tiistai 31. elokuuta 2010

Should we get more coffee or should we get two guns and kill ourselves?

Onkohan vastoinkäymisten kumuloitumisherkkyyttä ja/tai -aktiivisuutta koskaan eksaktisti todistettu? Mulla on ollut muutaman päivän "kun ne lähtee tuleen..." -putki, jota sais tulla tutkimaan, että mitä helvettiä.


Hetkellisesti helpotti olemista, kun ystävä teki teeleipiä ja kääri tsekkiläisiä sätkiä. Kuitenkin vitutti ja itketti, kun tallustin viimeisen ratikan perässä kotio. Sateessa, tottakai. Jos mun elämästä tehtäis elokuva, salissakin sataisi.


Sitten ilmaantuukin jotain, mikä ilahduttaa aina, lohduttaa ja muistuttaa, etten mä ookaan yksin tässä maailmassa. Kissoja!


Stokkan rakennustyömaan seinässä. Asialla tämä aktiivisten ihmisten ryhmittymä. Multicoloured dreams on myös Facebookissa, tietysti.

Kyä se siittä, sano.

sunnuntai 29. elokuuta 2010

I will never be the woman with the perfect hair, who can wear white and not spill on it

Von Hundred -mekko, joka pari viikkoa sitten lähti heräteostoksena mukaan, on osoittautunut potentiaaliseksi lempivaatteeksi. Tänään se pääsi ylle brunssille, jonka dress code oli jotakin, joka laajenoo tuasta vyätärön kohoraalta.












Syötiin spelttisämpylöitä, suutarinlättyjä, kanttarellipiirakkaa, sinappikaaliveneitä, lohi-purjo-paprika-tomaatti -salsaa, kropsuja (tää on joku pohojalaisten heimojuttu), punajuuri-vuohenjuustoa, munakokkelia lohella. Mitä kaikkea. 

Kiitos järjestelyistä, kuvista, seurasta ja olemassaolosta, Heidi ja Tubbs!

Let there be light

Perjantaina taiteiden yössä Kaapelilla paleli, vaikka sisäisesti lämmin olikin; ranskalaisduo Ottilie esitti kokeellisia ja monitahoisia chansoneitaan. Kyllä, taidetta oli, ja kuului kaikille.

Tänään lämmittelin Orionissa. Tärkeän ihmisen seurassa oli sitten jälkeenpäin hyvä juoda punaviiniä, vanua kotinurkissa ja jutellakin hetkittäin.

Bellissima. Tervetuloa syksy.



torstai 26. elokuuta 2010

They shoot single people, don't they?

Vaikka syksy on vasta yhtä kuin puoli yhdeksän hämärä ja sellainen ihku valo, kun viileinä aamuina paistaa aurinko, tiedän jo odottaa, mitä tuleman pitää. Valoisan, upean kesän jälkeen. Jonkun asteen ikäkysymys taitaa olla, olen ollut huomaavinani, vähän niinku ei nykyään enää selviä yöhulinoinnistaan kirkassilmäisesti, kuten ennen, vaan vähintäänkin lievän päänsäryn kanssa.

Tulee alakulo ja ahistus.

Siksi mä ajattelinkin, että paras asuste, millä voisin nuutuvaa syysolemustani päivittää, olisi lyhyt reissu. Siis pitkä viikonloppu jonnekin kotimantereen kaupunkiin. Kööpenhaminaan, Lissaboniin, Prahaan. Budapestiin? Ajatuksissa on yhdistelmäratkaisu jonkun matkatoimiston kautta, niin pääsisi helpollakin vielä, ei tarvitsisi etsiä hotelleja tai kytätä halvimpia lentoja.

Ymmärrän kyllä, että varsinkin hotellin kannalta on huomattavasti parempi bisnes myydä kahden kuin yhden hengen huoneita, mutta korpeaa se silti, kun ei mitkään hyvältä vaikuttaneet diilit pädekään enää, kun yksin haluaisi matkustaa. En ikinä muista tätä, kun ehdin jo innostua näennäisesti edukkaasta tilaisuudesta.

No, vielä ei kuitenkaan tuntus olevan suurta hätää, kun paljain säärin tarkenee.






Kiitos kuvista, Heidi!

tiistai 24. elokuuta 2010

I'm scootin' in heels

Etsin edelleen itselleni sopivaa polkupyörää; oon ettinyt jo aika pitkään. Tykkään hulluna siitä pyörän antamasta vapaudentunteesta, siitä, kun se mahdollistaa omat aikataulut eikä tarvitse odotella ratikoita tai hikeentyä taskuparkkeeraamisen kanssa.

Liikkumisvapauden lisäksi se koko maailma on hauska ja kiehtova. Tuskin musta sentään mitään Yksivaihe-entusiastia tulee, mutta myönnän, että viime aikoina on helposti lipsahtanut tunti jos toinenkin terminologiaan tutustuessa ja vertaillessa eri pyörätyyppejä.

Jaan innostuksen töissä esimieheni kanssa. Hänen kanssaan saatiin tässä eräänä päivänä aikaan hyvä keskustelu sinkuloiden funktiosta ("vaihteita ei oo turhaan kehitetty") ja fiksien sopivuudesta kenen tahansa kaupunkiajoon ("ne on helvetin vaarallisia"). Hänen jyrkin vasta-argumenttinsa oli, sattuvasti viimeaikaisten it-asiakeskustelujen valossa, että miten minä, joka luulee laskevansa itsensä trenditietoisten joukkoon, voi olla kiinnostunut niin ylikäyneestä muoti-ilmiöstä kuin fiksipyörä? Niinno, totta tosiaan, oishan tuo hieno peli, mutta ehkä mä en uskaltaisi edes ajaa sillä.

