Warm and lovely

Marimekon lyocell-villa -kaapu on hyvän takin kanssa tällaisten hiukan keveämpien talvikelien uskottu vaate. Sydänpakkasille turhan ohut vain, vaikka alle voikin vähän kerrostaa. Samu-Jussin kynästä tietysti.

Tänään päätin myös, että jokatalvinen pipo-ongelma on ratkaistava. Päähineen tulee olla tarpeeksi suuri, että tukka mahtuu sisään, mutta niin napakka, ettei nouse tuulen mukaan, kuten ensimmäisen kuvan myssykkä. Sen pitää olla lämmin ja tiivis, mutta ei saa kutittaa otsalta, koska iho on muutenkin irtoamaisillaan, ja mielellään jotain aitoa materiaalia. Turkislakki, määssanon kohta!

Kuvat otti Tubbs, aivan niin kuin ennen, aivan niin kuin aina.

I'm either really loving or hating the color

Toimin viikonloppuna vastoin kaikkia ohjeita, sillä suoritin ostoksen, jossa ei ole mitään järkeä, mutta kun se on niin makee/ruma/siisti/kiva/kauhee/insertwordhere ja se maksoi 1,25 euroa.

Massimo Dutti oli lauantainlopun tunnussana.

Takki on kummallinen sekoitus hihojen ja selkäosan joustoneuletta sekä etukappaleen pehmoista nahkaa; nahan sävyhän on mitä mainioin, mutta joku (!) tossa vaaleanruskeassa resorimatskussa puistattaa. Ja ehkä vähän siinäkin, että takissa on niinikään nahkainen vyö. Saattaa olla liiaksi sellaista safarihenkeä, mille mä en taida lämmetä.

Tuo toinen hirvitys tuli joulurekvisiittani kylkiäisenä ja tarpeeksi karmeuttansa vaahdottuani se alkoi vaikuttaa oikein todennäköiseltä ensi kesän Uunisaareen rantautumisasusteelta. Jäin kiinni viimeistään siinä vaiheessa, kun pohdin ääneen vaihdattavani suutarilla ankeat kangassangat tummanruskeaan nahkaan.

Niin, että ketä tässä nyt huijataan? Matsi on menetetty jo. Massimon kanssa perussiniset, perussuorat, kapeat perusfarkut, joku kiva paita, oranssiraitanen punoskassi ja nuo Samu-Jussin kengät, niin kevät voisi tulla jo. 

It's too cold to leave the house

Blogimaailmankansalaiset ovat matkailleet, Heidi Pietarissa ja Eeva Pariisissa. Pökerryttävää reissupoltetta lievittää ja liekittää upeat kuvat ja mukavat kokemuskertomukset; Eevan hienot Pariisin-kuvat saa silmäkulman tursottamaan, niin kova on kaipuu kaupunkiin, Heidin mielettömän kauniit näpyt Pietarista taas ihanasti tihentää odotuskihelmöintiä. Lapset ja joulut, niin. Ja matkustinhan itsekin viikonloppuna. Maalle! Ei se päämäärä, mutta se matka.

Mä olen jossain tunteellisuusuppoumassa, huomaan. Kaikki on ihanaa ja joulu tulee, ja sekin on ihanaa eikä sekään hehkutus vielä riitä, vaan näen sydämiä joka paikassa. Tällä kertaa siellä Vihreän talon pihassa. Aivan selkeä.

Siinäpä vielä työtön sammakkoparka porraspielestä. Ei ole näillä pakkasilla hänellä ovea, jota auki pidellä. Mutta kesä tulee vielä, sammakollekin.

Sitä odotellessa. Sydämiä kaikille!

Kyllä tää pian tästä ohi menee.

lnspired by Biedermeier. Good eye!

