Until recently, the bride had a life of her own

...Sit kun mä meen naimisiin, mun häät tulee olee just tollaset. Ainoastaan hevosia on hiukan enempi...

Lontoon pilvinen sää ei ollut ainoa koleampi juttu verrattuna vajaan vuoden takaiseen, kesänrehevään Tukholmaan. Ihanaa yhtä kaikki, ja morsiamen pukukin tyylikäs, maukas ja näköisensä. Ja tuo kimppu!

...Tosin minä en vielä tiedä, kuka minun sulhaseni on. Eikä vähä mitään, se tiedä sitä itsekään. Ei kai sen niin justiin väliä...

Ah, kuninkaalliset häät! Aikansaelänyt instituutio, ehkä. Epätodellista, kyllä. Satua, kyllä, kyllä. Koskee minun näkökulmastani sekä monarkiaa että avioliittoa.

Cheers!

So don't be afraid to use colour

Keväthuivivinkit jakoon!

1. Ota rullasta vajaa metri kivanväristä trikoota.
2. Laita se kaulaan.
3. Katso, että ostat sen oikeasta paikasta, niin selviät kassalta muutamalla eurolla.
4. Pousaa huivi kaulassasi riittävän korkean profiilin terassilla ja lopuksi sen edustalla.

Huivi parin viikon takaisesta ysmystä, ajanhengen mukaisesti keltainen laukku on myös Marimekon.

Ani tarjosi hyvää seuraa, lasin kevätjuomaa ja otti vielä kuvankin, kiitos!

She was the only angry New Yorker for miles

Hyvää pääsiäislomaa kaikille!

Vetäydyin viettämään ansaittua ylityö-talviloma-pääsiäinen -yhdistelmävapaata kotiseutuville ja käytin lähes koko valoisan ajan ajomatkan hyödykseni pohtimalla isän kanssa lähinnä sitä, että oltiin mitä mieltä -juu-u, kyllä vaan- viime sunnuntain tapahtumista hyvänsä, niin on se sentään aivan äärettömän hieno juttu, että jatkossa saamme pärjätä ilman Merikukka Forsiusta, Marja Tiuraa, Paavo Väyrystä, Lyly Rajalaa, Suvi Lindeniä, Arto Bryggarea, Risto Autiota, Marko Asellia ja miestä, joka vuonna 2008 suuren urheilujuhlan tunnuissaan laukaisi muun muassa seuraavaa:

"Kaikki me tieretähän, jotta totta kai tiibetiläisillä on vaikiat paikat, mutta täs tapauksessa käytetähän törkiästi hyväksensä sitä, että Pekingissä on tulevat olympialaiset".

PelkosJaanat ja muut vastaavat mikkoalatalot mä tulen käymään läpi, sen voin hartaasti luvata, hiukan myöhemmin.

Parasta lomaa!

Since when are you interested in politics?

Radikaalina oman polun tallaajana suoritin eilen vaalikävelyn ja -kahvit ennen varsinaista äänestystapahtumaa. Uunisaaren rantakallioilta oli hyvä hakea hetken rauha ennen viivan vetämistä paperiin.

Illallla oli sitten zen tiessään. Facebook räjähti hulluuteen heti kahdeksan jälkeen, mutta itse pidättäydyin kommentoimasta suuntaan taikka toiseen, sillä olen jo toivoni menettänyt sen suhteen, että kukaan koskaan tekisi yhtään mitään mielestäni varsin häiritsevän epäkohdan eteen; keskellä anteliainta kevätpäivää, vielä vaalisunnuntaina, sumppilat pysyivät pimeinä. Se on sitä virka-aika-Helsinkiä kauneimmillaan. Onneksi Uunisaari, köyhän naisen Capri, hoiti pisteet kotiin.

