torstai 30. syyskuuta 2010

I suspect he already likes the way I smell

Olen jo useamman vuoden, tarkalleen ottaen tammikuusta 2006, käyttänyt samaa tuoksua, Narciso Rodriguezin For her -parfyymiä. En osaisi enää vaihtaa, olisi vaikea kuvitella, että puljaisin vaikka vuodenaikojen mukaan eri tuoksujen kanssa, kuten monet tykkää tehdä. Koen For herin kiinteäksi osaksi itseäni, melkein niin kuin että tää on mun nimi ja tältä mä tuoksun. Uskoisin, että tämäkin on luonnesidonnaista, en minä hiustyylilläkään, saati pukeutumis-, juuri pelaile.


Tykkään tuoksusta, kun se on aluksi melko voimakas ja vahva, mutta loiventuu nopeasti iholla, siitä tulee pehmeä ja lämmin. Kai siinä jotain vaniljaa ja myskiä ja meripihkaa plus sen sellasta on, mutta en toden totta tiedä mitään hajuvesien koostumuksista; joskus naurattaa, kun todelliset asianystävät puhuu niistä kuin viineistä. Rakenteista, väreistä, nyansseista ja säteilevyydestä. Totta se taidetta on sekin.





Ja niin makoisaa aasinsiltasaarivaltakuntaliitosta en malta jättää käyttämättä, etten mitään mainittis Narciso-Lindex -suunnittelijayhteistyöstä. Saattaa olla, että käyn vilkaisemassa, vaikka kieltämättä pikkuisen yllättävä veto tämä kyllä on. Minussa istuu hyvin tiukasti mielikuva Lindexistä keskelle peltoa rakennetun puolityhjän kauppakeskuksen kolmannen kerroksen valtavana sukka- ja pikkuhousukauppana, jossa on hilikunkilikun kahden metrin tilakorkeus ja kellastuneet loisteputkilamput.

Osta nyt siitä muotia sitten.

Yllättäin mua kiinnostaa mallistosta tämä vaate

keskiviikko 29. syyskuuta 2010

I suggested he have a tomato salad, then I suggested we get married.

Vaikka en ole mikään kultivoitunut herkkusuu, uskon tunnistavani hyvän ruuan, kun se lautaselleni osuu. Tai ainakin, jos joku on vinossa. Illastin eilen Fredan Tamarinissa, joka myytiin mulle niin hyvällä currylla, että pää räjähtää. Jotain on keittiössä sattunut, sillä seuralaisten nuudelit uivat rasvassa ja omassa curryssani maistuivat lähinnä puoliraa'at sipulit ja suola.

Alas meni, kun Singhalla huuhteli, ja sydämessätuntuvan seuran läsnäolo kompensoi ateriapettymystä aivan mainiosti. Varsinkin, kun osa porukasta oli väri- ja toimintakoordinoitu.


Jos leivät maistuu paremmilta ulkoilmassa ja muiden keittämä sumppi vahvemmalta kuin oma koskaan, ruuan taika-ainesosa on seura. Mitä enemmän ja erilaista, sen parempi mieli.

maanantai 27. syyskuuta 2010

There I was having pancakes at IHOP, International House of Petrovsky

Kävin perjantaina katsomassa tukun lyhytelokuvia Andorrassa. Laatu vaihteli, kuten yleensäkin, mutta viimeinen, yllärinä ilmaantunut oli uskomattoman hyvä. Ehdin kirjoittaa ohjaajan nimen ylös lähempää tarkastelua varten, ja kas, kun lopputekstit rullasivat kankaalta pois, itse taiteilija tupsahti salin eteen juttelemaan mukavia muutamaksi minuutiksi ja vastaamaan pöllämystyneen suomalaisyleisön vähän tikkuisiin kysymyksiin. Tästä syystä onnellisinta on elokuvansa festivaaliyhteydessä katsoa, oli mukava tavata Ciro Altabás.