Ensimmäistä kertaa ikinä tuntuu siltä, että haluaisin oikein sisustaa joulua varten, vaikka en tänäkään vuonna sitä kotonani vietä. Ainakin joku kiva ja tyylikäs valosarja täytyy saada ja paperitähti. Ehkä myös pellavaliina ruokapöydälle. Neilikoita appelsiineihin? Olen iloinen ja onnellinen, kun tulee joulu. Ehkä se on vaatinut sen myöntämistä, että joulusta saa tykätä, se on ihan ok.

En sit tiä, onko nämä purkit pohjimmiltaan osasyy vaiko -seuraus. Hankin ne lauantaina kirpparilta muutamalla eurolla sesonkirekvisiitaksi.

Viikonloppureissu Vihreään taloon sisältää aina hartaita ja antaumuksellisia ostosretkiä maakuntien kirpputoreille. Kun jaksaa sen kaiken tauhkan alta, päältä ja seasta naarata, ne ovat uskomattomia ja hintatasoltaan sopuisampia aarreaittoja kuin Helsingin vastaavat; varsinkaan keskustan superkalliit rytkytallit ei juuri houkuttele, kun löytötoiveet on kuitenkin syytä pitää melko matalina. 

Tämänpäiväiseltäkään kierrokselta ei tarvinnut tyhjin käsin kotiutua, sillä silmään osui Riihimäen Lasin maljakko, joka kuuluu Tamara Aladinin Tuulikki-sarjaan 70-luvulta. Aivan se ei sitä eniten himoitsemaani kippolajia ole, mutta erittäin tervetullut jäsen vielä varsin vaatimattomassa lasitavarakokoelmassani on siitä huolimatta.

Jei!

If Big had any class, he would've moved away. I was here first

Sattuipa kerran eräänä puhkipalaneena kesäpäivänä Roomassa vastaan symppis kiska. Matkaseuralaiseni näppäsi kuvan.

Sattuipa tänään, sysipimeän marraskuun arkipäivänä, sähköpostiin symppis setä. Scott Schuman näppäsi kuvan.

Mitä me regulaarireijat edellä, sitä nämä maailmankuulut muotibloggarit perässä, näin se on tulkittava.

Edellinen kuva Ullan, jälkimmäinen täällä.

She imagines what she'll wear, the photographers, the toasts

Ostin muutama viikko takaperin Marimekon alennusmyynneistä vaatekangasta, jota on käytetty Samu-Jussi Kosken syysmallistossa 2009. Jouduin mesmeroituneeseen hurmostilaan tiskillä. Jotenkin se valtava uusien, avaamattomien pakkojen määrä, uskomattoman upea, kaunis kuosi ja puuvillasatiinin paino ja tuntu käsillä sekoitti paremman ymmärryksen ja pyysin myyjätärtä mittaamaan minulle rättiä kahdeksan metriä. Että on sitte.

Naureskeltiin ajatukselle, josko se pitäisi verhoiksi tehdä. No, tuanoinni, lupaan kuvan, kunhan valotilanne paranee.

Kangasta on kuitenkin tallessa vielä useampi metri ja mielessä todellakin kangastelee jokin vaatteen kappale. Ensin ajattelin mekkoa, mutta on syytä pohtia, tulisiko sitä koskaan vietyä kaapista ulos. Kuosi on dominoiva, se ottaa tilaa ja vaatisi todellista pokkaa, mikä kaltaisellani turvallisuushakuisella pukeutumisalisuorittajalla on joskus (ha!) tiukassa.

Mietin myös kuosin soveltuvuutta yläosaksi, mutta hylkäsin sen nopeammin kuin mekkoajatuksen. Ihan jo siksi, että ompelutekniset taitoni tulevat aika kiukkuisesti vastaan. Lisäksi, noin paljon keltaista tapahtumaa talvivaljun naaman liepeillä, viehättävää, non? Tai no, joku pussihihaviritys valtavan kaularusetin kera veisi toden totta huomion pois kasvojen väristä; asusteeksi kävisi mainiosti vaikka punainen muovipallo nokkaan.

