Finish your salad, and I'll treat you to a little mani-pedi-botox

Sunnuntai on siitä hyvä päivä, että sillon ehtii. Huoltaa kotiaan siivoamalla ja itseään ulkoilemalla ja syömällä hyvin. Niinhän tein. Niin hyvää linssikeittoa, etten ikinä ennen. Öljyä, sipulia, valkosipulia, mausteita, tomaattisosetta, kookosmaitoa, punaisia linssejä ja ajan henkeen sopivasti kurpitsansiemeniä.

Tuo leipä, se on niin mielettömän hyvää! Jos kaupanhyllystä osuu silmään Maalahden limppu, syökää pois. Ai että. Ostin omani messuilta lauantaina, nyt saa kääntää kaupungin ympäri, mistä sitä saa lisää. En ehkä alennu syömään mitään muuta leipää enää ikinä.

She realized she probably wouldn't die alone

Koska viimeperjantainen viikonlopunaloituselokuva-ajatus meni toteutukseltaan niin komiasti jontkaan, teen tällä viikolla strategisen korjausliikun ja lähestyn aivan täysin toisesta suunnasta.

Harjunpää ja pahan pappi, siellä on ystäviä kameran molemmin puolin. Se on hyvä muistaa, jos alkaa kesken kaiken ahdistaa.



Matila Röhrillä on muuten ehkä hiekkalaatikon tyylikkäin tuotantoyhtiötunnus.

Is that all you could carry, Carrie?

Pimeää, kylmää, ahistaa, nytkö jo alkaa yhdeksän kuukautta kestävä jatkuva palelu, no ei ala, sillä on kainalossaan pieni aurinko.

Materia, ah materia, se ei lämmitä, mutta kyllähän se lämmittää.

Virva Launon Marimekolle suunnittelemaa kassia mittasin sillä silmällä jo silloin ajallansa, mutta hetki ei ollut kypsä keltaiselle eikä sietokyky alkuperäiselle hinnalle. Odottelin ja odottelin, ja kas, lopulta karkki putosi syliin nokko sopuisasti.

Laukku on varsin jämpti ja kaunis. Tilava, mutta kuitenkin siro. Eleetön, tyylikäs ja moderni. Mikä minua erityisesti ilahduttaa, on laukun yhtäaikainen ehta vanha ja aivan uusi marimekkohenki: kirkas, voimakas väri ja olemuksen koruttomuus pitävät perinteistä kiinni, mutta hiljaiset, tyylikkäät yksityiskohdat ja muotoilu vastaavat talon pyrkimykseen modernistaa, päivittää ja silottaa ilmettään. Nuorentaa, jopa. Koko vuonna 2009 myyntiintullut sarja on italialaista työtä, joten ihan siitäkin syystä vilpittömästi odotan laukultani niin ajan- kuin käytönkestävyyttä.

Ystäväni ja työkaverini totesi tänään, että mä olen sellanen marityttö. Vaikka Samu-Jussin lähtö mekosta notkauttikin kiinnostustani taloa ja sen puuhasteluja kohtaan, toivon tämän nykyisen kehityksen jatkuvan pitkälle ja kauas. Koska haluan uskoa Marimekkoon, otin Heidin sanat puhtaasti kehuna.

How dare you! These are Chanel

Tulipa viikonloppuna harrasteltua taidekasvatusta yksilötasolla. Tosin elokuvateatterissa se meni hiukan poskelleen, ainakin niiden meitä korkeampien sielujen mielestä, jotka osoittivat paheksuntaa, kun ystävän kanssa ilakoitiin keksimainoksen typeryyden äärellä.

Ei voinut mitään. Koska aina voi kuitenkin oppia jotain, ymmärsin, ettei vielä ole kohdallani eurooppalaisen taide-elokuvan aika. Se ehkä tulee vielä. Sillä välin voin onneksi löytää hyvää mieltä vaikka kissojen mielenmaisemaa maalaavista valokuvista.

Ensi helmikuuhun asti aukioleva Sammallahden Pentin valokuvanäyttely on huikea. Rakkautta italialaisittain sen sijaan otti enemmän kuin antoi. No, vaikka se kaikille kuuluukin, jokainen kokee taidetta omalla tasollaan.

Yritys hyvä 10.

