselta ja olin allapäin pitkään. Nyt se vain tietysti enää harmittaa, kun kadut ovat auki ja kesä tulossa. Ajatus lämpimistä, aurinkoisista lomapäivistä kaupungissa ilman pyörää tuntuu hieman halvaannuttavalta.

Pitäisi hankkia uusi ystävä. En haluaisi laittaa siihen kiinni massiivisia summia rahaa, olenhan laiska huoltamaan, altis luottamaan tuuriin ja taipuvainen rikkomaan ja hukkaamaan asioita. Jos saisin kaiken, ottaisin Pelagon, 3-vaihteisen Antwerpin.

Sillä olis hyvä ottaa kulmat haltuun, siinä on sopivasti urbaanikulttuurityyliä ilman, että se huutaa skenetietoisuutta tai muuta puhaltelua. Ilman muuta kiinnostukseen vaikuttaa myös Pelago-merkin taustat, siinä on paljon aitoa. Uskon myös pyörän laatuun, tarvitsen kestävän ja helppohoitoisen suhteen.

Sopivan menopelin ilmaantumista odotellessa ajankuluksi käy mainiosti lempipuuhani haaveilu. Vielä mä joskus pääsen itsekin toteamaan, kuinka hyvin nämä kaupunkiluonnehdinnat pitävät paikkansa. On siellä myös lempikaupunki, kuten myös täällä. Toista suosikkiharrastusta, ihmisten tarkkailemista, voi ajankulukseen sporttailla siihen puuhaan aivan ehdottomasti parhaiten sopivalla (edellisen lisäksi, naturalmente) internetixsivustolla, Hannankin mainitsemalla Copenhagen cycle chic -tyylipalstalla. Mikä vauhdin hurma, mikä tyylikkyys, mikä elämänilo! 

Mä olen täysin kajahtanut noihin saitteihin. Ne kiteyttää paljon kaikkea siitä osastosta, mikä mulle tuottaa puhdasta iloa. Vapautta, kauneutta, huolettomuutta.

I'm fine with whatever people want to do. Just be straight with me

Käväisin Kaapelilla Kierrätystehdas-tapahtumassa. Joo-o,  kyllä se pakko on rehellinen itselleen olla ja jo vissiin viimein todeta, ettei ne häppeningit oo mun juttuja, ei sitten pätkääkään. Periaatteessa ne kaikki pitsiruusukkeet ja vanhoista sammareista tehdyt lakit on ihan kivoja ja nättejä ja aijettä, mutta ee hitto. Nää on niin nähty, joka jumalan joulu ja toinen viikko on jossain jotkut tosi ihanien ja omaperäisten ja aivan hurmaavien nappikorvakorukojujen kokoontumisajot. Mä lupaan pysyä pois niistä vittuilemasta kohottelemasta kulmakarvoja teille, jos te tiedostavat ja superhumaanit hipit ilman oikeita ongelmia* oikeinvalitsijat kohtaatte sen tosiasian, että jengin nurkissa lojuvan roskan määrä on vakio. Joko se koostuu teidän tekemistänne tosi innovatiivisista legorannekoruista tai sitten ruottalaisista halpahalleista haalatusta nikkeliromusta.

Tähän tykästyin kerran jossain joulumeiningissä niin paljon, että maksoin kiltisti hinnan, jota en kehtaa sanoa...

Ja tässäkin asiassa mua ahdistaa sama, mikä mua ahdistaa jääkiekossa. Kukaan ei uskalla olla toista mieltä. Kaikki ihastelee myyjäisistä toiseen sitä samaa, kerta kaikkiaan valloittavaa napeista tehtyä korvakoruparia ja mesmeroituu nahkatakeista paloitelluista laukuista. Jos sen tekopyhän hyvyyden keskelle menee mielipiteensä sanomaan, saa välittömästi otsaansa pinnallisen, sivistymättömän ja itsekeskeisen kusipään leiman. Jos et näe kauneutta vaikka väkisin tässä mun kötöstämässä ns. pienessä asiassa, olet tunteeton ja sydämetön sika, jollaisten takia meidän lapsilla ei ole tulevaisuutta. Ei, niissä ei periaatteessa ole mitään vikaa, se on ihan okei eikä multa millään lailla pois, jos joku löytää elämäänsä sisältöä kauppaamalla jonon jatkona samasta ideasta kummunneita samanlaisia koruja ja laukkuja kuin vieruskaverinkin vieruskaverit.

