torstai 29. joulukuuta 2011

Easy there, prosecutor

Aika monesti lankeaa hehkuttelijan suuntaan kysyviä katseita, kun se jostain uudesta kippokaadostaan taas kerran möyhöttää. Ymmärrän kyllä yskän, suurinta osaa kansasta ei vois kipot ja kapot taikka muutkaan romut vähempää kiinnostaa, eroon pitäisi entisestäkin päästä. Kuka hullu enää toisten vanhoja ostaa?

Mutta ne, keitä kiinnostaa, huokaavat. Taas se löysi, mistä se aina oikein? Kun sehän siinä juuri onkin, se, että mistä. Kun se aina näyttää niin helpolta, mutta kuten kaikki tietää, mitä vaivattomammalta mikä tahansa asia näyttää, sen enemmän se on vaatinut duunia. Ja mitä halvemmalla joku kaato tapahtuu, sitä enemmän se on yleensä vaatinut kieltäymystä olla ostamatta ensimmäisenä vastaantullutta, naarmuista ja ylihintaista kamaa, mutta myöskin istumista netissä hintalappuja etsimässä ja vertaamassa. Toiset tekee tätä lentolippujen hinnoilla, toiset käytettyjen autojen markkinoilla. Minä etsin käyttödissainia. Kiksilähteensä se on kullakin. En näe hirvittävästi eroa siinä, että joku on valmis lentämään Berliinistä Stanstedin-välilaskun kautta Perpignaniin Etelä-Ranskaan ja ylittämään junalla rajan Espanjaan ihan vaan säästääkseen 20 euroa suorasta lennosta Barcelonaan (mikä kyllä on paitsi todellisen typeryksen hommaa myös ääretöntä idiotismia sekä lisäksi kertoo ihmisestä olennaisen, mutta pointti ei olekaan se) ja siinä, että minä kiehnään tunkkaisilla kirpputoreilla ja luotan tuntemattomiin internetissä vanhojen astioiden ja muiden käyttöesineiden takia.

Ollaan monesti samanhenkisen ystäväpiirin kera puhuttu asiasta, kuinka hönö ei silloin tajua hankkia, kun aika olisi. Sitten niiden orvoloiden ja hopeiden kanssa saa painia hippaa ympäri maakuntia ja toivoa parasta. Toki se on nyt asian näin ollessa merkittävä tekijä kaikessa hauskuudessa, mutta poikii kyllä ajatuksen siitä, mitä minun pitäisi osata tästä ajasta jemmata? Kun sitä saa aika paljon kuulla, kuinka "meillä oli näitä silloin kymmenen kotona ja viistoista mökillä ja mummolla oli sata kappaletta tätä sarjaa ja tuota lajia, mutta ei niitä sillon osattu arvostaa!" Ja nyt mulla on itselläni ihan sama fiilis, mua ei todellakaan sytytä mitkään Taika- tai Aika- tai mitä-nämä-nyt-ovatkaan -sarjat. Syyt vain ovat hiukan erit; arkipäiväisyyttä enemmän minua kirpii se, ettei niissä ole samanlaista kaikua, henkeä, sielua, elämää kuin vanhoissa, jykevästi julistavissa astioissa. Riihimäen lasi, Viiala, Kumela, Nuutajärvi. Ne on aikaa sitten muuttuneet Thaimaan lasiksi ja Intian bulkiksi, mitä minä en suurin surminkaan suostu kotiini kantamaan, vaikka joukosta ihan kivoja esimerkkejä löytyisikin. Suorastaan ärsyttää myös tiettyjen Iittalan tuotteiden massadumppaus ruokakaupoissa ja lehtitilauksien sidekickeinä, karmeimpana esimerkkinä alunperin ihan kiinnostava, graafinen Taika-sarja. Osta täältä meiltä koomarketista seittemälläsadalla kahdessa minuutissa niin saat neljäntoista prosentin ostoedun mukeista, jos ostat niitä kerralla viiskytä. Mitä tavoiteltavaa kauneutta ne enää edustaa? En nyt tarkoita sitä, että vain kalliit ja eksklusiiviset asiat olisivat oikeutettuja tulemaan määritellyiksi kauniina tai että olisi jotenkin glamoröösimpää ostaa tavaransa muualta kuin ruokakaupasta, mutta kyllä ei mitään voi sille, että niistä tietty brändiarvo vastaavalla kohtelulla katoaa. Tai vähintäänkin himmenee. Millä enää on perusteltavissa niiden korkeahko hinta, jos niitä ei erota tavan pennibulkista edes markkinointikeinot? Mielestäni vastaus kuuluu ei millään. Jos ennen kotimaisuus oli laadun tae ja hankkimalla kotimaisten lasitehtaiden ja muun teollisuuden tuotteita saattoi uskoa hyvään ostokseen niin käyttö- ja aikakestävyyden kuin kansantalouspoliittisemmastakin näkökulmasta, nyky-Iittalasta ei voi sanoa samaa. Muutaman viikon käytön jäljiltä reunoistaan murtuvia Kartio-laseja ei erota mistään muusta liukuhihnavalmistajasta nimenomaan mikään muu kuin pakkaus ja mielikuvat ihmisten päässä. Keinotekoista on tämän päivän meininki, Fiskars-konsernin mukin kylkeen lätkäistään pörheä hinta, vaikka siinä ei mitään muuta vanhan tehtaan peruja ole kuin paketti ja lasikaupan koomarketin muovipussia nätimpi lakkapintainen kassi. Ja se sitä mielikuvaa peesaava hintalappu.