No mutta, vakavasti, totta on, että takaperoisen, umpimielisen ja sylkiroiskeisen äijäkulttuurilippukunnan vyörystä ei näin modernin elämänmenon ystävänä ja kaupunkilaisena naisena kauhean mielissään voi olla. Mutta jos tästä on positiivista ainesta otettava irti, mä sanoisin, että nyt jengi sentään puhuu yhteiskunnallisista asioista ja politiikasta! Ainakin itselleni eilinen vaalitulos aiheutti tarvetta ottaa kuvioista enemmän selvää ja poksauttaa se laiskanpulskean tekotiedostava kupla, missä minä olen tainnut koko viime vaalikauden muhia. On aivan tuhannen turhaa käydä viikkoa ennen vaaleja netissä selaamassa puolueiden ohjelmia ja kauhistella jengin tekemisiä tai tekemättä jättämisiä, jos ei päivääkään ole neljään vuoteen kokenut, että minkään muotoinen asialista koskettaisi omaa intressipiiriä niinkö pätkääkään. Äänestinkin melko puhtaasti sen puolesta, että se olisi edes vähän pois eräältä ahdistavaksi kokemaltani hahmolta. Onneksi reilu 17 000 muutakin oli kanssani saman suuntaista mieltä.

Shame on me!

It is like lawn in a bowl

Viime viikolla illastin Demossa. On kyllä varsin tunnustettava, että jos en aikaisemmin tiennyt, millä perustein tyypit jakaa michelinejään, en osaisi syitä eritellä edelleenkään.

Vaikka sen toki tiedän, etteivät paremman porukan raflat mitään syö ittes tajuttomaksi -tyyppisiä vatsantäyttöpisteitä ole, luvattoman pienet annokset ja suolan määrä ällistyttivät ja varsinkin, kun tunsin Ysin läsnäolon lähes seinän takana, ne suorastaan korvensivat. Ihan niin mato sentään en kuitenkaan ollut, että oisin sen kautta kotio kävellyt.

Mieli teki kyllä.

Ensi kerralla menen sinne Ysiin. Saletisti.

I'm afraid it's me again

Sain Anilta haasteen, jonka mukaan minun täytyy kaivaa koneeltani neljännestä kuvakansiosta neljäs kuva, laittaa se julki ja selittää se. No, tässä se nyt on, vaikka arvaankin, että polaroid-meininki aiheuttaa yhdessä kantalukijassani karmeita puistatuksia ja vilunväreitä, ehkä jopa passiivis-aggressiivista hiljaisuutta.

Hehe, tässä kuvassa möllöttää oikein aitiopaikalla kasvojeni eniten kompleksinen kohta, silmänympärykset. Alati siniharmaat silmänaluspussukat ovat vasta-aseeton perimälahja; hyvänä päivänä ne vain ovat siinä ja köllivät kasuaalisti keskellä naamaa, useimpina ovat varsin voimaisat. Syitä on moninaisia, valvominen, yleinen väsymys, nestehukka, väärä ruoka, koko päivän istuminen, hapenpuute, liian pitkään nukkuminen, laihtuminen, lihominen, stressi töistä, omasta taloudenpidosta tai matkustamisen aiheuttama, vallitseva sää- tai mielentila jne. Ei auta diorit, ei yyäsällät saati kevyemmät tuotteet, vain hiljainen hyväksyntä.

Ko. kuvassa tilanteen on aiheuttanut ihanaisen serkkuni Lauran saapuminen kaupunkiin ja siitä pidäkkeettömäksi reuhahtanut läpi yön juhliminen. Vuosi on 2009.

Haastan sitten Heidin, Tubbsin, Lilin ja Salkan.

They're new. Do you like them?

Kevään upein, hienoin, magein hankinta on tässä. Ei sen väliä, jos tukka on takussa ja ripsiväri vähän poskella taikka kynsilakka lohjennut, näillä olemus ryhdistyy, päivittyy ja kirkastuu kerrasta.