Elokuvatapahtuma aloitti muutenkin iloisimman viikonlopun pitkään aikaan. Ystävien luokse saapunut ranskalaiskaksikko piti huvista huolen ja ruokalautasella matkustettiin sujuvasti Pohjanmaalta hillasoiden kautta itään ja sieltä takaisin syvään Etelä-Ranskaan. Naureskeltiin toistemme ääntämyksille ja vähän väsyneille kielivitseille, elekielestä puhumattakaan. Ja sunnuntai-iltayön ratoksi tanssittiin salsaa.



Kuvan kropsutarjoilun jälkeen vuoron sai vielä kotitekoinen crème brûlée, naaaa-aam!

Näitä lisää, kiitos monta. Koko viikonloppu oli niin poikkeuksellisen hieno ja hyvästä maailmasta kotoisin, ettei lauantai-illan elokuvaksi mikään muu olis passannutkaan kuin Les Parapluies de Cherbourg, joka muuten kaupunkina on kuulemma vähän Ranskan Iisalmi. Sellanen ankeahko ja pysähtynyt pikkukaupunki. Niin kai se sokerisinkin hattarakuvasto todeksi muuttuu, kun liian läheltä katselee.

Kuvat otti ja omistaa Heidi.

maanantai 20. syyskuuta 2010

I'm like freaking Annie-get-your-clothes-on

Puistattaa vieläkin, kun ajattelen viime talvea. Joidenkin mielestä se oli mahtavaa ja siistiä ja sen heille suon, mutta näin pohjoistuulen tyttärenä mun lumi-, pakkas- ja vinkkakiintiö on peruuttamattomasti täynnä. Mä en saa mitään energiakiksejä tai muitakaan yleishyväksyttyjä talvihehkutteluita pakkashangista tai lumisista puista, en. Mä olen katsellut sitä kuvastoa aivan riittävän pitkästi.

Talvi on kuitenkin kestettävissä (viime talvi ei ollut normaalitalvi, huom.), kunhan ymmärtää, että se on välineurheilua. Kun ei palele, niin onhan se ihan muksaa, kun lumi narskuu kenkien alla, no on se. Joskus.


Whyredin Star-parka lämmittäisi yhtä lailla sielua ja ruumista. Takin 400 euron hinta kylmää kuitenkin niin paljon, etten ihan läpihuutojuttuna uskalla hankkia sitä. Eniten epäilyttää nailoninen pinta. Ihan noin se ei kiillä kuin tuossa oikeanpuoleisessa kuvassa, mutta silti arvelluttaa, näyttääkö se vähän halvalta? Ehkä mä vaan olen tottunut villakangastakkeihin, joiden kanssa mulla onkin käynyt mieletön munkki. Omistan takkeja kaksin kohtuuhintaisin, mutta kestäviksi ja hyvälaatuisiksi osoittautunein kappalein. Olen selvinnyt takeilla useita vuosia, mutta nyt toisesta alkaa tulla toppaukset sisävuorista ulos ja toisen hihansuut ovat bohosti hiuti. Kai se jonkunlaista ajanhermon estetiikkaa edustaa sekin, mutta mä suosisin silti ehjiä vaatteita ylläni.

Jaa-a. Ongelmointia näin maanantain ratoksi.



sunnuntai 19. syyskuuta 2010

Delicious. Exactly what I wanted, I couldn't get enough

Oi, menkää katsomaan Burlesque Undressed kun vielä voitte. Niin huippua, ihanaa! Andorran Dubrovnikissa saattoi kerrassaan tuntea puuterin ja pukuhuoneen tuoksut, niin makeasti solahdin elokuvan tarjoilemaan maailmaan. Sunnuntai-illan nappivalinta, vähän dekadenssia tähän nuupahdukseen.

Tosin, no joo, käytännössä leffa on keskihenkilönsä, Immodesty Blaizen, henkilökohtainen show reel, ja haiskahtaa vähän sellaselta nokittamiseltakin, koska toinen erittäin keskeinen ja väittäsin, että tunnetumpi burleskihahmo, Dita Von Teese, kuitataan yhdellä maininnalla koko 88-minuuttisessa kuvaelmassa.