Tubbs, kiitti kuvasta, asiaankuuluvista laseista sekä kyvystäsi elää hetkessä ja osoittaa rohkeasti aitoja tunteita.

Turns out we'd landed in Milan 30 minutes ago

Tilda Swinton on lempinäyttelijöitäni, Milano suuren vaikutuksen tehnyt kaupunki eikä Jil Sanderin vaatteitakaan pahaa tee katsella, saati Fendin.

Tältä aika kivalta pohjalta aloitan viikonloppuni, vahtaamalla kovasti odottamani elokuvan, Io sono l'amore. Pitäs varmaan kyetä erittelemään jotain järkeviä ja analyyttisiä odotuksia myös ohjaajasta tai arvostelujen mukaan hyvästä musiikista, mutta kun en noiden edellämainittujen jälkeen oikein pysty.

Twenty-something girls are just fabulous

Suurin osa mun koko vaatekaapista on peräisin ajalta, jolloin mä vielä jotenkin aktiivisesti hankin niitä. Sunnuntai-iltapäivänkin ulkoiluvarusteista uusin, takki, on vuodelta 2008. Kaksi vuotta on tässä todellisuudessa pitkähkö rupeama.

Hame palaa Samu-Jussi Kosken kevätmallistoon 2006, huivi sitäkin taaemmas. Ei kai tässä voi kuin onnitella itseään hyvistä, kestävistä valinnoista ja kanavoida mainitun aktiivisuutensa siihen, että jatkossakin vanhoihin hankintoihinsa mahtuisi.

Pipakin on Marimekon, se, samoin kuin laukku ja saappaat, on pyöreästi neljän vuoden takaa. Nyt kuluneen kesän jälkeen saappaanvarret kyllä kiristi pohkeesta siksi paljon, että tiesi ne kaksvitosen sutjakkuudella ostaneensa. Auts.

Stay here, do nothing, get in trouble

Jotkut rentoutuu ja latautuu sillä, että ne viettää aikaa itsensä kanssa. Lukee vaikka tai siivoaa. Keittää hyvät kahvit, kuuntelee radiota, tiskaa ja tuijottaa ikkunasta ulos. Check.

Mulle paremmin toimii se, että otan ystävän kainaloon ja painelen sydänsyksyiseen kaupunkiin. Ja juon ehkä lasin tai kaks hyvää, punaista argentiinalaista.

Kiitos, Tubbs.

I had a cold, hard dose of reality

Tulin tuossa pari päivää sitten ymmärtäneeksi, etten omista villapaitoja. Yhtään ainutta rehellistä villapaitaa. Sellaisen nyt tietenkin haluaisin; tuntuu hieman omituiselta, miten selvisin viime talvesta, ja myönnettäköön, että vaikka en nyt varsinaisesti iltapäivälehtien sivuilta lukemaani täytenä totuutena ostakaan, puheet mahdollisesti tulevista pakkaskoettelemuksista värisyttää.

Villapaitakysymys nousi pöydälle myös siksi, että kämppäni todella on se urbaaniromanttinen pariisilaisboheemi résidence, kuten olen hehkuttanutkin. Täällä on nyt jo, nollan tienoilla, niin kylmä, että ulkoatullessa sopii hieman lisätä kerroksiaan, ettei jäädy kuin sen sadanvuodentakaisen ullakkounelmani nurkissa luuraava pieni torakka.

Sanan monessa merkityksessä kestävässä villavaatteessa on monesti ongelmana yksinkertaisesti sen hinta. Aito materiaali itsessään on luonnollisesti arvokkaampaa kuin muovijäljitelmät, mutta joidenkin hintalappusten äärellä on pakko taipua toteamaan, että maailman kallein raaka-aine on mielikuva. Nykyään löydän itsestäni myös melko helposti vankan periaatteen naisen; en todellakaan suostu myöntämään, että se on vain luksuksen päälle ymmärtämättömän visukinttuuden hienompi nimitys. Joidenkin mielestä. Onko se luksusta, jos/kun kykenee ostamaan villan hinnalla puoliksi akryylisen merkkineulevaatteen?

Uusimman Kauppalehti Option haastattelussa Samu-Jussi Koski sanoo näin: "minua viehättää eettinen ja ekologinen, eikä se ole halpaa. Tuntuu, että ihmisiltä on hämärtynyt käsitys siitä, mitä asiat oikeasti maksavat."