Kiiltonahkaiset nauhakengät lähtivät mukaan kolme viikkoa sitten Lontoosta ja mun ilo niistä kasvaa eksponentiaalisesti sitä mukaa kun katuja putsataan. Kiurut on palanneet kaupunkiin ja helma saa lyhetä. 

Kiitos.

Jesus, that's sweet. Listen to that again..

Pyöriskeltiin lauantaina iltayöstä vatsat pinkeinä ruokailunjälkeisessä sekavuustilassa pitkin Tallinnan katuja eikä osattu päättää, minne mennä drinkille. Joltain sivukujalta päädyttiin Deja Vu -nimiseen parikymppisen tyylinuorison iskä maksaa -tyyppiseen loungeen, mutta sielläpä odottikin korkean tason musayllätys. Juuri, kun saimme lasit käteen (pöytiintarjoiltuna, huom), Hele-Riin Uib löi rumpusetistään ensimmäiset, latinalaisvaikutteiset tahdit.

Ja voi jessus, mikä keikka se olikaan! DJ soitti jotain klubimusaa, en voisi olla enempää pihalla siitä lajista ja jumalainen perkussionistikuningatar takoi bongoja, lehmänkelloja, congarumpuja ja mitä ikinä.

Hele-Riin heittää klubikeikkaa yleensä yhdessä Helena Victoria Kirssin kanssa, AppleCherry Punch -duona, mutta viime lauantaina hän esiintyi yksinään. Sellaisella sähköllä, energialla ja intensiteetillä, että tanssijalka vipsaa ja rytmisydän sekoaa jo ajatuksesta, että niistä olisikin kaksi.

Hei, nyt. Mä olen niin totaaliulapalla Helsingin klubielämästä, että turhautumiskyynel oli livahtaa, kun tajusin, etten edes tietäisi, mistä voisin vastaavaa tapahtumaa täältä löytää. Mä haluan Hele-Riinin keikalle tänne, heti!

Kuvat otti Tubbs, alimman Heidi.

I felt like I was floating on air

Minulla on käsilläni tässä sinänsä harvinainen tilanne, että mulla ei ole sanoja kuvailemaan kulunutta viikonloppua. Helsingin yleisestä ankeudesta ahdistuneina lähdettiin tyttöporukalla Tallinnaan, ja mitä siitäkään muuta seurasi kuin luksusta ja timanttia ovista ja ikkunoista.

Lauantaiaamuna laivalla lahden yli, yksi yö makeassa hotellissa (plus hotelliaamiainen!) ja iltapäivästä sunnuntaina purkki takaisin on sitä lajia voittajakonsepti, että reilusti vajaan satasen hinta lähinnä naurattaa.

Olen jo ehtinytkin kertoa, että tykkään Tallinnasta kovasti, mutta nyt se hurmasi toden teolla. Tiedä sitten, johtuiko se sielun täydeltä hullaantuminen niistä useista mielettömistä kahviloista, häpeämättömän estottomasta kakkumässäilystä, vaivattomasti tyylikkäistä ravintoloista, pidemmälle ehtineestä keväästä, jumalaisen perkussionistikuningattaren keikalle sattumisesta, kirpeästä omenamartinista vai kerta kaikkiaan upeasta matkaseurasta, mutta minä en ehkä toivu koskaan.

Retki päättyi myöhäiselle lounaalle varsin stailissa bistrossa, jonka resto&store-konsepti on aika mage. Ja tila! Ja ruoka. Se ruoka.

Sfäär, ei edes voi missata, koska se sijaitsee sijaitsee varsin tehokkaasti Mere Puiesteella, matkalla satamasta keskustaan. Taikka toisinpäin.

Henkilökunta nauroi, kun me oltiin niin innoissaan interiööristä, pikkuasioista, ruuasta, heistä ja vieressä ostereita vetäneestä pikkujannusta. Mutta minkä teet, täältä pussinpohjan pimeydestä kun retken ulkoilmaan tekee, vähemmästäkin pyörtyy ja sekoaa.

