Me running through Times Square in heels, trying to find a cute sailor to kiss?

Ah, ihanaa, great minds think alike. Ja järjestää vielä juhlat siihen päälle.

Kempparin Noora täyttää laillani täysiä vuosia aivan pian. Hän ilmoitti kemukutsussaan pukukoodiksi sailor chic.

Sopii mulle, sir, A.P.C:n alesta juuri hetki ennen kutsun saapumista kotiuttamani mekko rantautuikin parahiksi perille. Tähän jotain punaista, tukkaan valtava nuttura ja jalkaan ne Venloja varten hankkimani mustat keittiötikkaat. Sailor? Yes. Chic? Yes, yes!

Lupaan palata tähän paremmalla valolla, koska kolttu ansaitsee sen. Heittäydyn villiksi ja otatan oikein asukuvan, posen kanssa.

Well, I'm late for dinner with the girls

Kyllä ihmisen syödä pitää. Ja mielellään monta kertaa päivässä. Ja samalla ottaa kaupungin korkean statuksen ruokaravintolat haltuun!

Seuraa suositus: menkää Postresiin ja pyörtykää kastanjakeittoon ja kateenkorvaan, mutta älkää ottako tarte tatinia jälkiruoaksi. Ei sillä, että tortussa mitään vikaa olisi ollut, mutta se normipitsan kokoinen omenasokerilätty kinuskikastikkeella oli hitaasti siksi, ettei loppuisi kesken kaiken nautittujen, edeltävien lajien jälkeen aivan liikaa. Tarte tatin ei kuulunut menusuositukseen, mihin kyllä kakkusta popsiessani selityksen tulin tunteneeksi. Olen vain vakaasti siinä uskossa, että jos kerrankin ohittaa tarte tatin -mahdollisuuden noin vain koppavasti, ranskalaiset omenatorttujumalat heittää gastronomiakosmoksesta pilaantuneen piirakan lautaselle silloin, kun sitä vähiten odottaa.

Ylläolevissa kuvissa ovat kaksi yllätyslajia, jotka tarjoiltiin varsinaisen menun lomassa. Ensimmäinen oli todella mielenkiintoinen setti punajuurigazpachoa sinappijäätelön kera. Kas, kas.

Kiitos kaikesta ihanasta, tyttöseni Annika ja Mani!

At that thing last week, he looked disturbingly good

Sunnuntai-illan viihteeksi mallipoikaestetiikkaa.

Boys of Milan & Paris FW2011 from Justin Wu on Vimeo.

Jos niin kerta sanotaan, että kaikki on aina hiukkasen muualla ihanampaa, naisetkin, niin tuota...

Mahtava video!

Pätkän lähde on Jak&Jil.

Just say "yes"

Koska useimmiten käy niin, että minä elän totaalisen pihamaalla siitä, mitä lähitodellisuudessa tapahtuu, olen iloinen vierelläni porskuttavista, ympäristöään aktiivisemmin tarkkailevista tyypeistä. Tällä kertaa tie vei muun jengin mukana Antto Melasniemen mestaroimaan Hel Yes! -ravintolaan Kalasatamaan.

Alkuun tarjoillut leipäset oli huippuhyviä, sipulikeitto mainiota, kuha ja vihannekset, no, en tekisi itse kuunaan paremmin, mutta jälkiruokalakkakakussa saattaisin hyvän tuulen sattuessa onnistuakin.

Interiööri kaiken muun lisäksi/sijaan on aivan superhieno! Pisteet siitä sekä ihanasta, huolehtivasta tarjoilijanaisesta, jonka hymy ei hyytynyt silloinkaan, kun hän otti seurueestamme jo kymmenettä kuvaa. Pokkarilla kynttilänvalossa. Todellinen ammatti-ihminen.

Myös kattaus ansaitsee oman mainintansa viehkon eriparisuutensa takia. Mä olen pikkuhiljaa omassa keittiössänikin antanut periksi sille, ettei astiaston tarvitse olla niin ankaran yksitotinen. Päinvastoin, kaunista syntyy, kun tyyli on linjassa, mutta muodot varioivat.

Oh, and I made them put me in these super high, high heels

Seuraa tuomitseva, arvosteleva ja yksisilmäinen mielipide:

Matalat korot kengissä on kamalia. Piste.

Tarkoitan sellaisia kitten heel -korkoja taikka muita vastaavia muutaman sentin kapeita korokkeita. Hmm, mistäköhän lehdestä lukaisin tässä hiljan, että kengät tulisi laittaa joko superkorkeina tai sitten aivan tasapohjaisina. En voisi enempää olla samaa mieltä. Brr, mielikuva avokkaasta, joka saa lyhyenlännän korkonsa takia pienenkin jalan näyttämään valtavalta sämpylältä, sattuu sieluun. Varsinkin, kun eivät ne jalkaterästä ylöspäinkään varsin imartele.

Maiharit ja sen sellaiset ovat tietysti asia erikseen.