Vaikka se nyt ei niin ketterä kaupungissa olisikaan, tai vähäeleinen tyylilaitos, taidan pitäytyä maantiepyörähaaveissa, vaihteineen kaikkineen, koska lenkkiä pitäis päästä ajamaan. Jopolla suttaaminen polttaa kärsivällisyyttä molemmista päistä. Tuolla Rosen sivuilla on ihan mahtava palvelu, Bike Configurator, jolla pääsee kokoamaan mielensämukaisen kiiturin. Vähän ku asukokonaisuutta tekis, ihan yhtä koukuttavaa puuhaa.







sunnuntai 22. elokuuta 2010

Stop, I'm gonna cry in my flan

Tulevina viikkoina on luvassa niin paljon suklaapullaa sille, jonka sydäntä lähellä aihe on, Ranskalainen syksy, hyvät ystävät.

Jacques Tatin ja François Truffaut'n elokuvia, tanssiesityksiä, kiinnostavia taiteilijoita. Harmi, ettei nää jutut koskaan oikeen ota lentääkseen, koska markkinointia tai tiedottamista ei vissiin pidetä minään. Nettisivuilta saa sentään suht helposti tietoa irti, jos vaan ensin ymmärtää sinne eksyä. Ohjelmalehtisen informaatioarvosta ei voi sanoa mitään, koska en ole aivan vielä saanut selvää koko läpyskästä.

Ja sitten vielä kauniiksi lopuksi Ranskalaisen syksyn netissä kehotetaan saapumaan Taiteiden yönä Kaapelille, koska siellä on luvassa "monenlaista ranskahenkistä puuhastelua". No niin, älkää nyt, hyvät ihmiset, rynnikö!

Mutta Pariisi, voi Pariisi! Kävin tänään Lasipalatsin aukiolla torilla. Siellä soi haitari ja ostin kojusta pain au chocolat'n.


Ja kaipasin Pariisiin. Nyyhkis.

La femme avec les yeux lumineux

Sain työkavereiltani viime keväänä syntymäpäivälahjaksi ripsipidennykset, jotka pääsin laitattamaan vasta nyt kesällä. Ihmiseksi, joka ei juuri koskaan meikkaa, tai muutenkaan kiinnitä huolitteluunsa liiaksi huomiota, olen todella myyty.

Johanna Ilmoniemi laittoi mulle heinäkuun puolivälissä ensimmäiset ripset. Lähdin samantien reissuun, ja liekö sitten sen kosteuden, kuumuuden ja hikoilemisen (ja, myöhemmin kuultua, tehojaan menettäneen liiman) yhteisvaikutusta ollut, että jo parin vuorokauden kuluttua oikeasta silmästä irtosivat yhden yön aikana lähes kaikki pidennykset.

Mä olin tietysti aivan varma, että mun omat ovat myös irtoamaisillaan hetkenä minä hyvänsä, katso eikö olekin jo harventunut?

Kun palasin kotiin, Johanna takuufiksasi molemmat rivit kuntoon ilman erillistä maksua, minkä jälkeen ripset pysyivät paikallaan hyvin seuraavat, normaalit kolme viikkoa. Kävin taas keskiviikkona hänen luonaan, ensi kerran menen vasta kuukauden päästä. Saa nähdä, miten käy.

Johanna kertoi hätäilijälle ja huolehtijalle, että pysymiseen vaikuttaa tietysti paljon oman ripsen laatu. Jos on kovin ohut ripsi, se ei kestä tekoripsen painoa, vaan taipuu ja katkeaa. Joillain tekoripsi ei tartu kunnolla oman ripsen pintaan. Jotkut tekijät laittavat liian pitkiä jatkeita, tai liian monta jatketta yhteen ripseen. Mutta että kun niitä sitten irtoaa, se ei tarkoita oman ripsen lopullista juurituhoa. Huokaus. Mä olen niin neuroottinen ja taipuvainen maalailemaan pahinta lopputulemaa, että arvostan kovasti, kun tekijä kertoo ehdottavansa taukoa pidennyksistä huomatessaan sen tulevan ajankohtaiseksi.

Mulla on onnekseni luonnostaan tummat ja tuuheahkot ripset ja niihin sai, sanoisinko, aivan kohtalaisen dramaattisenoloisen vaikutelman suht lyhyillä pidennyksillä. Suosittelen auliisti, mikäli on mielessä käynyt joskus kokeilla. Johannalla on lämmin, vakaa käsi ja ammattilaisen ote. Materiaalit, joista ripsiä tehdään, vaihtelee eläinperäisestä synteettiseen, Johanna käyttää silkkisiä.

Vinkki vinkkinen kuitenkin, liian pitkät tarttuu linsseihin ja huojuu tuulessa.

keskiviikko 18. elokuuta 2010

Mother of God, what's with the gut?!

Menemättä tarkemmin yksityiskohtiin, näin tänään itsestäni audiovisuaalista materiaalia, uimapuvussa.

Jumatsuka.

Oon kyllä ollut viimeisen vuoden hyvin tietoinen siitä, etten ihan henkiruokailijasta käy, mutta silti.