You owe me a trip to Brooklyn

Rakennuksesta numero 6 on tullut minulle ohittamaton kohde. Tänään Make Your Mark -galleriassa avautui uusi näyttely, Old Habits Die Hard.


Etten aivan kuiviin kiehuisi graffitikuumeeni kanssa, mun täytyy lopettaa Suvilahdessa vierailut. En tosin kyllä pysty. On se vain kumma, en olisi uskonut, että kajahdan tällä tavalla asiaan, jonka kanssa olen viimeksi ollut tekemisissä 90-luvulla ja luullut sittemmin aika vahvasti jättäneeni sen osaston taakse. Olen myös ajatellut, etten osaa arvostaa niin urbaania katutaidetta, arkaa maalaisserkkua kun lähinnä ahdistaa jo koti-Helsingissäkin pikkasen liian urbaanit kulmat. Mitä se kertookaan minusta, että sielu aukeaa ymmärrykselle vasta riittävän turvallisissa oloissa? Niin kuin elokuvateatterissa tai taidegalleriassa.

Old Habits Die Hard Make Your Mark -galleriassa Suvilahdessa 30.4. saakka. Hop!

But they won't fit in my Kate Spade purse

iPhone on ihana lelu, enää en huolisi toisensorttista puhelinta itselleni. Siinä harmittaa lähestulkoon ainoana syynä sen leveys, minkä takia sille on vaikea löytää sopivaa suojakoteloa. Ennen muinoin annoin puhelimen huilata milloin missäkin pussinpohjalla, nyt ei tulisi kuuloonkaan, ihan jo siksi, että sen lasipinnan naarmuuntuminen katoaminen vihloisi kipeämmin kuin arvata saattaa.

Hankin joulukuussa joltain tuhansista myyjäistapahtumista Costolta tyylikkään casen, vaikka oli hiki tulla otsaan puhelimen kotelosta poistamistaistelun tiimellyksessä. Myyjä vakuutti, että tasku venyy kyllä, kunhan sitä käyttää; en vain ehtinyt koskaan saavuttaa sitä vaihetta, kun hukkasin läpyskän ennen kissan sanomista.

Onneksi ystävät taitavat telepatian, Hanna toi lahjaksi käytännöllistä eleganssia.

Juuri sopivasti iPhonen imaiseva kukkaro, pehmoista, hienoa, mustaa nahkaa. Kitteeltä.

That's a very good look for you

Piipahdin viime viikolla Hernesaaressa Marimekon ensi syksyn ja talven näytöksessä. Paikalla melko hyytävässä laivanrakennushallissa oli tietysti kaikki paikallisen fashionskenen kauniit ja rohkeat. Plus minä ja seuralaiseni.

Catwalk-ratkaisu oli mun silmääni varsin kiva ja nokkela, keskelle hallia sijoitettujen katsomoiden muodostaman ympyrän napaan oli pitkillä kangassoiroilla eristetty tila, jossa modelit vaihtoivat ja jonka he myötäpäivään kiersivät. Harmi vain sinänsä, että tällä tavalla ei yhtä kokonaisuutta päässyt näkemään kuin todella lyhyen hetken ja jo malli katosi ympyrän kaaren taakse. Näytös oli muutenkin melko lyhkäinen, mikä kummastutti. Jengi kärrättiin Hernesaareen busseilla viidentoista minuutin takia. Tuli ohimennen mieleen, olisiko ollut jonkin organisatorisesti ja/tai taloudellisesti merkittävän muuttujan kannalta kohtalokasta, jos mallit olisivat kiertäneet kangaspylvään kahdesti?