Mä kaipaan aitoa tavaraa, perinteitä, kestävyyttä ja kauniita, ajateltuja esineitä. Mä en käsitä, mitä niille Kartioillekin on oikein tapahtunut.

Hah, ja palatakseni vielä alkuun ennenkuin juttu lähti ihan muille raiteille: taidan vast'edes vastaukseksi mielestäni täysin perusteettomiin toimieni järkiperäisyyden kyseenalaistuksiin siteerata konstaapeli Neposta, joka siteeraa työpaikkaterapeutti Sesse Ensilumea:

"Miehet ovat Marsista, naiset Nuutajärveltä"

Edit. Pätee mielestäni vastarannankiiskiin sukupuoleen katsomatta.

tiistai 27. joulukuuta 2011

That was you before. Yes?

Aivan kait se on sama, monesko totuusavautuminen tässä taas seuraa, sillä ei se mitään; sain Hannalta tunnustuksen enkä tietenkään jätä sitä käyttämättä. Kiitos, Hanna! Sydän ja halaus.

Pitää kertoa faktoja ja palkkioksi saa määrätä muutaman mieleisensä bloggarin tekemään saman. Mahtavaa!

1. Lempiruoka. Se on kyllä melkein mikä tahansa ape jonkun muun valmistamana. Kaikkeen minäkin pystyn, mutta en kokkaamiseen. Aika ajoin tunnen kategorista huonoutta tämän asian takia, mutta niin kauan kuin ruokittavanani on vain oma suu, katson piteleväni hyppysissäin absoluuttista päätäntävaltaa päivittäisissä ravinnonjärjestämisvalinnoissa.

2. Lempimakeinen. En syö karkkia, mutta suklaata menisi Titanicin upottaneen jäävuoren kokoisia siirtolohkareita liukuhihnalta, jos aktiivinen kieltäymykseni hellittäisi hetkeksikään.

3. Lempiluettava. Jaa-a. Tämä menee kyllä samaan lokeroon kuin seuraava kohta lempielokuva. On paljon helpompi luetella ne lajit ja tyylit, joista ei tykkää kuin ne, joista todella pitää. Liekö luonteenpiirresidonnainen juttu? Että kun yleensäkin on taipuvainen pessimismiin, on helpompi ilmaista asiansa negaation kautta. No en tiiä, aika kaukaa haettua. Joka tapauksessa, olen hiljan ottanut takaisin tavakseni lukea joka ilta, mistä syystä olen antaumuksella taputellut itseäni olalle, niin tuloksellista ja kiitollista toimintaa on se. Haalin juuri nyt luettavakseni Françoise Saganin tuotantoa, harmi vain, ettei kärsivällisyys taito riitä teoksien alkukielisiin laitoksiin.