Huolimatta rakkaudestani ruokaan ja herkkuihin, olen aina ollut hoikkanen. Ylimääräistä lyllyrää vatsanseutuvilla ja käsivarsissa olen katsellut läpi sormien, koska kokonaisuus on pysynyt hallinnassa. Oon mä sitä jenkkakahvaissukkaa kriisittänyt, kuten kuka tahansa perusterve, normaalipainoinen nainen.

Olen elämäni aikana kaksi kertaa lihonut huomattavissa määrin; tää on nyt niistä se toinen. Sillon edellisellä kerralla, vuonna 2006, laihtumiseen tarvittiin hulluutta hiponut ihmissuhdekriisi ja siinäpä sitten on dieetti, mille en tällä kierroksella ala, vaikka vaaka alta räjähtäisi.

Ajattelin kokeilla vähän terveellisempää vaihtoehtoa. Eniten tässä ahdistaa se, etteivät vaatteet mene enää päälle. Paidat ahdistaa vatsasta ja käsivarsista, farkkuja saa kiskoa jalkaan, ja kun ne viimein saa päälle, peilistä pällistää klassinen muffin top. Uusia en osta, se olisi luovuttamista ja kokotrikoolla totuuden verhoaminen itsensä pettämistä. Tästä syystä on tässä myös ohkaisia vaikeuksia osoittaa mitään mielikuvituspurskahduksia tai kekseliäisyyttä tai kiinnostavuutta omassa arkipukeutumisessa. Hitto, ärsyttää vaan kaikki ne rätit, ja vaikka jonain aamuna ei ärsyttäisikään, ei ne siltikään näytä päällä hyvältä.

Kun keräilen massaa, tapahtuu se samassa järjestyksessä: kasvot, vyötärö, reidet, vyötärö, vyötärö, rinnat. Nyt ollaan siinä kriittisessä pisteessä, että olen toteuttanut kerran saamani ohjeen: "Söisit sinäkin joskus, niin saisit tissit". Jos se tän nykyisen määrän vatsamakkaraa vaatii, että minäkin ne saan, palaan enemmän kuin mielelläni niihin entisiin, lautaisiin mittoihini, koska koen, että mulla on sutjakan ihmisen identiteetti; onhan kestänyt melko kauan hyväksyä tajuta, mitä on tapahtunut. Ikä ei selitä mitään, ei ainakaan tätä. En pidä itsestäni näissä mitoissa, en tunne itseäni näissä mitoissa.

Mä tiedän, mitä se läskin kannoiltakaristaminen vaatii. Ja kaikki muutkin tietää. Mä liikun jo melko paljon, vaikka jätinkin jalkapallon kesän ajaksi tauolle; varmaan osaltaan selittää sen, miksi mä olen juuri nyt herännyt ääriviivojeni pyöristymiseen. Joukkuelajin pistämätön puoli on muuten onneksi sosiaalinen paine, terveisiä vaan sinnekin. Mutta, se pääsyy on puhtaasti syöminen, väärä ja suunnittelematon, mielihalujen ohjailema ja helppouttahakeva syöminen. Sen takia olenkin päättänyt valittamisen lisäksi aloittaa siitä.

Sain tänään ystävältä ohjeet kahdeksan viikon elimistönpuhdistuskuuria varten. Se kieltää melko suoraviivaisesti kaiken, ei vissiin tullut yllätyksenä. Mä voin sietää ja toteuttaa sen muun, voin luopua viikonloppujeni englantilaisista aamiaisista (jota, sain vasta tietää, myös hitaaksi itsemurhaksi kutsutaan) ja arkiaamujen voisarvista ja myöhäisistä dinnereistä, mutta kahvista kahdeksan viikon tauon pitäminen ei tuu onnistumaan. Miten se tapahtuu? Yrttiteellä? Jaiks.

Anna mun kaiken kestää.

tiistai 17. elokuuta 2010

maanantai 16. elokuuta 2010

It's so over. We need a new word for "over"

Ah, rankka viikonloppu. Välillä meinas pää hajota, millon mistäkin syystä. Vessajonoista tai mahtavasta meiningistä. Festarit on parhaimmillaan juuri näin, keskellä kaupunkia kelpo kesäsäässä ja myöhäisten aamiaisten jälkeen.


Nakkisämpylät kädessä ja silmien alla. Ja nyt on vasta perjantai!



Air. Voi taivaan päivää, miten ihana oli. Cherry Blossom Girl ja melkeen meni roska silmään.


Alkulämmöt Robynin keikkaa silmälläpitäen. Konichiwa, bitches! Sitä toivottiin. Sen sijaan saatiin paljon muuta.





Kerta kaikkiaan upea suoritus. Ja kyllä me tanssittiin! Kai mä olen kuitenkin sen verran mainstream, että huolimatta The Radio Deptistä ja Girlsistä ja Junipista ja pienestä määrästä Major Lazeria ja vaikka mistä, Robyn lähti mulla kyllä ylivoimaisesti eniten. Kaikkemme annettiin, vaikka ei aivan sentään niihin yhden käden punnerruksiin intouduttu mukaan.


Sunnuntaina käytiin Kaivarin rannassa maistamassa siikaleipiä. No, oli sentään tennarit ravassa, että tuntis olevansa festareilla.



Ja tukka takussa. 