Parhaita hetkiä leffassa olivatkin sen toinen puoli, vanhempien tanssifrouvien jutut. Mielipiteet, omat anekdootit ja yleisemmät katsaukset taiteenlajin historian suuntaan. Mitä asennetta, karismaa ja elinvoimaa heillä onkaan, uskomatonta. Tädeillä on luonnollisesti myös hihassaan analyysit siitä, mikä burleskin lopulta nujersi: halpa porno ja tv, yhdessä ja erikseen. Ei kai käy kiistäminen.

Mutta onneksi se on tullut takaisin! Mieltymykseni lajin edustamaan estetiikkaan on suoraa jatketta Belle Époque - ja  20's-kiintymykselleni, vaikka se nyt hieman myöhemmille ajoille sijoittuukin. Suosikkini on La Baker, ehdottomasti aikansa megaradikaali.


I wasn't really naked. I simply didn't have any clothes on.


Kuvan otin täältä.

lauantai 18. syyskuuta 2010

This guy's a genius. The reminiscent of early Basquiat

Kaikki tapahtuu aina kerralla. Silloin kun olisi aikaa, ei tapahdu mitään.

Kävin illalla Maximissa katsomassa Tamra Davisin elokuvan Jean-Michel Basquiat: The Radiant Child. Se oli vähän pitkä, hidassoutuinen ja amerikkalaista kadulta kartanoihin ja millä tavalla! -tarinankerrontatapaa myötäilevä. Jos ei ois ollut ihan niin kohteensa takia kiinnostavaa ja artsua matskua, hetkittäin olisi hyvin voinut kuvitella katsovansa E! Entertainmentin keveitä henkilökuvajuttuja, joissa puhuvat päät kilpaa kehuvat "dokumentin" nimihenkilöä. No joo, kiinnostavaa elokuvassa on ainutlaatuinen materiaali Basquiat'sta maalaamassa teoksiaan ja vain istumassa sohvalla haastateltavana, mikä on siis se aines, minkä ympärille ja ympäriltä koko puolentoista tunnin dokkari on rakentunut. Herkkupaloista kävivät myös alun kuvitus nuoren, kotoakaranneen teinarin SAMO-graffiteista sekä se anteliaisuus, kuinka paljon taiteilijan töitä näytettiin nimien kanssa. Myös havainnollistamiskuvat, joissa rinnastetaan Basquiat'n ja häneen vaikuttaneiden varhaisempien taiteilijoiden teoksia, mahdollistivat ainakin minulle mahtavia oivalluksen hetkiä ja avasivat ymmärrystä aiheesta.

Visuaalisesti dokumentti tottakai lunasti odotukset. Kuvan rosoisuus on helppo antaa anteeksi, kun se on aitoa tavaraa vuosikymmenten takaa. Tässähän joutuu pitkän tauon jälkeen ehkä ompeluhommiin, koska sain kesken leffan töihinkannustavan inspiraatiovisun mekosta, joka mun pitää saada. Turha etsiä kaupoista, ite se tarvii hoitaa. No katellaan; ei se elokuvakaan teknisesti aivan onnistunein ole, joten ehkä tässä luomisvimmassa voi itselleenkin jotain antaa anteeksi. Sitä paitsi Jean-Michelin toimintatapa muistuttaa paljon omaani. Minäkin kyllä voi kehujen edessä disauttaa itseäni ja käteni jälkeä miten päin lystään, mutta annahan olla, kun kohtaan parannusehdotuksia tai muita vinkkejä toisenlaiseen lopputulokseen. Ei käy, kun tää on just hyvä ja tarkoituksella näin ja piste.

Tämäkin olisi kyllä ihan mukava nähdä:

tiistai 14. syyskuuta 2010

Have we met?

Sain Katjalta haasteen, seittemän faktaa minusta. Katja toteutti omansa tyylipuhtaan pilkuntarkkaan ja toisin kuin hän vain yhdessä kohdassaan, mä ulkoistan todistustaakan kokonaan. Tällä mennään, mun sanalla.

1) Olen erittäin herkkä ottamaan asiat itseeni. Jos saan huonoa palautetta, oli syytä eli ei, otan sen todella sydämeeni tutkiskeltavaksi. Tämä luonteenpiirre mahdollistaa sen, että minua on lapsellisen helppo loukata. Onneksi mulla on tässäkin suhteessa kultakalan muisti.