...Vaan tässäpä visualisoituu niin sanottu laitimmainen kerta.

Mutta mun asialistan ydin on nyt vaan se, että jos/kun ei maailma pelastu Apache-helikopterista käsin konetykillä tuuttaamalla, niin ei se kyllä sitä kuumaliimapistoolillakaan tee. Ei, vaikka yhden kerran käytetyn trikoorätin palasista muovaillun päärusetin hinta ylittäis keskivertonaisihmisen viikon ruokalaskun.

*Rekisteröity yhdistys, kenties? Vapaassa käytössä!

I've got horse shit on my $300 goddamn shoes

Viime lauantaina viestintä- ja PR-toimisto Miltton* järjesti Trash is Treasure -muotikirpputorin Kaisaniemessä "Teinitalolla". Siellä oli stailistien ja muun fäsöönskenetys-possen kamoja pöydät pullollaan. Mä jumitin yhdellä tietyllä tiskillä ja sain kunnian tulla kutsutuksi "kanta-asiakkaaksi". No sehän mä olenkin. Lempikauppani on ystävien vaatekaapit. Kavereiden kirppariläjät on parasta rättipuljaamista!

Löysin tän aivan massimo-makian mekon/liivin. Se on jotain ohutta karheaa neuletta, merkki antais ymmärtää, että kysymyksessä on aidot materiaalit. Toiveikkaasti veikkaan puuvillaa ja pellavaa. Comme des Garçons, ensimmäinen vaatteeni ikinä sitä lajia.

Rakenne on tehty kuminauhoilla, joten se joustaa _paljon_. Ja saa mut näyttämään megaluokan tynnyriltä, kun vaatteen laittaa kiinni. Mutta se on ihana!

Sitten nää. Michael Korsin superkorkeat wedget. Mustaa, pehmeää nahkaa ja senttikaupalla lisää pituutta. Mitä voin sanoa? Kesä, tuu pian!

Nappasin vielä lähtiäisiksi villaisen, ihme tötterökauluksisen Rodebjerin mekon. Se oliki sitten siinä. Aivan nokko. Pitkäksi aikaa.

*Miltton on sikäli hämmentävä nimi, että vanhaa hevostyttöä se muistuttaa lapsuuden fanituskohteesta, maailman parhaasta kilpahevosesta, hollanninpuoliveri Marius Silver Jubileesta. Niihin aikoihin, kun muut alkoi diggailla rokkitähtiä, mä tapetoin seinät kauniilla, taitavalla ja tavoittamattomalla Miltonilla ja unelmoin kansainvälisistä estekentistä. Kun sitten itse kiidin seurakisoissa 60-senttistä rataa ratsastuskoulun omistamalla oman elämäni Miltonilla, saatoin mä siitä John Whitakeristakin haavehtia vähän, mutta vain kentänlaidalle vaikuttumaan.

I took my young acolyte to a book party

Syksyllä 1999 kuulin ensimmäistä kertaa radiossa nimen Maija Vilkkumaa, ja ajattelin, että radiotoimittaja vittuilee Jonna Tervomaalle. Olin autossa, kaverin Saabissa, kun Satumaa-tango satoi suoraan mun sieluun enkä mä koskaan sen jälkeen ole oikein päässyt siitä yli, lyriikkavetoisesta fiilisrokista.