Aivan täydellinen lopetus sunnuntaille ja koko festivaalille. The xx oli se syy, minkä takia alunperin osallistumattomuus ei ollut vaihtoehto lainkaan eikä britti-ihime todellakaan pettänyt odotuksia. Kaunista, hallittua, taitavaa, tätä päivää. Seisoin suurimman osan keikasta kädet puuskassa silmät kiinni omissa maailmoissani, koska muuhunkaan en pystynyt. Katselin silloin tällöin tähtitaivasta ja olin onnellinen siitä, että olen olemassa.


M.I.An sekoilua en jaksanut lauantaina yhtään. Keikka oli tuskaa sen aivan järjettömän metelin takia; kenen muun mielestä se oli miksattu ihan tarpeettomaksi kaaospuuroksi? Ja jotenkin se muutenkin rasitti se sen riehuminen. Kun on itse elänyt tollasen pitkäkestoisen angstiraivarin joskus teini-ikäisenä ihme raivorokkia kuunnellen ja ollen sitä mieltä, että maailman vois vielä pelastaa, niin mä en millään pysty enää saamaan liekkiä henkiin mistään salaliittoteoriatematiikasta. Se vaikuttaa niin... Naiivilta.


Kuvista kiitos kuuluu sille tyypille, jonka vois tässä blogissa esiintymistiheytensä perusteella olettaa pyörivän jaloissa useamminkin kuin kerran-kaks vuodessa. On se niin jumalaton vääryys. Terveisiä vaan.

lauantai 14. elokuuta 2010

Carrie likes a jazz-musician

Onnellinen tanssija Villa Nahin eilisellä keikalla. Keikka oli mainio ja pojat aina yhtä mukavia. Ja ihkuja, ha-haa!


Air oli myös mahtava, vaikka arvostelu siitä olikin kovasti nurjamielinen. Ystäväni sanoin: "Mää saan kohta musa-Stendhalin!" Illan kolmas tavoite, Four Tet, kilpistyi pinnan nälkäkiristymiseen, massiiviseen lihamuuriin Voimala Clubin ovella ja keikkaseuralaisen Hawainaksiin.

Kuvasta kiitos Ullalle. Kuten myös kaikesta muusta.

perjantai 13. elokuuta 2010

Go with the flow? No, I can't, it's so 70's

Kaikkien, toki syystä, hehkuttaman tän vuoden Flow'n lineupin lisäksi mua lämmittää festivaalin ruokameininki. On niin hienoa, ettei järjestäjäpuoli hukkaa tilaisuutta hoitamalla ruuaksi jäistä riisi-herne-maissi-paprika-kivisirua.

Mun viihtyvyys on takuuvarmaa ainakin Nakin, M.A.Tin, Sis. Delin ja Cocovi Smoothie Barin liepeillä.

Sitä vaan en oikein ole vielä keksinyt, miten mä aion kaiken suunnittelemani toteuttaa. Kuten esimerkiksi selvitä sen jengimäärän keskellä hengissä.

Deluxe-nakkisämpylän voimalla!





Parasta on tietysti se, että näkee kootusti kavereita.

Kuten esimerkiksi Villa Nahin, Junipin ja Four Tetin.



Ihan kiva, sanon tällä tavalla hillitysti.

torstai 12. elokuuta 2010

That's some outfit, kid

Vaikka en uskokaan ostosterapiaan, sorrun silloin tällöin kaupoille, kun on sielu syrjällään. Se on musta ihan ookoo, olen joskus kuullut jonkun harrastavan liikuntaa, koska siitä tulee hyvä mieli. En mä usko, että ne niidenkään harrastuksien vaatimat välineet ilmaisia on.

Menin tänään työkriiseissäni Beamiin ja löysin Won Hundred -mekon, johon ihastuin alunperin ystävän vaaterekillä sen nähtyäni*. Sovituskopissa luulin ensin matskun olevan silkkiä, on niin pehmoinen ja vienosti himmeä pinta siinä; totuus puuvillasta ja kuprosta selvisi vilkaisemalla kuitenkin eka hintalappuun ja sitten pesuohjeeseen. Tuo kupro vähän hämmensi, mutta selluloosamuuntokuituhan se, kuten esimerkiksi viskoosi. Tekoainetta siis, mutta ei niin paha sentään kuin nahkeat muovit.


Mekko on laskostettu rinnasta ja edestä noin polvimittainen, helma on epäsymmetrisyytensä lisäksi hieman pussihko ja sivusaumassa on ylimääräinen lerpake. Takakappale on vastapainoksi (paino sanalla paino, koska vaate on hyvin etupainoinen, muodoltaan ja ajatukseltaan) yksinkertainen ja aivan sileä. Kuva ei tee värille oikeutta. Eikä ryppyisyys mekolle.



*Klassiset hiihtarit. Hanna, kiitos ja anteeksi.

maanantai 9. elokuuta 2010

But it's not genuine, it's pure show. I can't stand all that artificial hoo-ha!

Mä olen ollut niin kierroksilla, etten tiedä, miten päin sanani asettaisin, jotta ne parhaiten kuvaisivat tuntemuksieni laadun ja ennenkaikkea, niiden syvyyden. Voimasanoja ei voine välttää, vaikka ne esteetikkoa ahdistaakin.

No, alkuun, mä olen osallistunut (alunperin tuttavani) haastekamppisideaan olla kahteen viikkoon käyttämättä muita kuin kivijalkakauppojen palveluita. Tämä tarkoittaa isojen ketjujen välttämistä ja asioimista esimerkiksi pikkukiskoissa, Hakiksen ja Kauppatorin halleissa, yksityisyrittäjien ruokakaupoissa sekä etnisissä elintarvikemyymälöissä.