Tulin siihen loppupäätelmään, että kankaasta syntyy korkeavyötäröinen, kapea ja hyvinistuva kynähame, halkioineen kaikkineen. Haluan siihen taskut, siistit ja tarkat muotolaskokset sekä huolella kohdistetun kuvion. Ja sen istuvuuden. Prosessi pelottaa jo valmiiksi, mutta olen varustautunut hankkimalla keskimääräistä paremman punaviinipullon ja pitkän pätkän markan lakanaa sovituskappaleiden valmistamista varten.

Hameesta tulee hieno, joko mun tai ammattiompelijan tekemänä. Veikkaan jälkimmäistä.

Ylläolevan kuvan kankaassa ei muuten ole mitään vikaa, vaan mekko on rakenneltu puuhelmistä. Aika painava on se.

Muotinäytöskuvat omistaa Marimekko.

The next day I was in the Village looking for the perfect $7 dress to go with my $300 shoes

Piipahdin Raflan kirpparilla tänään, tottakai. Tein muutaman harkitun tarvehankinnan sekä yhden parin "laitapa jalkaan" -suositusostoksia.

Näillä kengillä asustettuna voisin toteuttaa eilen perusarkea omituisemmissa olosuhteissa korkean statuksen muoti-ihmiseltä henkilökohtaisesti saamani ohjeen.

Lakkaa pukeutumasta noihin lypsymekkoihis ja mene ulos.

He was American Classic; she was French Country

Meille on töihin tupsahtanut sen tason estetiikkaekspertiisiä, ettei vaikutteilta ole voinut välttyä; Anu on tullut taloon. Yksi huone on muuttunut aivan eri maailmaksi, siellä on räsymatot, valkoiset pukkijalkapöydät, vihreä samettinojatuoli ja puulaatikkohyllyt. Ja liitutaulumaalia toisessa seinässä, punasävyisiä tapettineliöitä toisessa.

Saa siinä tusinamarteloidensa kanssa tuskailla sitten.

No mutta, jos kohta itseäni suht sileiden linjojen harrastajana pidänkin, on minunkin mustassa sielussani tilaa koti, mökki ja mummola -meiningeille, ruusuista, pikkulinnuista ja enkeleistä puhumattakaan. Söpöydet, värit, ihanuudet, pehmeydet, suloisuudet, villasukat ja kaikki se kotoilu, nää uppoaa minuun ennenkokemattomalla tavalla.

Tällä kaikella saattaa hyvinkin olla yhteys siihen, miksi sekosin työkaverin pöydällä ajelehtineisiin lehtiin. Flow, mikä ihana ajanhengen raamattu, me-time magazine, ja tuo sen mahtava kalenteri! Totesinkin jo ensi vuoden marraskuun olevan pelastetun, sillä kalenterin mukana tulee arkki tarroja, joista suurin osa on hengeltään osastoa mijn dag ja vandaag niet ja thuis-dag. Voi sitten vaikka tapetoida kuukauden näkymättömiin niillä.

Kaikkea ihanaa. Tämä vuodenlopun ankeus tarvii tällaista juuri! Vielä kun oppisi tulkitsemaan suhteellisen kryptistä kieltä. Helppoahan se, eka koittaa logiikalla ja täyttää loput mielikuvituksella eikä  kokonaisuuden kannalta ihan joka sanaa tartte tajutakaan.

Now you're talking. Spirituality and cake

Maailman paras porkkanakakku syntyy siten, että korvaa taikinan voin avokado- ja oliiviöljyllä sekä osan sokerista omenahillolla. Tai mielummin soseella, jos sellaista on saatavilla.

Ja sillä, että mobilisoi ystävät raastamaan ne porkkanat. Mutta, en voi liikaa korostaa, ilman lopputuloksen yhteistä ja perusteellista analysointia ei mikään maistus miltään, tietenkään.

Kuvat otti Lauri B.