Rakastin Maijaa, sen tukkaa, sen farkkuja, korkoja, ääntä, asennetta; sitä, miten se pystyi sanomaan ääneen sen, miltä musta tuntui. Rakastin sitä repaleista elämää, mistä se lauloi, rakastin huutaa eturiveissä ja varastaa soittolistoja lavoilta ja ängetä itseni takahuoneisiin. Analysoin tuntikaupalla sanoituksia, ja Maijan kappaleista opin tunnistamaan rumpukuvioita ja bassolinjoja ja kitarariffejä. Maijan keikoilla mä opin rakastamaan sitä tunnetta, mikä syntyy mikkiständin roudarinteippimerkistä lattiassa. Mä rakastin sitä. Kunnes kasvoin vanhemmaksi kuin ne biisit.

Viime keskiviikkona julkaistiin Kunnes joet muuttaa suuntaa. Kyllä se täytyy tsekata.

The party's officially over

Eilen päättyi yksi melkoisen iso ja merkittävä jakso elämästä. Pitkäaikaisin projektini sitten opiskeluiden. Yhtä lailla raastava, sieluasyövä ja masennuttava se oli kuin nekin ajat, mutta samalla kauhalla myös iloa, loputonta riemua ja elossaolemisen tunnetta lappava.

En oikein tiedä, mitä ajatella. Toisaalta huojennus on aivan valtava, jatkuva deadlinet niskassa -kuumotus poistuu ja viikossa on taas kuuden sijasta seitsemän iltaa omassa vapaavalintaisessa käytössäni, kun työajat palautuvat lähemmäs normaalia rytmiä. Stressin ja huolehtimisen määrä todennäköisesti putoaa naaman rupsahtamisvauhdin tolkkuuntumisen kannalta olennaisesti.

Toisaalta ymmärrän, että olen etuoikeutettu, kun olen saanut olla juuri siinä, missä olen ollut. Olen päässyt paikkoihin, jonne en olisi muuten päässyt. Olen tavannut ihmisiä, joita en olisi muuten tavannut. Olen tehnyt asioita, joita en olisi muuten tehnyt. Olen saanut elinikäisiä ystäviä, joiden sydämessä tiedän mullakin paikkani olevan.

Ani, Veera, Maria ja Teppo. Taku, Meira ja Sako. Ilman teitä ei ois mitään mistään tullut. Eikä tulis vastakaan.

Kuvassa mä itse, karonkkapaikan metallisilla kierreportailla noin kello 6 aamulla Hernesaaren takapihoilla. Tuuli helvetisti, satoi vettä, enkä tiennyt, onko kevät vai syksy. Suomenlinnan kirkon tornissa majakkavalo lähettää H-kirjainta.

Once I was in my bra

Mittavan blogihistorian ensimmäinen asukuva. Huom. sovituskopissa ja peilin kautta otettu. Se ei aivan kaikkia mahdollisia muotibloggarin päivän asu -kliseitä täytä, mutta osastonsa mittatikulla ansiokas on silti. Ja tärkeinhän niistä toki lienee se, että kuvasta ei saa mitään selvää. Mulla on tässäkin tilanteessa yllä useita eri vaatekappaleita.

Kaivan nämä tapojenvastaiset kukkatossukat keväisin kaapista, käytän kerran ja totean, että eikhän sollu hänes. Palaan mustiin tennareihin.

This place has the best desserts in New York

Pööfekt. Pääsin sittenkin brunssille, vaikka tässä kaupungissa kaikki muutkin ovat alkaneet ymmärtää sen sortin sunnuntailuksuksen päälle. Oltiin Fannyssa, spesiaalipossella sikäli, että yhtä saa kaivata jatkuvasti maakunnista takaisin kulmille. Nyt se oli viikonlopun. Onneks toinen on saatavilla useammin.

Oli hyvä, mainio tarjoilu. Perussetit ja ihan törkeän hyvät jälkipalat. Parasta Fannyssa kuitenkin on se, että sieltä puuttuu turhantärkeä, siltasmainen pönötysmeininki. Mä en kestä enää yhtään sitä porukkaa, joilla on tennarinnauhat liian kireällä. Söisivät joskus jotain, niin ei ois koko ajan naama nurinpäin. Henkilökunnan nyrpeys on vastenmielisyyden multihuipentuma, mutta kantislajia vaivaava samageenisyys ja perusteeton ylemmyys se vasta niittaa koko touhun. Fannyssa poreili ilo kevätsunnuntaista, omasta ryhmästä ja hyvästä ruuasta. Henkilökohtainen superbonus mulle on jonkun muun keittämä kahvi, se maistuu yleensä aina paremmalta kuin oma, ainakin tänään.