Ah, mulle tää on tietysti lapsellisen helppoa, kun alakerrassani on maailman kaupungin paras kauppa, Kaartin kotikauppa M-Gourmet.

Aluksi mua puhtaasti suututti tässä asiassa elitismitupsahdukset. Että ohan se nyt helppoa luovaluokkalaisten ajatustyöläisten, keskikaupunkilaisten pillifarkkuhipsteripuhaltelijoiden elämöidä ja heittäytyä tiedostaviksi, toista se on meillä tavan duunareilla, jotka painaa pitkiä vetoja nylkypalkalla ja... Kunnes tajusin, mitä mä itse teen arkipäivisin ja että tässä nyt ollaan sen kaupunkikulttuurin perässä, minkä puuttumista Helsingistä minäkin olen ylimielisesti tuhahdellut, ja minkä vuoksi olen ylistänyt esimerkiksi boheemien urbaaniatmosfäärien synnyinseutua, Berliiniä. Mä tunnen sitä automarkettien Suomea huonosti eikä mulla ole mitään tahtoa tutustua siihen sen paremmin, siksi mun tehtävä on tukea muita toimijoita kuin tällä hetkellä mielensä mukaan temmeltäviä suuria ketjuja. Mulle mun rahojeni arvoista kaupunkikulttuuria on se, että mä saan suht edullisesti hakea aamuisin kahvit alakerran kaupasta, ja että mä tiedän ne tyypit, ketkä sen kahvin on aamulla keittäneet. Tai että mä saan ostaa omia tarpeitani vastaavan määrän raaka-aineita kerralla, mikä on samalla myös suurin yksittäinen vaivannäköni oman ekologisuuteni ja jätteenvähentämiseni eteen.

Vaikuttipa tähän heräämiseen myös uutiset, jotka ei sinänsä ole mitään uutisia, mutta ilmaantuivat vain erittäin hyvään saumaan, kuinka sattuikin. Pyydän kiinnittämään erityistä huomiota professori Viljasen lausuntoon.

Joo, no tästä elistismistä sitten kirjoitettiin kamppiksen Kivijalkahoito-blogissakin, otsikolla Kivijalkaelitismiä? Se teksti nosti mulla niin kiukun pintaan, että teki mieli heittää hevonkuuseen koko touhu. Kirjoittaja laittaa sinne ihan pokkana, että roskiksista ruokansa hakeminen on jotenkin valinta. Että valinta. Valinta on se, puenko mä tänä aamuna sinisen vai punaisen sukan, mutta että jumalauta, jos mulle tulee joku sukupolvikokemuspisteitä keräilevä hippinyynä kohauttelemaan elitismituskailuilleni olkia ja toteamaan, että ketjuttomuuden vaihtoehto on roskiksientonkiminen ja että kysymys on vain valinnasta, niin tää puuha saa mun puolesta olla. Mä olen niin kyllästynyt muutenkin siihen yläpuolelta tulevaan neuvomiseen, miten täällä pitäis elämänsä elää, että oon tällaiselle näin trendikkäälle vaihtoehtoisuudelle aivan yliherkkä. Tuon tekstin kirjoittajan kaltaisille henkilöille erityisesti.

Kaipaisin pikkuisen kestävämpää keskustelua aiheen ympärillä, oikeita puheenaiheita. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa 4.8. ollut hintavertailu nyt lähenee sitä (vaikka se ei verrannutkaan erikoispuoteja ketjukauppoihin, vaan toisiinsa), samoin kuin niin ikään Kivijalkahoito-blogissa Miten paljon olemme valmiit maksamaan ruuasta? -otsikolla postannut kirjoittaja. Omassa henkilökohtaisessa maailmassani, kun lasketaan arvo kaupassakäynnin miellyttävyydelle, ajansäästölle ja sille, että saan ostaa haluamani määrän haluamiani tuotteita, alkaa alepoissa ja siwoissa ja muissa kaavamarketeissa asioiminen olla, kainuulaista perinnesanontaa käyttääkseni, kallista vittuilua.

Mä kyllä sanoisin, että asioimisensa keskittäminen, tai pikemminkin hajauttaminen, pikku- ja erikoispuoteihin on tällä hetkellä jonkintasoista elitismiä. Ei se nyt kovin suuri joukko massaa ole, jonka etuoikeus on saada asua näiden palveluiden saavutettavuusalueella. Pikkukiskoissa ruoka on hinnakkaampaa kuin ketjutetuissa ja sataan kertaan optimoiduissa logistiikan riemuvoittomarketeissa. Tietysti se on. Ja se, että henkilö pystyy säätämään kulutustottumuksiaan ja sijoittamaan laatuun, on jonkinlaisen elintasonsa tulosta. Mutta kuitenkin, taitaa olla niin, että pysyvin ja tahmaisin elitismileima on mielikuvissa, psykologiaa, ja siksi nämä tällaiset kamppisjutut on tervetulleita ja vakavastiotettavia ja suositeltavia. Jonkun on ikään kuin näytettävä tietä. Siinäpä varsin omahyväinen, ellei elitistinen jopa, lausahdus. Mutta sitä leimaa ei tosiaankaan poista sellaiset kannanotot, että käy hakeen mangosi ketjukaupan biojätepuristimesta, kun siellä ne on tuoreita; ei, vaikka se kuinka perusteltaisiin yksilön vastavalinnalla pahan maailman ahdistaessa. Päinvastoin.