Kyllä oli viikko sitten päästä itku, kun piti muutamassa tunnissa kaivaa käsille salonkikelpoiset korkokengät, jotka olisivat sopivasti chic, mutta kuitenkin tarpeeksi neutraalit, ettei aivan jokaisen tulevan mekkohäppeningin takia tarttisi uusia juosta ostamaan, kun se taas ei ole toimintana erityisen chic, ainakaan minun mielestäni. Taivaan kenkäosastolla oli paikalla suopea vuoropäällikkö, koska löysin sitten nämä

Korkeus huimaa, päkiän alla on piiloon päällystetty korokepohja. Yksinkertaista, kaunista ja toimivaa. Ja kuinka pitkän ne minusta tekevätkään!

Isn’t that a little narcissistic?

Koska olen maailman laiskin meikkaamaan, hiustenlaitosta puhumattakaan, ja saan työn puolesta usein katsella vierestä, kun muita paijataan puunataan ja siloitellaan, menen aina murusiksi, kun pääsen itse kammattavaksi.

Olen tähän asti tavannut luottaa Morenon Sumiin, kuten niin lukuisat muutkin tämän kaupungin naiset. Tuli siinä sitten samalla luettua varta vasten eväidenhakureissulla mukaan napattua sunnuntailiitettä, jossa kokosivun kuvassa ilakoivat tutut ja "tutut" kasvot. Tänään olen sitten silmäillyt jutun nettiversion kommenttipalstaa; vähän on pahalta asianosaisten puolesta tuntunut, vaikka en uskokaan heidän olevan niin herkkänahkaista sakkia kuin itse olen. Se perinteinen ajattelutapa aina minua vähän surettaa, että mistään ei saa tykätä, iloita saati innostua, ainoastaan kriittisesti suhtautuvalla ja sen mukaisesti tunteitaanilmaisevalla henkilöllä (klassikko, SVP) liikkuu mitään päässä  ja hän on jotain muuta kuin pintasileä puoli-ihminen.

No, kohtaloa uhmaten mä ylpeästi iloitsin kiharoistani ja mielettömän kauniista silmänrajauksista eilen. Minusta ne oli varsin vähintäänkin muutaman kepeän samppanjalasillisen arvoiset.

Kuvat omistaa Tubbs.

Now, I can’t find the invitation

Perusgaala. Yhtään pystiä ei voitettu, mutta kuulemma hopea on uusi kulta. Maigaad, miksi ne on aina yhtä tylsiä tilaisuuksia?

Omalla porukalla oli silti kivaa ja vilpittömästi me toisten puolesta iloittiin; ei tarvinnut nolata itseään lavalla ja sai taputtaa muille.

Ja tytöt oli kauniita. Tottakai. Jopa niinkin, että saatiin kuulla vaatimus pukuperjantain upgreidaamisesta gaalaperjantaiksi.

Just.

Kuvat otti Tubbs. Kiitos!

Oh, shut the fuck up, I’m a hundred and forty

Joo, ennen maaliskuun loppua tämä saa olla viimeinen maininta tulevasta rajapyykkisynttäristä. Vaikka mitä sitä salaamaan, hei, olen Lady Dada, minulla on ikäangsti. Tosin mulla se "kolmenkympin" siinä taisi kyllä tarkoittaa sittenkin 30-vuotista kriisiä.

Tuntuu vaan, että se kaikki neurokriisittäminen on niin kamalan turhaa. Kun senkin energian voisi tuotteliaammin käyttää vaikka ilahtumiseen siitä, että palattuani etsimään pudonnutta käsinettä ja jo surtuani menetystä, löysin sen jonkun ystävällisen sielun pelastamana kirjakaupan eteisestä palohälyttimen päältä. Tai tiedosta, että Urban A nostaa aleprosenttinsa nyt viikonloppuna 50:een. Tai vaikka illastamalla hieman vanhemman ystävän merkkipäivän kunniaksi oikein kelvon ruuan ja huomaavaisten tarjoilijoiden ravintolassa. Luin jostain netistä muuten jonkun kommentoineen niin ikään töölöläisen Umeshun sushia seuraavasti: "Mielettömän raikkaita, rakastettavia möykkyjä." No niinpä! Mun ajatus ikäisistäni naisista justiinsa!

Not like I'm trying, just effortlessly striking

Sitä monesti toivoo, että voi, kunpa joku järjestäisi jotkut oikein kivat juhlat, pukukemut kerrassaan. Ja sitten kun ne tulee, mä olen ihan palikoilla, mitä sinne pitää päälle laittaa ja mulla mitään ole ja tukka hapsottaa ja maha roikkuu.

Sunnuntaina on taas tätä juhlaa

Ajattelin tänä vuonna selvitä juhlista vanhalla mekolla, joka tosin ei vielä kertaakaan ole päässyt hengaristaan. Värivalinta on tietysti aina suuri kysymys, mutta rohkeasti sitä tosiasiaa kohti vain, että todennäköisesti useammalla kuin joka toisella on niissäkin juhlissa yllään musta vaate.

Riittävän päräyttävät kengät alle ja tukkaan Sumi lupasi piipata kiharat. Et voilà!