2) Olen patalaiska tekemään ruokaa, mutta kun sille touhulle antaudun, saatan venyä hämmästyttäviin sankartekoihin. Yleensä siihen vaaditaan jokin muu kuin arkidinneritilanne, esimerkiksi syntymäpäivät tai brunssit.

3) Kotifilosofiaani kuuluu siisteys, puhtaus, harmonia, raikkaus ja järjestelmällisyys. Tästä huolimatta kotini on aina sotkuinen hiukan boheemi ja kulutan päivästä paljon aikaa etsimällä hukkaanjoutuneita avaimia, puhelinta, hiusharjaa, takkia, kirjaa, laukkua. Harrastan viime hetken pikasiivouksia tai keskenjääviä suuroperaatioita. Jälkimmäinen on syy, edellinen seuraus, ja tämä kuvio on saanut monet ystäväni uskomaan, että mulla on aina supersiisti koti. Mitäpä tuota korjailemaan. Tykkään rymsteerata paljon ja usein, mutta voi, kunpa joku joskus siivoaisi!

4) Mun unelma-ammatti on/oli arkkitehti. Jos elämä ois elokuvaa ja minä sen päätähti, olisin aina 25-vuotias ja asuisin ullakkohuoneessa Pariisissa. Kulkisin kaupungilla silkkimekoissa ja tennareissa skissiputki kainalossa. Piirtelisin vanhassa tehdashallissa, jossa mulla olis valkoiset, virtaviivaiset ja viiltävän modernit kalusteet, mutta tavarapinoja lattioilla ja persialainen matto. Unelma on unelmaa. Ja kaupunkirakkaus ikuista.

5) Olen levoton, taipuvainen alakuloon ja pelkään aina pahinta, mutta silti myöskin estoton, ronskipuheinen ja nauran paljon, suu auki kovaan ääneen. Tässäpä yhdistelmä, jolla vielä vajaa sata vuotta sitten olis saanut elinkautistuomion hysteerikkona. Eikä se kaukana ole edelleenkään.

6) Olen uskomattoman, auttamattoman perso makealle. Vielä en ole sellaiseen jauho-rasva-sokeri -yhdistelmään törmännyt, mistä en olisi pitänyt. Vaikka on niitä paljon kokeiltu, voi taivaan päivää. Suurimman vaikutuksen tehneen leivosherkun söin vasemman rannan kahvilassa, jääkiekon kokoisen ja näköisen suklaalätkän. Sen sisältä, kun sitä haarukalla painalsi, valui tummaa, paksua, lämmintä suklaamassaa, mikä sai ensimmäisen matkaseuralaisen tuhahtamaan, toisen värähtämään puistatuksesta. "Meinaatko oikeesti syödä ton?" Todellakin meinaan, aivan varmasti. Kotisuosikkini kautta aikojen on marjarahkapiirakka ja tänhetkinen sesonkinamiykkönen ranskalainen omenapiiras tarte tatin. Voisin viettää päiväni leivoskahveilla istuksien ilman pienintäkään huolta pitkästymisestä tai halua tehdä yhtikäs mitään, jos ei tosiaan olisi pakko.

Edit 18.9. Eeva muotoilee mun ajatuksen niin paljon kauniimmin. Extrafakta minusta: en ihan hirveästi kadehdi muiden ominaisuuksia, mutta joskus tuntuu, että oispa kiva, jos itsekin osaisin. Tässä tapauksessa käsitellä sanaa lähellekään niinkuin Eeva.

7) Mä olen todennäköisesti mummoiässä se tyyppi, joka juttelee kaikille ratikkapysäkeillä ja kyselee nuorisolta kuulumisia. Vein viikonloppuna alakerran kaupan "pojille" palaset brunssileipomuksiani ja siitä on enää tuohon edellämainittuun toimintaan hyvin, hyvin lyhyt hyppy.

Sellaista. On näitä blogeissa vilahdellut silloin tällöin, mutta koska olen ahne, kiinnostunut ja utelias, haastan kaikki bloggaavat lukijani, erityisesti Tubbsin, jonka velvoitan kirjoittamaan seitsemäntoista faktaa. Noni!