No mutta, toinen juttu, mikä mua ärsyttää aivan suunnattomasti, on todellisuudestairtautuminen, suoranainen fantasialevitointi. Tämä edellämainittu kirjoittaja kuuluttaa edelleen olevan valinnan sen, muuttaako asumaan pois pikkukauppojen ja kivijalkapalveluiden läheisyydestä, kauas automatkojen päähän. Tämä kirjoittaja, joka siis aluksi kertoo elävänsä köyhyysrajan alapuolella, väittää, että on puhtaasti valinta, missä päättää ihan näin Helsingissä pikkupuotien ja lähiruokatarjoilujen tuntumassa asua. Minä väitän, että ei ole.

Vastaavaan törmäsin, kun viikko-pari sitten selasin Gloriaa, jossa oli artikkeli "25 vinkkiä ekoelämään" tai jotain vastaavaa. Eräs kohta artikkelissa oli, että muuta keskustaan, palveluiden lähelle. Perusteluna se, ettei tartte sitte ottaa niin suurta lainaa. Aijaa.

Kyllä on maailmassa taas parikin virhettä. Sanokaa, mitä sanotte.

sunnuntai 8. elokuuta 2010

I'm taking depositions and restaurant recommendations from hip and trendy New Yorkers

Vaikka olen lähtökohtaisesti sitä mieltä, että omien aiheidensa, tai oikeastaan minkään muunkaan omaan blogitoimintaan liittyvän, selittely tai anteeksipyytely niiden sisällön takia on turhaa, esitän nyt kuitenkin pahoittelut siitä, että en pysty jättämään reissuaihetta jo sikseen. Siitä ei todennäköisesti ole kiinnostunut kukaan muu kuin minä ja mun reissutyttöni.

Jos sitä on vähän, sen on pakko olla parempaa. Ja kas, sehän on!

Jos Roomasta sai parhaat ruuat hotellin takapihan kujalta, Firenzessä puitteet oli niinkö enempi ennakkokäsitysten mukaisia. Oltiin jo menossa suhteellisen valikoivan opaskirjan ehdottamaan ravintolaan hienostelemaan, mutta saatuamme erittäin pontevat suositukset paikalliselta, huomattavan staililta ja tyylillä harmaantuneelta pitti uomolta, päädyttiinkin dinnerille Yellow Bar -nimiseen, jälleen kerran ulospäin persoonattomalta vaikuttavaan ristoranteen.

Mutta oi, miten suuria tunteita! Ruoka oli toki hyvää, ei aivan superhullaannuttavaa, mutta kokonaiskokemus ravintolasta oli ehdottoman valloittava. Spessumaininnan saa antipasto crostini alla toscana; miedonmakuista, mutta suussasulavaa (kanan)maksasörsseliä rapean leipäpalan päälle siveltynä. Mä söin siellä myös lempimakeaani, tartufoa. Palleron sisällä ei ollut mitään erityistä, mutta verraton herkku siitä tuli, kun se tarjoiltiin vahvalla espressolla marinoituna.


Palvelu oli, pakko kehua, mainiota. Tarjoilija mesmeroitui mun seuralaisesta (kaikkihan ne, sanoo vain hieman kateellisena sivustaseurannut) niin paljon, että saatiin osaksemme erityistä huomiota ja silmälläpitoa. Jouduttiin istumaan vähän hankalaan kulmaukseen, mutta lohdutuksena päästiin aitiopaikalta seuraamaan keittiön tapahtumia, ja sitä silmäkarkkia ahmiessa, kun vetreät italialaiskokit käsittelee kattiloitaan ja patojaan, oli ympäröivä lähitodellisuus toissijaista. Eikä haaveilua haitannut yhtään, että illan mittaan joku nuorisoseura intoutui improvisoimaan vahvasti Yann Tiersen -vaikutteisia sävelkulkuja paikan pianolla. Niin ihanaa, että jo kliseistä.

Ja kauniiksi lopuksi tarjoilija pyöräytti Limoncellot pöytään. For you two beautiful.




Äh, halpaa liehittelyä vain... *kihertää*

lauantai 7. elokuuta 2010

That is the question on deck

IVANAhelsinki pääsee New Yorkin syyskuisille muotiviikoille. Se on niin historiallinen hetki Pariisin kevään 2008 jälkeen sekä kotimaisen muodin että yleisesti maakuvan kannalta, että mä toivon Suhosten ottavan ilon tilaisuudesta irti ja laittavan lavalle niin monta suomalaismallia kuin mahdollista.

Where the fuck is my sailor? Eiköhän se sieltä Ameriikasta.

Tämähän on hieno, hieno uutinen!

perjantai 6. elokuuta 2010

If you like this one, you'll love the one being held hostage on 74th and Lex

Sesongit tulee ja menee viuhuen ohi, mutta mun suosikkimallisto on muuttumaton: se on se poistuva.

Tässäpä taannoinen investointi


Kysymyksessä on Marimekkoa, silkkivaate Samu-Jussi Kosken vuoden vanhasta mallistosta. Tai silkki ja silkki, Marimekon tapaan vuorikangas on aivan jotain muuta kuin päällikerroksen arvomateriaali. Tulppaanimainen helma on todella pitkä, ulottuu reippaasti maahan ja tarvitsee korkeat korot. Takakappaleessa tapahtuu etumusta enemmän, vyötärön muutamat vekitykset antaa vartalotynnyrinityyppini kaipaamaa muotoa vaatteelle ja kappaleen aukinaisuus puolestaan tilaa, ettei liikkumisesta tule vaikeannäköistä sipsuttamista. Ja mitkä värit! Vaikka ystävälle taisinkin luonnehtia mekkoa termillä väriyrjö, on tämä positiivinen edistysaskel yrityksessäni pukeutua edes joskus väreihin.



