maanantai 31. lokakuuta 2011

Hey. Watch those hands, mister

Käsittämätön ja kestämätön on se tosiasia, että sielun kasaanpusertava pimeys on päällä jo kello 17. Valoisan aamun hyöty kestää ehkä seuraavat kaksi päivää ja sitten on taas molemmista päistä, lähtiessä ja palatessa, vaan... Pimeä. Tämä osuus vuodenkierrosta tuntuu olevan kerta kerralta ankarampi koettelemus, vaikka kuinka yrittäisin asennoitua toisella tavalla ja iloita valosta vielä, kun sitä on.

Se vaan ei varastoidu, ei todellakaan, kuten ei moni muukaan hyvä asia elämässä.

Mutta villaa sen sijaan ihmisen on paras jemmata! Lämmintä, pehmeää, kutittamatonta villaa. Viikonlopun ysmyn alekorista vähän sävyjä, tapojeni vastaisesti, mutta koitetaan nyt sitäkin, josko kevyt väriterapia purisi, kuten naistenlehdissä väitetään. Epäilen. Tosin skeptisyys ei just nyt ole kovin kovassa huudossa, joten ehkä otan tuon takaisin.




Noora Niinikosken "Seela"-lapaset Marimekko.

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Someone once said that when one door shuts, a window opens

Olen siinä suhteessa varsin tavanomainen nainen, että käyn sataprosenttisesti tuulella. Sisustusratkaisuita pohtiessa pulkka kääntyy vielä liukkaammin kuin normaalisti, mikä tietysti asettaa jonkin verran haasteita valintavaiheessa onnistumiselle. Tästä syystä olisinkin halunnut täysin vetimettömät keittiönkaapit, mutta pakko oli myöntää, ettei painallusmekanismiympäristö kyllä tahmanäppikokkaajaa tue, se on selvää.

Pohdin aikani mahdollisimman eleetöntä vaihtoehtoa, mutta kuten yleensä, vastaus löytyi äärilaidalta; tällä kertaa Mauerparkin kirpputorilta Berliinistä, isosta pahvilaatikosta. Koska en, yllätys yllätys, osannut päättää, otin kaikkia yhden.



Lopputulos on varsin mukava, eriväriset ja -muotoiset keramiikkapallot sileillä valkoisilla pinnoilla vaikuttivat aluksi nukkekotimaisilta, mutta nyt tykkäänkin niistä niin kovin, että ensi Berliinin-reissulla täytyy vain toivoa löytävänsä vedinkauppiaan uudestaan. Kuusi vaatekaappia plus yläovet vaikuttavat juuri nyt varsin valjuilta ankeine harmaine tavisvetimineen. Hyh.



Laitan näytille lisää kuvia, kunhan tekniikka taas pelaa, nyt katkeaa pinna ihan just siihen, että oma kone hyytyi viimeinkin yli kuuden vuoden yhteistaipaleen jälkeen eikä iPhone ja laina-pc ymmärrä toisiaan. No en minäkään kyllä ymmärtäisi, että sinänsä. Voi jumanskiude siitäkin huolimatta.

maanantai 10. lokakuuta 2011

Are we there yet?

Muiden kodeissa on aina siistiä ja saumatonta. Viileää ja virheetöntä.

Toista se on meikän kartanolla.

Ei oo ihan vielä siellä.





Ahdistaa ja suututtaa, kun tuntuu, että joka mutteria pitää tilata kiertämään eri lajin spesiaalijamppa, ettei joudu itse suoralta kädeltä rikosoikeudelliseen vastuuseen tekemisistään. Ymmärrän säädösten tarkoitukset sinänsä, mutta siinä vaiheessa, kun viikkotolkun remontoimisen slash odottelun jälkeen hananasentaja ei suostu tilkkimään vuotavaa hajulukkoa, vaan sitä varten täytyy koordinoida eri tahon mies töihin, alkaa vituttaa. Tosin syvimmässä alhossani muistan seinänaapuria, jonka hiljan lattiasta kattoon remontoitu kolmio meni juuri uusintasaneeraukseen niin massiivisen vesivahingon takia, että taitaa tänä vuonna joulupukki ajella siitä osoitteesta olkiaan kohauttaen ohitse; minä olen tähän asti päässyt ilmeisen vähällä.

tiistai 4. lokakuuta 2011

This is a sofa bed? It's what started this whole thing

En ole koskaan varsinaisesti panostanut sisustukseen. Toki tykkään tavoitella ja katsella kauneutta ja luulen osaavani jonkin verran omassa ympäristössäni arvioida, mikä näyttää kivalta. Mutta sellaisia harkitusti harmonisia ja pitkäjänteisyydestä kieliviä kokonaisuuksia, kuten esimerkiksi Hanna tekee todistettavasti tosta noin vaan, minä en pysty toteuttamaan. Kuten olen jo aiemmin maininnut, sisustukseni koostuu lähinnä sattumanvaraisuuksista ja second (or even third in some cases) hand -hankinnoista, joiden yhteensopivuus on minunkin mielestäni suurinkaan piirtein lähinnä teoreettisella tasolla, pöytä ja tuoli, no, kai ne kuuluu kimppaan.

Vaan nyt soi kellossa komiasti toinen, pönäkämpi saundi. Sohvaa en aio hankkia edelleenkään, mutta oikeastaan kaikki muut vanhat ajatukset kaipaavat tuuletusta, vaihtoa ja uudistusta. Yksi pöytä, matto ja hylly lähtivät jo, seuraavaksi ulos lentävät Tord Boontjen Habitatille suunnittelemat, iänvanhat Garland-varjostimet, joita vuosia sitten rahtasin kotiin Pariisista. Yksi unohtui erään kerran Lontoossa lentokentälle, mutta niin vain sieltä löytyi, turvatarkastuksesta, ja ystävällisen löytötavarakipsan henkilökunta postitti sen kotio. Ihan kivat ovat toki vieläkin, kukkahäkkyrät, sääli vain, että turhan monessa muutossa tuhannen solmuun menneet.

Niiden paikan ottavat aavistuksen järeämmät tuikut, Jieldén Augustinit.


Ne ovat niin upeat, en ehkä kestä. Muoto sopivan niukka ja puhdas, tyyli tällä kertaa varsin miellyttävästi koruttomuuslinjani mukainen.


Get your coat, Anne Frank, we're going out

Toiset tykkää kengistä, toiset laukuista; minulla olisi joka päivä tarvis erilaiselle takille. Kuinka monta takkia voi ihminen omistaa? Määrällä ei kai ole mitään väliä, jos kerran pukeutumismieliteot varioivat kiinteästi kunkin aamulähtötilanteen mukaan. Pikkukotien seinät on tulleet armotta vastaan jo aikoja sitten, mutta rekeillä takit tiivistyy. Liekö taipumukseni huomattu jo ystäväpiirissäkin, sillä ihana Hertta kertoi hiljan nähneensä unta minusta tuomassa hänelle syntymäpäivälahjakseen jotain "sun vanhaa, ihkua takkia!"

Itsehän väitän mukautuvani vain olosuhteisiin, säät näillä leveysasteilla jne jne.


Marimekon superupean Loota-takin hankinnalle oli kuitenkin oikea perustelu. Siistin, asiallisen, muttei kuitenkaan tylsän ja persoonattoman syystakin mentävä aukko takkivarastossani oli ammottava. Sitä paitsi, kroonisesti äkisevä niska kiittää sen kauluksesta.

Tuo turkoosi olisi ollut oiva, säänväristä erottuva valinta, jopa harkitsin sitä hetken.