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Last night, I could not stop thinking about a Big Mac

Rapujuhlat taitaa olla vaan sivistyneiden ja korrektien ihmisten tilaisuus luvan kanssa räpiä, juoda viinaa ja puhua suolistoista. Tähän lopputulemaan me Ymmerstan lauantai-illan rauhassa pohojosten ihimisten rapujuhulisa päädyttiin.


Kuvanottohetkellä ravut, nuo merten torakat, olivat onnekseni jo poistuneet pöydästä. Kiitos, kaikki!

lauantai 11. syyskuuta 2010

After all, things change, so do cities, people come into your life and they go

Aikojen tärkein musiikkiuutinen on tietysti Interpolin uusi levy, Interpol. Mulla on ollut kovin tunnepitoiset ja ailahtelevat odotukset sitä kohtaan, tosin minulla ei ole ollut mitenkään erityisen vakaata käsitystä bändistä oikein vielä koskaan, johtuen siihen liittyvistä musiikillista ja henkilökohtaisella tasolla vaikuttavista ristiriitaisuuksista. Löysin orkesterin ystävien suosituksella Anticsin aikaan; se oli mahtava, upea, uusi ja ihmeellinen. Tykästyin tylyn tyylikkääseen soundiin, säröttömään kokonaisuuden hallintaan ja Paul Banksin ääneen. Turn on the Bright Lights nousi henkilökohtaisen klassikkolistani kärkikahinoihin, kunhan siihen hienoisella viiveellä pääsin tutustumaan. Yleensä en juuri haikaile, jos jokin musiikkiuutuus pääsee lipsahtamaan ohi suun, sillä uskon kaiken sen saapuvan luokseni, minkä on tarkoituskin, mutta tuon levyn missaaminen harmitti jälkeenpäin.

Sitten tuli Our Love to Admire. No joo, jos ihan totta puhutaan, mä en vieläkään täysin ymmärrä, mistä joissain kappaleissa lauletaan. Sain kuvan, että nyt on noussut coolius kattoon, eikä ne täysin ymmärrä itsekään, mitä tekevät. Vuonna 2009 ilmestyneestä Paul Banksin Julian Plenti is... Skyscraper -soolosta sen sijaan pidin paljon, ja se levy niittasi mulle tykkäämiseni perisyyn. Banksin tapa laulaa on kiehtova, se on toteava, tyyni, etäinen ja viileä, vaikka ääni sinänsä on lämmin. Siis juuri sellainen, mikä luo ylleen puoleensavetävyyden auran.

Interpol on ehditty jo arvostella, ja useimmat lukemistani kertoo samaa. Että se on askel takaisin kohti lähtöruutua. Niin he ovat itsekin sanoneet. Minulta levy vaatii useamman kuuntelukerran, että pystyn arvioimaan, onko se hyvä vai huono asia. Periaatteessa olen sitä mieltä, että vanhaan palaamisen sijaan olisi parempi liikkua eteenpäin. Eikö se juuri kertoisi muusikoiden(kin) osaamisesta ja ainutlaatuisuudesta ja siitä todellisesta taiteilijuudesta, että he osaisivat kasvaa, muuttua, kehittyä, mennä eteenpäin, jalostua?

Mee nyt sitten tietämään, mutta toivelistalla olisi seuraavaksi lempikappaleeni. Saako lähettää terveisiä?

perjantai 10. syyskuuta 2010

Her hair started falling out, in a really bad time

Olen jo muutaman hetken, ehkä kuukauden-parin, ajan ehtinyt huomaamaan, että minulta irtoaa hiuksia huomattavasti enemmän kuin normaalisti. Olen aina ollut karvalakkini kanssa pikkuisen neuroottinen, totta, mutta nyt kyseessä eivät olekaan ne luonnollisen loppunsa kohdanneet tapaukset, joita heltiää tukko päivässä, mutta jotka menee normaalilähdön piikkiin.

Nämä nyt irtoavat ovat vajaa kymmensenttisiä, läpikuultavan hentoja ja ne lähtee juurineen ohimoilta. Ja se näkyy.