Tän mekon alkuperäinen hinta on ollut niin korkea, etten olisi voinut kuvitellakaan ostavani sitä, mutta lähes 85:n alennusprosentin myötä se lähti mukaan odottelemaan mitä tahansa syysjuhlia. Jos ei sellaisia tule, täytyy järjestää itse.

Tehtikset on muutenkin ystäviä, jos jotain sattuu tarvitsemaan. Esimerkiksi yours trulyn ulospäin melko mahtipontiselta vaikuttavassa astiakaapissa ei taida olla ensimmäistäkään priimakamaa, vaan kaikki on kakkoslaatua tai sitten sitä poistuvaa sarjaa. Kunhan katsoo, ettei lasitavarassa ole liikaa kuplia tai reunat pahasti mutkalla, niin täydestä menee. Säästö se vanhalle visukintulle on aina pienikin säästö, ha.

torstai 5. elokuuta 2010

Hot child in the city

Kai vissiin pitää lopulta todeta ydinkesä pikkuhiljaa paketoiduksi, kun töissä on saanut olla jo kaksi viikkoa ja ensimmäinen nuhauupu koettu. Vai voisko olla niin, että mun elimistö meni sekaisin ympäröivän ilmamassan viilentymisestä ja nosti itse itsensä viimeisen kuukauden hittilukemiin?

Kesä oli varsin hyvä, erittäin hyvä jopa; ei lämmin luita riko, sanothan meilä.

Ihan noin reippaasti ei nyt ollut sisälämpöä, luojan kiitos, kuitenkaan. Firenzen kesäkatu se vaan oli kuuma.

maanantai 2. elokuuta 2010

How about dinner tomorrow?

Vaikka Roomasta jäi vähän sekavat tilat sieluun, ruokahuolto oli ilahduttavasti ojennuksessa. Saapumispäivän "tähän ruokaa nyt" -lounas ei jättänyt pysyviä muistijälkiä, mutta siitä eteenpäin kaupungin paras anti oli kyllä kirkkaasti lautasella.

Matkaoppaat ja vinkkikertomukset me tietty luettiin tarkkaan ennen kaupungin porteista astumista, mutta kokemuksella tai muulla pykälistöllä laatuluokitellut ravintolasuositukset jouti romukoppaan, kun bongattiin hotellin ikkunasta Ristorante 110.

Ensin päätettiin piipahtaa pelkillä alkuruuilla, että jaksettaisiin jatkaa Trasteveren meininkeihin. Pasta suli suussa siksi hyvin, että viimeisen Rooman-illan herkkudinneripaikka niitattiin siinä; ei vähiten ravintolan mahtavan omistajaperhehenkilökunnan vuoksi. Kun tilattiin puoliksi tiramisù, sanoi rouva sen pöytään tuodessaan, että signorine kertovat sitten, kun hän voi tuoda toisen. Kokin ylpeys, ja hyvästä, hyvästä syystä.

Sisustuksellaan ravintola ei varsin pörhennellyt, mutta ei sillä mitään väliä ollut, kun ensimmäisellä kerralla tuhkakuppeja ja ruokalistoja paiskonut italialaiseen tyyliin käsitellyt tarjoilija-aviomies lämpeni meille toisena iltana ja jopa hymyili; intoutuipa ottamaan valokuvia ja tuomaan neideille kukkaset tukkaa laitettaviksi.

Söin saltimboccaa roomalaiseen tapaan, salviavasikkaa prosciuttolla ja voikastikkeessa. En ole koskaan syönyt yhtä mureaa vasikanlihaa - ja harvemmin muutakaan eläintä. Kyydiksi juotiin tottakai Proseccoa spumante.




Kaunis matkaseuralaiseni keräsi kehuja, huomiota ja säihkettä, minne ikinä menikin. Hurmuri.



Kokemus vahvisti todeksi sen minun kovin urbaaniromanttisen olettamuksen, mistä alunpitäen uskoin kaupungin sielun koostuvan. Että ulospäin vaatimattoman sivukujan varrelta matalan profiilin kuppiloista se syvä ydin voi sitten kuitenkin löytyä. No niin teki.

sunnuntai 1. elokuuta 2010

What about pink? Hot pink!

Pukeutumistyylini on koko elämäni ollut kovassa tuulessa jatkuvasti. Varhaisteininä vaihdoin sen kummemmin yskimättä kukasta kukkaan, eikä mua huolettanut, mitä muut ajatteli. Vasta vuosikaudet jälkeenpäin, kylläkin, olen joskus pohtinut, miltä se meininki syvempiin yksityiskohtiin tässä nyt sukeltamatta saattoi näyttää.

Itsehän en kuitenkaan halveeraisi railakkaitakaan muutoksia, vaan kutsuisin prosesseja kehittymiseksi ja jalostumiseksi. En mä 14-vuotiaana kovin valmis ihmisenäkään ollut, miksi oisin ollut sitä tyylillisesti? Kai se heittelehtiminen silloin kuvasti jotain sisäistä kaaosta. Epävarmuutta ja hakemista.