I'm having a little heart thing done

Jos elämä olisi elokuvaa ja minä sen päätähti, moni juttu ois kaikella todennäköisyydellä toisin. Paitsi joskus. Kun oikein sattuu kohdalle sellainen Kodak-moment. Menin Stokkan Herkun kautta, pitkän päivän tehneenä ja siipi alaviistossa. Teki mieli ostaa juureksia ja lompostelin punajuurihyllylle. Kas!

Joku meitä jossakin ajattelee, se on varma.

Juolahtipa tässä kaikessa loogisuudessani muuten mieleen lukeneeni jostain satunnaisesta blogista sen kirjoittajaa suuresti nyppivän blogit, joissa ei ole mitään johdonmukaisuutta. Että on vaan metritolkulla päiväkirjameininkiä ja kaikenmaailman tauhkaa. Tunsin piston punajuuressani, mutta kuten olen Stellageellekin kommentoinut, koherenssiongelmat olkoon muiden juttuja; mä tykkään näistä näin.

Parasta perjantaita!

You know, I never say fabulous, but if I did, I would

En nyt osaa sanoa, olenko minä tullut vanhaksi vai onko oma makuni kehittynyt. Olen vielä jokunen aika sitten pitänyt Ilona Pelliä designerina, joka pukee tavallista taidekasvattajaa muhkeamman tilipussin kulttuuriporukkaa kaapuihin. Tiedostavaa kulttuuriporukkaa, huomauttaisin vielä. Tuuli on sittemmin kääntynyt.

Pellin liiketila Tarkkiksella sijaitsee aivan naapurustossa, ja aikani sunnuntaikävelyjä sen ohi suoritettuani käväisin viimein hiplailemassa tarjontaa. Olisin voinut kotiuttaa lähes kaiken, varsinkin, kun vastassa myymälässä oli suorapuheinen ja mukava taiteilija itse.

Jätin vielä harkintaan, mutta luulenpa, että pikkujoulumekko sieltä rekeiltä löytyi.

Yllä esitellyt ovat esimerkkejä jo menneistä mallistoista, mutta kuvaavat hyvin niiden vaatteiden tyyliä ja henkeä, joihin ihastuin. Laadukkaita, oikeantuntuisia materiaaleja ja taidolla kaavoitettuja, huolella saumattuja ja syvää, tummaa mustaa. Toi-mii.

It all sounds very old world to me. Very 18th century Russia

Niin kuin minäkin Pariisia hehkutan, on huutava vääryys se, etten ole vielä Pietaria nähnyt. Niin lähellä, niin kaukana. Jos asiaa tarkastelee unelmien tasolla, saavutettavuus on nolla. Tosimaailmassa sinne lentäisi tunnissa ja rautateitsekin kohta jo pääsee alle neljässä.

Kuinkakohan pahasti romantikon pässinpökkimät sitten repeääkään, kun mielikuvissaan se tammipakkasilla iltapäivän auringossa karauttaa hevosreellä pitkin Fontankaa, turkislakki punaista nenänpäätä myöten korvilla ja taljanhelmat hulmuten. Samovaarin kylkeen kiireellä, lämmittelemään, teetä juomaan ja kuulemaan uusinta uutta, mitä suuren kohun aiheuttanut runoilijatar Ahmatova on sielunsa syövereistä kirjoittanut.

Kirjahyllyni päällä asuvista matrjo škoista keskimmäinen tuli eilen ystäväpariskunnan mukana heidän viikonloppureissultaan kaupungista. Kaksi muuta ovat nekin tuliaisia Venäjältä; pienin niinikään Pietarista, kun Annika kävi hullaantumassa baletista ja kukkokupeista, suurimman toi ystävä vaihto-opiskelureissultaan. Kolme puuakkaa ovat taulujen lisäksi ainoat koriste-esineet, mitä kotoani löytyy. Tykkään niistä hulluna, ne on ihan vain tollaisinaan sympaattisia ja kauniita. Ja onhan niillä toki se jatkuvuuden symbolinenkin merkitys. Se on mulle elämässä tärkeää, jatkuvuus ja liike.

Aina tulee uus mummo. Ja uusi tilaisuus.