Syytän yleispätevää ahdistusta, pitkään kytenyttä stressiä ja turtumista. Itseäni en tietenkään, pois minusta huonot elintavat, säännötön oleilu ja sokeripitoinen ruokavalio. Oiskohan tossa syytä kerrakseen oikein hartaasti ottaa ja katsoa peiliin?

Mutta en minä sitäkään tiedä, millä tilanteen voisin muuttaa tai korjata. En tarkoita seurausta, vaan sitä syytä. Uusi harrastus? Ei, vanhoissakin on tekemistä aivan nokko. Mikään uusi materia ei ratkaise mitään, siellä on oltu ja sitä on tehty; uuden tukan ehdottamisen ottaisin nyt henkilökohtaisesti itseeni. Terveellisemmin voin yrittää syödä ja tavata ystäviäni useammin. Töissä voin yrittää vetää tiukempia rajoja, ja olla taipumatta aivan kaikkeen, sillä sitä kuviota toteutetaan reippaalla mitä enemmän-sitä enemmän -metodilla. Ne kai mulla eniten stressaa, työasiat. Mä väsyn hommieni alla, enkä jaksa nähdä vaivaa elämäni eteen vapaalla.

Itseään pitäisi ihmisen osata hoitaa, miksi se just on niin äärettömän vaikeaa? Mikä virhe koodissa minussa ja lukemattomissa kaltaisissani mahdollistaa sen, että itsestään tingitään ensimmäisenä, tätä mä en lakkaa ihmettelemästä.


Kuva on samasta sarjasta kuin pari päivää sitten julkaistut, mutta siinä se nyt on. Itsensäkiusaamisen lopputulema.

tiistai 7. syyskuuta 2010

"Joy For Two" for one

Jos ei ole syksystä just mitään hyvää sanottavaa, tuo se mukanaan ainakin Rakkautta ja Anarkiaa. Ohjelmisto aukesi viime perjantaina; vaikuttaa varsin mainiolta silmäykseltä maailman elokuvapöhinöihin ja ihmisiä puhuttaviin aiheisiin.

Mä tykkään festivaaleista siksi, kun ne tarjoaa tällaiselle ei-aivan-niin-valveutuneelle elokuvan ystävälle tilaisuuden tarkastella eri maiden tuotantoa ja itselle tuntemattomia lajeja. Se, että festivaalielokuvat on joku asioikseen joillain standardeilla valinnut, on ikään kuin turvallinen tapa tutustua uuteen eikä tartte niellä pettymystä ja päästä yli siitä vaan siksi, että tuli itse sokkona valittua teknisesti tai vaikka kerronnallisesti kehno pätkä. En tykkää siitä, kun leffan jälkeen tuntee tulleensa ryöstetyksi. Enkä nyt sanonut niin, että aina täysin sekoaisin kaikesta festivaaleilla näkemästäni, mutta yleensä niistä sentään joku valintaperuste on löydettävissä.

Festivaaleilla tulee myös katsoneeksi helmiä, joiden olemassaolosta ei muuten tietäisi mitään. Ah, yksi vaikuttavimmista koskaan katsomistani elokuvista näytettiin tammikuun 2009 DocPointissa, Christian Povedan jengidokumentti La Vida Loca. Hulluutta, sitä se on, mutta minkä mahtaa, monet mun mielestä hyvät leffat, syvälläuivien ihmissuhdedraamojen ohella, kertoo jostain alamaailman sektorista; jengijutut ja mafia ovat kiinnostavimpia aiheita. Jos sitä tahtoo, ne on suoraviivaisempaa ja, varsinkin perinteiset mafiatarinat, jotenkin katsojaa kohtaan reilumpaa toimintaa kuin esimerkiksi aasialaiset psyykenrikkojaelokuvat, missä on usein sietämätön ja kivuliaan sairas meininki. Ja ne on raakoja, herrasiunaa! Mä yleensäkin vähän vierastan sen maailmankolkan elokuvakulttuuria, mikä varmasti kyllä johtuu ennakkoluuloista ja -käsityksistä, mitkä taas johtuvat taiteenlajisivistymättömyydestä ja laiskuuslipsahduksesta antaa itsensä uinailla Hollywood-pullan pumpuloimana. Emmä, kato ko se on niin outoo ja erilaista!