Vaatteet lupasivat ensi syksylle ja talvelle varsin tuttua ja tunnistettavaa Marimekkoa; en lakkaa edelleenkään ihmettelemästä, käyttääkö joku todellakin niitä kuviollisia sukkahousuja. Ajatus on niin taattua naistenlehtitavaraa ("Piristä mustaa asuasi, i.e. musta paita, musta puolihame, mustat matalakantaiset, puoleen pohkeeseen ulottuvat saappaat, iloisenvärisillä sukkahousuilla!") ja se tuntuu kasvavissa määrin väärältä. Mutta ymmärrän kyllä, miksi niitä suurikatteisia sisäänheittoartikkeleita joka mallisto täyteen ympätään.

Mutta saa kokoelma erityispisteitä muutamista osasistaan. Isokokoisilta vaikuttaneet mohairhuivit näyttivät mukavilta, samoin kuin taipuisalieriset, korkeakupuiset huopahatut, jotka osui ihanasti mun 20's-hermostoon. Spontaania iloa aiheuttivat myös aivan näytöksen loppupuolella esitellyt korkeavyotäröiset, liehulahkeiset kangashousut, jotka mustiin, pinkeisiin yläosiin yhdistettynä loivat (irl) vekkulin vaikutelman (turbolahje)catsuitista. No, tuo "vekkuli" ei taida kyllä olla sana, mikä parhaiten mun keskivartalotynnyriä peittämään estetiikkakäsitystäni ilmentämään pyrkivää pukeutumistyyliä kuvailisi, joten ehkä ne saavat kuitenkin jäädä vähän modernimman mallisen männistönmuorin ylle.

Näytöksen teema syleilikin päivitettyä männistönmuoriutta kovin tiukasti. Timo Kaukolampi soitti tyylipuhdasta suominostalgiaa, näytöksen jälkeen tarjoiltiin kangaspussukoista ruisnokkoskrutonkeja ja kuivattuja mustaherukoita kanervankukilla ja ruiskaunokinlehdillä höystettynä (naaa-am!) ja Mika Ihamuotila puhui arkiromantiikasta ja pirttiestetiikasta. Turha asian kanssa sinänsä on ylikriittinen olla, sillä eihän japanilaisturistien hurmaaminen koivuntuoksuisella kauralettikuvastolla poikkea mitenkään siitä, että minä kaipaan aina vain ja täyttymättömästi pariisikliseiden perässä Eiffel-tornin juurelle.

Mallikuvat Leena Aro.

A solo exhibit at the Galerie Nationale du Jeu de Paume

Kaunista, harmonista, pienieleistä, paljonpuhuvaa, täydellistä. Ja eleganttia.

Taitava, osaava ystäväni, kaunis ja ihana Marianne on perustanut töilleen blogin, Maalattua.

I had a fabulous day

No niin, eka se ei kirjoita viikkoon, ja kun kirjoittaa, se jauhaa syntymäpäivistään. Laskin aikaisemmin naureskellen leikkiä siitä, kuinka minun pyöreistäni tulee sitten viikonmittainen festivaali, kun en mihinkään tavanomaiseen tai yhden illan juhliin tyydykään. Vähänpä tiesin, sillä niin siinä juuri kävi, kaikki alkoi puolitoista viikkoa sitten torstaina Helsinki-Vantaan lentokentältä, jatkui varsinaisen päivän aamusta myöhään yöhön lauluineen, lahjoineen ja kakkuineen, ja päättyi lauantaina lopulta Krullan monituntisen brunssin jälkeen Tornin Ateljee Barin kautta ystävien kotiin keltaisen lesken seuraan.

Minulla oli ylläni uutta ja vanhaa Samu-Jussia sekä uudet kengät, joilla oli mahdoton kävellä, ja kaunista kaikesta teki maailman parhaat ystävät.

Kuvista kiitos, Heidi! Ja Annikalle erityiskiitos asukuvasta ja mageimmasta ruusupuskasta koskaan.

Kesken kemujen äiti lähetti viestin, jossa hän ykskantaan totesi, että "Sinusta välitetään." Äidit tietää aina parhaiten, aina.