Viimeksi samoissa kemuissa juhlin Anin kainalossa, lainamekossa, gTIEn ketjuläjässä ja, ylläri, Sumin punomassa lettikampauksessa, joka kiersi niskasta toiselle korvalliselle pullaksi. 

What's the problem?

En luvannut vuoden 2011 varalle oikeastaan mitään*. Sen sijaan ajattelin vienosti, että voisin ehkä vastata ikävuosien kutsuun ja lakata esimerkiksi välimerkitsemästä puhekieltäni kirosanoilla ja repimästä kynsinauhoja veresnahoille. Molemmilla kun on taipumus murentaa uskottavuutta, vaikka muuten suht oikeustoimikelpoisen kuvan itsestään onnistuisikin antamaan.

Mulla on lapsesta asti ollut onneton suhde kynsiini. En varsinaisesti pure niitä, mutta revin ja raastan jo valmiiksi liuskaisia ja tikkuisia kynsiä, umpikuivista nauhoista puhumattakaan. Katastrofi on seurausta syntymälahjoista sekä opituista, pahoista tavoista. Siinä missä muilla kynnet kasvavat kauniiksi soikeiksi peileiksi ilman sen suurempaa numerontekemistä, itse suljen nakit nyrkkiin ja häpeän hiljaisesti. Vaikka saisinkin kynnet kasvamaan, ne ovat pehmoiset ja repeytymisherkät. No, olen tullut siihen tulokseen, että kyseessäolevan rakennusmateriaalin määrä ihmisessä on vakio, ja mulla se kaikki on keskittynyt pään alueelle.

Olen kokeillut käsiin kaikenlaista, rasvoista lakkoihin ja öljyistä piimaatabletteihin, mutta mikä niihin lainkaan puree, on neljän viikon kesäloma. Rakennekynnet on testattu, mutta ne eivät epäluonnollisuudessaan vastaa kauneuskäsitystäni vähimmässäkään määrin; eivät edes taidolla tehtyinä. Mavalalla on joitakuita hyviä tuotteita, esimerkiksi kaksivaiheinen kynnenlujittajalakka, joka kyllä toimii silloin, kun sitä jaksaa ja muistaa töppöihinsä sivellä.

Päätän joka päivä vähintään kerran lakata jyrsimästä kynsinauhojani, mutta nyt ajattelin oikeasti vieroittaa itseni. Iän kun todella näkee käsistä, niin hyvässä kuin pahassakin. Ehkä voisin myös ajatella hankkiutuvani manikyyrikierteeseen, sillä kampaamontuolissa istumisen lisäksi en juuri muuta hoitomuotoa niin kivaksi tiedä. Se on kamalan kiva, kun joku hipeltää käsiä. Ja kuinka kauniit ne ovat hoidon jälkeen! Puoli tuntia nyt ainakin.

No mutta, itsehoitovinkkejä otetaan vastaan.

*kyllä mä oikeastaan lupasin. Vähän dekadenssia elämään, sen sukankutomisen sijaan.

Kuva on löytynyt jostain netistä.

Every spring, the women of New York leave the foolish choices of their past behind and look forward to the future

Uuden tammikuun tienoilla jotenkin pakosti ajautuu tilanteeseen, jossa tuntuu luontevalta möyhentää kuluneen vuoden aikana napaansa kertyneitä nöyhtiä. Miettiä nykyisyyttä ja sattumia, jotka tähän hetkeen on ajaneet ja niitä juttuja, mistä se on muodostunut. Olen ehkä taipuvainen mustaan sieluun, koska aikaisemmin näinä aikoina olen tapaillut Armas Ahdistusta.

Paitsi tänä vuonna. En edes tiedä, miksi.



En muista, koska viimeksi oloni olisi ollut näin kevyt ja onnellinen.

You're gonna say "Happy New Year!"

Mun loppuvuoden juhlakausi muodostui jopa säidensä puolesta varsin mainioksi. Kun muu maa joulun tienoilla jäätyi umpeen, pohjoisessa sai kauneimmassa kokemassani kuutamossa vaellella oikein toimivassa, kymmenen miinusasteen talvikelissä. Joulunalusviikolla olin hyvin huolestunut eurooppalaisten lentokenttien talvenhallintakyvystä ja lähellä kävi mielessä perua itselle määrittelemäni perinne, uudenvuodenreissu. Vaan kävipä niin, ettei perillä ollut lumesta tietoakaan.

Vähän harmaa Amsterdam oli, mutta siitä huolimatta rosoisen kaunis. Ei samalla tavalla ylirappioromanttinen kuin Berliini, mutta boheemi ja sellainen leikkisä. Tykkäsin niin kovin, kovin paljon. Kuten myös Utrechtista, jossa vuosi sitten varsinaisesti vaihtui.

Silläkin uhalla, etten tosiaankaan löydä mitään mukiinmenevää vaatetta puettavaksi ylle seuraaviin iltapukujuhliin, jätin ylläolevan kaunottaren hankkimatta. Ensi kerran, kun vastaavat kuumenee, kyllä harmittaa.

Bedankt voor alles, Siri.