Tänään taisin muuten ylittää jonkun blogsuttajaksilaskemisrajan, kun kainosti kysyin, saako ottaa blogikuvan.

That week in spring when it's warm and the trees are beginning to bloom

Olen jo muutaman päivän ollut innoissaan siitä, että kaupunkiin on tullut kevät. No, on eli ei, ihan sama, mun kevät tapahtuu ihan kohta Sevillassa, vaikka en ole siellä vielä tänäkään vuonna. Ensi keväänä, vannon! Se tapahtuukin, sillä lauantai-illan laatuseuran ja samppanjan humalluttamana päätettiin perustaa salonkiseurapiiri, jossa yhdistyy luku- ja ompelu-, salongissa, naturellement, mutta myös hillitty, ekskursiivis-hedonistinen seuramatkailu. Ah, ystävyys!

Kohde on La Feria de abril de Sevilla, kansanmarkkinat Rovaniemen tyyliin eteläisessä Espanjassa. Aijettä, perinnepukuja, tapaksia, viiniä, Andalusiaa ja, ei todellakaan vähintä, baile por sevillanas, monta ihanaa päivää. Härkätaisteluita, espanjalaisromantiikkaa mielin määrin; viikon verran aamusta yöhön ja takaisin. Kevätjuhlan historia ulottuu vuoteen 1847, jolloin se organisoitiin karjamarkkinoiksi, mutta tapahtumasta tuli nopsasti nykymuotoisensa elämäniloinen festivaalispektaakkeli. Ja mä haluan sinne.





Tässä on pikkuisen tunkkainen ääni, mutta mä jokseenkin paljon rakastan:

So, what time do we leave "Same York"?

Rakkaan ystävän kanssa kesäreissun suunnitteleminen on (tässä vaiheessa vielä!) ajatuksen tasolla parempaa kuin se itse kuukausien kuluttua tapahtuva matkustaminen. Pölynväriseen toimistohapsiaiseen palaa aivan uutta elämää, kun sähköpostiin saapuu erittäin eskapistinen, voyages extraordinaires -henkinen reppureissuromantiikkamaalailu. Voi tytöt, kesä ja reissut! Lähdöntunnelma, se pitää veret liikkeellä ja ryhdin suorassa.


Menin sitten kirjaston kautta kotio. Lastenosastolta löytyi vanha kunnon lääke.

Matkustaminen on superkuumottavaa puuhaa, epämääräistä tunnetilahakuampumista, mille ei (todennäköisesti) koskaan pysty saamaan täyttymystä. Olisiko mullakaan tällainen tarve juosta maailman ääriin, jos mulla ois kaikki muumit kurissa ja siliäkorttinen pakka? En sit tiä. Se nyt on ainakin tullut selväksi, että kaikenlaista kättä pidempää näin polttelevan ja loppumattoman kutinan raapimiseen tarvii äärimmäisellä rauhattomuudella siunattu kirjoittaja.

Toivottavasti Kyllikki on tavoittanut sen, mitä ei eläissään löytänyt. Sen rauhan.

You got me to church

Hyvää pääsiäistä maailmanlopun päätepysäkiltä. Siten mä olen tavannut kotiseutuani, Peräpohjolan lounaisnurkkaa, määritellä. Jotkut kutsuu tätä Tornionlaaksosta Rovaniemen korkeudelta Itä-Sallaan ulottuvaa, Oulun läänin vastaista kaistaletta Lapin esikartanoksi; itsehän taipuisin kuvailemaan maailmankolkkaa hieman tuota Lappia lämpöisemmällä sanasella.

Niin, että pääsiäistä. Mulle se merkitsee kyllä melko kylmästi lähinnä syntymäpäivän läheisyyttä sekä kahta ylimääräistä vapaapäivää, joista asiaankuuluvalla hartaudella Luojaa kiitän, tottakai.