Totta. Myönnän, että minullekin on voinut käydä näin, mutta koska olen Samu-Jussin kanssa samaa mieltä myös muovikankaan kamaluudesta, olen toteuttanut käsityksientarkistamista. Sepä minut sitten tuohon ylempänä mainitun kaltaiseen pikkuasioihin takertumiseen, esimerkiksi hinta- ja matskulappujen vertailuun, on ajanutkin.

No mutta, lauantaina löysin Marimekon alerekistä upean neuletakin, viimeisimpiä Kosken talolle suunnittelemia vaatteita. Takissa on vajaamittaiset, leveät hihat, pienet taskut ja nätit napit metalliyksityiskohdilla. Pehmeävillaisessa ja kevyessä neuletakissa parasta on sen väri, himoitsemani sinapinkeltainen, lämmin ja minun vaatekaapissani tuore.

Puhelimeni on monella tapaa korvaamaton kapistus, mutta hämärässä asunnossa kuvaamiseen se ei sovellu. Pahoittelut kuvien laadusta.

Maybe it's a force of habit

Olen aikaisemminkin maininnut taipumuksistani iloita kaupankäymisestä. Pääsen elämään torimuijuuttani parhaiten kirpputoreilla, mutta viikonloppu toi tullessaan erityistapahtumaa, Marimekon Ysmyn. Kangastiskillä mieli lepäsi, kun oli kädet täynnä muuta mitattavaa kuin kuluneina viikkoina kalvaneet huolet.

Tehtaanmyymälän alennusmyyntien kangasosasto tarjoaa tietysti aina myös verrattoman tilaisuuden toteuttaa toistakin sydämenlikeistä harrastusta: tuotannostapoistuneiden, harvinaisten tai muuten vaan sykähdyttävien kuosien omiin jemmoihin tallettamista.

Palveluksessanne, hieman jo nuutuneena, mutta hyvillä mielin.

There's just so much to take in. The history, the tradition, the philosophy. Oy!

Ängh, tää syksy hupenee sormien läpi. Kun aloitin syyskesällä käsiinräjähtäneen pienimuotoisen opiskeluprojektin, en jotenkin arvannutkaan, että eka tentti tulee ennen kuin olen ehtinyt kissaa sanoa. Se on ylihuomenna ja mun työstressi puolestaan sitä lajia, että aika vissiin jännitän turhaan, sillä se aamu ei ehkä nouse koskaan.

No, syteen eli saveen, perääntymäänkään en rupea. Palaan viikonloppuna kertomaan, miten kävi.

In bocca al lupo.


Aivan täysin todennäköistä maailmanloppua odotellessa voin rauhoittua tuijottelemalla kuvaa, jonka löysin Hannan blogin kautta. Siinä kiteytyy koko minun kauneuskäsitykseni kaikkine menneiden aikojen fantasioineni ja romantisoimisineni. Värit, esineet, sommitelma, harmonia, tyyli, ajatukset, kaikki. Täydellisen kaunista, ihanaa ja yksinkertaista, ois niin mun kotoa, jos ois.

Crepi il lupo.


Alkuperäinen kuva täältä.

It's a label, like Gucci or Versace

La Boca -mekosta puheenollen... Mekko on yksi vaatekaappini tunnearvokkaimmista osasista. Kun Maija Louekarin La Boca -painokuosi ilmestyi Marimekon kangaskatalogiin, oiskohan ollut keväällä 2006, ihastuin siihen heti huolimatta printin ihme väriyhdistelmistä ja säännöttömästä, epäloogisesta kuvioinnista. Olen Maijan kynänjäljestä tykännyt kovasti sitten Hetkiä/Moments-kankaan, mutta La Boca synnytti vaatevision, mikä on tietysti (minulle) täysin eritason asia kuin pelkkä jostain jutusta tykkääminen.

Kun löysin vielä printin värejä toistavaa organzaa alushameeksi, vaatesuunnittelija-visionääriystäväni, joka on luonnollisesti itseäni valovuosia lahjakkaampi ja herkkäsormisempi ompelija, suostui tekemään minulle ajatuksiani mukailevan vaatteen. Siinäpä se nyt on, ylläni tuttavapariskunnan häissä pari kesää sitten. Tekisipä mieleni sanoa, ellei menisi turhan pateettiseksi, että arvoisessaan ympäristössä Linnunlaulun Villa Kivessä.