Kuten myös nyt pystyn sanomaan, että jo useita, useita vuosia kestänyt lähes pelkästään mustiin vaatteisiin pukeutumiseni lähti sairauden puhkeamisesta. Koin voimakasta tarvetta piiloutua muulta maailmalta ja lykkäsin mustaa kaapua toisensa perään. Vastasin yhteen väriin verhoutumisella myös kontrollin- ja hallinnankaipuuseeni; olin kasassa, kun olin yhdessä värissä, mustassa. Joillakin muilla sama kaipuu heijastuu syömiskäyttäytymiseen, että sinänsä täytyy laskea itsensä onnekkaiden joukkoon.

Sittemmin musta jäi ikään kuin päälle. Väri on helppo, aina valmis ja aina tyylikäs. Vaikka eihän se edes ole! Kuningasharhaluulo. Musta väri vaatii materiaalilta paljon; siitä on arvokkuus kaukana, kun matsku haalistuu, nyppyyntyy ja kulahtaa. On tosi kivannäköistä, kun on sata erisävyistä mustaa rättiä päällä, ai että. Totta tietysti on, että jos ei ole värisilmää, on parempi pitäytyä yhdessä ja kaikkien muiden värien kanssa on helposti uskottavuusongelma käsissä. Kelatkaa nyt, aikuinen nainen päästä varpaisiin keltaisessa. Ei toimi muuten kuin Patricia Fieldin pukemana. Minä lasken toteuttaneeni viime vuodet mustaa jokseenkin hyvällä maulla, mutta ihan aina se ei kyllä niin ole mennyt, ei todellakaan. Musta toimii, kun kysymys ei ole väristä, vaan vaatteesta itsestään. Ja nyt tuntuu, että olen ollut värissä jumissa.

Kun palasin lomalta töihin, työkaverini kehui, kuinka reippaan ja raikkaan näköinen olin. Lomailullakin lienee osuutensa asiaan, mutta paljon siinä hetkessä luulen vaikuttaneen tämän uuden lempivaatteeni. Oranssi silkki paitsi korostaa rusketusta nätisti, se sopii omien, luonnollisten sävyjeni kanssa mainiosti kimppaan. Huolimatta lomaltapaluuahdistuksesta, tai juuri siksi, otin kehut ilolla ja täysin sydämin vastaan. Haluan säilöä kauniit sanat mieleen ja niiden(kin) voimalla jatkaa tänä syksynä ihan uudenlaisia värikokeiluja pukeutumisessani ja koko muunkin elämäni piirissä. Jo tän yhden kanssa koin aika iloisen vapautumisentunteen. Kaikkeen ne rätit kykenee, ja vielä joku kehtaa väittää, ettei niillä ole merkitystä. Millä sitten, kysyn vaan.



Afternoon of absolutely nothing

Lähdettiin päiväretkelle Porvooseen. Köyhän naisen Monacoon, lohkaisin, vaan enpä arvannutkaan, kuinka lähellä todellisuutta tuo lipuu, jos oikein tuota "köyhää" painottaa.

Kamalan sievää siellä kyllä on. Ja erittäin hyvää kakkua! Café Helmissä ainakin.


Omenapuita oli joka nurkalla, tämä tuli tielle asti.


"Millonkas ne omenat on sitten kypsiä?" "Kuulostaako yhtään tutulta 'pudota kuin kypsä omena/tomaatti...'?"


Niin nättiä, ai että!




Porvoossa on jotenkin sangen vastaanottamaton ja ei nyt ehkä epäystävällinen, mutta kylmänkankea meininki. Ne suhtautuu avoimella epäluulolla ja ylimielisyydellä turistiin, joka kuitenkin osansa niidenkin talvikassaan on valmis kantamaan.

Ehkä ne on kyllästyneitä just niihin (meihin) turisteihin. Aijai, ei kannattais, ilmainen vinkki yrittäjälle, joka nyt kuitenkin Porvoossa toimii. Siinä tapauksessa ois varmaan paikka mietiskellä, josko siirtäs putiikkinsa vaikka Purnumukan tienoille; tosin sinne saattaa kerta kesään eksyä kännisiä eksentrikkoja elokuvatietämyksellään pätemään, mikä on absolut huonompi vaihtoehto kuin jaksaa vastata asiallisesti satunnaisen kaupungissavierailijan asialliseen kysymykseen.

Tässä kaupassa on tavoitettu jotain todella olennaista; myös edellämainitun kannalta.




Sälää, krääsää ja ihanan tarpeetonta, mutta ah, niin kaunista, kaunista!


Mutta meillä oli kiva päivä! Juotiin Paahtimon terassilla pullo paahtuneen makuista, punaista espanjalaista ja paahduttiin vielä ilta-auringossa.



Mulla oli uusi lempivaatteeni, oranssi (!) Sisleyn silkkipaita. Epoletit olkapäillä, piilonepparikiinnitys ja laatikkomainen leikkaus. Aivan sattumalta viime sunnuntaina kuljin Kampissa liikkeensä ohi ja päätin poiketa, vaikka en koskaan siellä käy. Mikä ihana vaate, mikä outo, omituinen, kiehtova, mahtava väri ja mikä 60:n alennusprosentin munkki! 

Seurueen jäsen L hurautti muuten menomatkan yksivaihteisellaan. Sitä pyöräläppää kuunnellessa (ja, tuota, katsellessa tyypin hienoa kulkupeliä) se fiksukkakuume nousee.