Otan tän(kin)vuotisen R&A:n ilolla vastaan juuri tästä edellämainitusta syystä; se täydentää hienosti pyrkimyksiäni kasvattaa itseäni ymmärtämään elämää taiteenlajia entistä vähää enemmän ja tietysti nähdä siinä sivussa suuria tunteita ja unelmia valkokankaalla. Sugar Kanen tavoin ja sanoin, en lähde tänä syksynä Orionin penkistä kulumallakaan pois.

Avajaiselokuvaa odotellessa.

Hop kaikki elokuviin!

Vie Héroïque!

maanantai 6. syyskuuta 2010

Hanging in my closet

Minussa on sen verran sisäänrakennettua torimuijuutta, että tykkään käydä kirppareilla myymässä kamoja. Nyt sitä kampetta oli edellisen muuton jäljiltä vain niin ylitsevuotavasti, että perkaus, pakkaus ja roudaus (eli töidentekeminen vapaapäivänä) kävi tavoitettuun tulokseen nähden vähän liian kalliiksi. Foorumi oli ehkä myöskin pikkuisen väärä; tykkään enemmän Jäähallista ja Hietsusta kuin Valtterista, joka on tunnelmaltaan vähän nihkeä paikka.

Työnsin loput UFFin loodaan ja tein sen sata lupausta olla haalimatta yhtään uutta vaatetta liian hatarin perustein, vaikkapa vaan siksi, että mulla ei oo mitään kivaa! Kato kaappiin!

Kauppa kuitenkin neljän naisen yhteiskiskassa kävi, ja paras palkka päivästä oli päästä luuhaamaan sohvannurkkaan. Sitä varten tarvii mennä naapuriin, mä kun en sohvaa omista.




Kuvissa reissutuliainen, joka ei ollut turha heräteostos, vaan tarpeellinen heräteostos tulevan syksyn työvaatehankinta.

Kiitos kuvista, Tubbs, taas kerran!

lauantai 4. syyskuuta 2010

This is gown-specific!

Tulevana syksynä Lanvin painaa seteleitä H&M:n logolla.

Koska Lanvin edustaa mahdollisesti suurinta ostettavissa olevaa pukeutumiseleganssia ja tyylikkyyttä (kaikkeahan ei voi, je ne sais quoi), odotan tietysti innolla, millaista hedelmää yhteistyö kantaa. Toivon hyviä, aitoja materiaaleja, H&M:lläkin joku todistettavasti ne tuntee, huolellisia leikkauksia ja vaikka tiedänkin, missä ja miten valmistus tapahtuu, lopputuloksen laadunvalvontaa.

Minusta näihin odotuksiin on lupa; varsinkin tuohon jälkimmäiseen, eikö vain?




Marraskuuta odotellessa, toisen päivän ennakkoa ja sitten varsinaista julkaisua 23. päivä.

Och nästa gången, kära H&M, tack, Miuccia Prada. Med vänliga hälsningar, L. Dada.

perjantai 3. syyskuuta 2010

Just like that, it can go from bad to cute

No, tässä on nyt viime aikoina ollut sielu sijoiltaan vaikka minkä asian kanssa, mutta tänään sattui omituinen, voimauttava juttu.

Alkuillasta keskellä Töölöä.

Tunnistin sen pitkän pörröletin sadan metrin päästä. Pysähdyttiin tielle moikkaamaan ja se tarjosi lasia viiniä. Ystävä vuosien takaa. En pääse yli siitä, kuinka järisyttävää sen ihmisen tapaaminen ykskaks yllättäin oli, ja kuinka kivaa oli mennä sen kotiin ja syödä ja juoda ja jutella sen kanssa.

Ihmisen suurin siunaus on toinen ihminen, ystävä ja sellainen, jonka tuntee omakseen heti ja vielä aikojenkin päästä.

Tähän passaa oikein hyvin toinen iloinen uutinen, että Matt & Kim julkaisee uutta tuotantoa.



Suurista asioista sitä onnelliseksi tulee, sillä vähäistä tämä ei ole.