Rusetti tukassa liittyy mekon hienoiseen fiftari-henkeen. Mekko poikkesi tuolloin muutenkin niin rajusti mun normeista, ettei ponnarikoriste juuri enää ujostuttanut.

I'll walk around. Do french things. It'll be very parisian

Ihana Heidi kävi sukuloimassa Ranskassa, maalla ja kaupungissa, ja otti tietysti tornillisen upeita kuvia. Vain hienoisella kaiholla olen niitä katsellut ja muistellut edellistä Pariisin-reissuani, mistä on vettä Vantaassa virrannut jo pidemmän aikaa.

Ystäväni minulle Maija Louekarin La Boca -kankaasta ompelema mekko sopi tuohon iltaan täydellisesti.

There's no time for purses!

Tän syksyn tähän mennessä käytetyin vaate on jo third hand -mekkonen. Ystävä myi sen omalla kirppiksellään toiselle, jolta mä sitten sain sen haltuuni. Kuten sanottua, lempikauppani on kavereiden kaapit; huolella valittua, hyvin pidettyä ja laatutestin läpikäynyttä kamaa. Sopii, ilman muuta.

Mekko on siniharmaata (savunväristä, ehkä?) paksua trikoota, siinä on kivat pussihihat ja kaikkea. By Malene Birger, ei mitään käsitystä, minkä ikäinen se on. Ei kai sen väliäkään.

Looks like it's someone else's turn to make cupcakes

Hyvää henkilökuntaa on nykyisin hirveän vaikea löytää, mutta kun niin käy, siitä kannattaa pitää kiinni. Rekrysin eilen kotimatkan varrelta ystävän kylään ja lopputulokseksi saatiin parhaat sämpylät kuunaan: Terästimme perustaikinaa avokadoöljyllä, mikä teki rakenteesta pehmeän ja kimmoisan. Mittava kehitys mun aikaisempiin sämpylöihin, joilla vois huoletta pelata vaikka golfia.

Oman elämäni reality-sarja Köyhäilyn (1)20 päivää alkoi just. Jatko-osakin on kehitteillä, Päämääränä Cold Cash Mountain. Tässä keittiöteatterissa tehdään nyt omat popcornit.

But do yourself a favor and stop for a minute and look at the light

Viikonlopun maakuntaretkestä väri-inspiroituneena kaivoin tänä aamuna esille vanhan aarteeni. Friitalan varhaiskeski-ikäisiä lukuja hipova, äkäisenvihreä mokkatakki löytyi kerran kirpputorilta; se maksoi 60 markkaa.

Kiitos kuvista, Tubbs!

It's like we're living in Paris and running off to Provence for the weekend

Syksy on kieltämättä tarjoillut parastaan nyt viime päivät. Lauantaiaamuna oli oikein hyvä fiilis pakkautua autoon ja suhauttaa maalle! Valo vaihtui matkalla kypsästä auringonkeltaisesta harmaaksi, mutta silti mielettömän kauniiksi syysharsoksi.

Vihreän talon metsästä haettiin sieniä, tuo tatti paistettiin voissa ja syötiin osana valtavaa tapaslautasta. Ja kas, seuraa suositus! Katalonialaisen luomuviinintuottajan Albet i Noyan cava Petit Albet on ihan järjettömän hyvää. Rapsakkaa ja sellasta pirteää, raikasta ja mutkatonta. Käy mun mielestä minkä kera vaan, kuten kuohuviinit yleensäkin.

Aika ihanaa.

Saaliskuva mun, muut kaksi on Annikan omaisuutta.

If you're nice, we'll play another set or two

Siihen nähden, että asun ratikankantaman päässä yhdestä rakkaimmista ystävistäni, me ehditään nähdä äärimmäisen harvoin. Siksipä kannattikin 25 euroa maksaa siitä, että lähdettiin Tavastialle vain todetaksemme, että bändi on soittanut jo puoli tuntia. Ei sen väliä, kivvaa oli, yhdessä.

Illan orkesteri oli mulle suhteellisen outo, mutta mitäpä tuosta, ei se se pääasia ollutkaan. Ihan ookoo meininki niillä oli. Vissiin. Me juotiin tyttöjen vessassa viiniä niinku ysiluokan diskossa.