4. Mieluisin tapa tehdä käsitöitä. Kurpostaminen eli ompelukoneen ääressä turhautuminen. Muuta en osaa ja mainittuakin auttavasti.

5. Ja se lempielokuva. Anything with Julia Roberts innit.


Mun tunnustukset saavat upeat, ihanat bloginpitäjät Lili, Heidi, Arkitehti, Katja ja Hanna itse, tietysti.

Tuon ihkublogikuvan alkuperäinen omistaja on Nanainen.

maanantai 26. joulukuuta 2011

I'm so glad to see you though

No joo, myönnettäköön, että tällä tontilla on viime aikoina puhuttu poikkeuksellisen paljon säästä, mutta menköön vielä kerran. Oli nimittäin kohtuullisen omituista nähdä kotiseutuvia halkova joki jouluntienoolla sulana. Sitä on pitänyt muuttumattomana, luonnonlakina, että joki ja sen vuodenajat virtaavat kuin elämä, mutta näköjään nekään eivät ole olosuhteiden ulottumattomissa.



Ja siellähän se allekirjoittanutkin, uudessa takissa, toivon mukaan matkalla kohti uusia kuvioita ja jekkuja.

lauantai 24. joulukuuta 2011

The city was silent

Ihanaa joulua ystävät, toverit ja kylänhenkilöt! Tänä vuonna oma lahjasaldoni on kieltämättä melko nousukaudentuoksuinen; mikä lie valepukki asialla ollut. Haittapuoli asiassa on se, etteivät uudet jääkaappi ja telkkari mahdu kuusen alle. Keltainen Dysonkin jäi vielä matkalleen. Kammopakkasten pelossa hankittu talviparka siellä pötköttää, uudenkirpeä iPhone 4s sen sijaan on jo handussa.

Huh.

Joku on ollut superkiltti, vaan ei näköjään riittävän, sillä yksi toive ei toteudu tänäkään vuonna:



Lämmin kiitos kuluneista päivistä teille, jotka olette mukanani tämän vuoden kulkeneet.

maanantai 19. joulukuuta 2011

'Cause they're so good together

Kaksi peräkkäistä vastaavaa tapahtumaa riittää täyttämään perinteen kriteerit mielestäni mainiosti. Ihanan Annikan kanssa päätettiin viikonloppuna, että sitä meidän jouluntienoiset mökkimatkat maakuntien kirpputorikierroksineen nimittäin nyt ovat sitten.


Tulipahan hankittua joululahjoja lähinnä itselle, täydennettyä olemassaolevaa sarjaa ja vihdoin saatua haaviin jo kauan etsittyä. Kuvassa näkyvä tiikkitarjotin lasikippoineen päätyi haltuuni viekkaudella ja vääryydellä Annikan ostoskorin kautta; se hellämieli pehmeni todettuaan, etten ehkä pääse yli asiasta ikinä koko viikonloppuna, jos en saa sitä itselleni. Kysymyksessä on aivan mieletön löytö, tanskalaisen Digsmedin tuotantoa noin 60-luvulta, muutamalla hassulla eurolla. Isommissa astioissa on tarrat paikallaan ja pienemmissä lukee komiasti made in Denmark.

perjantai 16. joulukuuta 2011

These are my options?

Minnuu ei huvita eikä naurata. Ahistaa vaan ja ehkä vähän itkettää. Ei nyt julkisesti, mutta ehkä pitäisi, saisi siitä ainakin asiaa.

En tykkää talvesta yhtään, en välitä mistään "ihanan rapsakoista" pakkasista taikka tajua mitään minkään tykkylumipuuestetiikan päälle. Minä olen ottanut lapsuus- ja nuoruusvuosien aikana pohjolan asukkina pakkaskiintiöni tasan täyteen ja toivotan keskieurooppalaiset talvet enemmän kuin mielelläni tervetulleiksi.

Tai niin mä olen sanonut. En vain ehkä ole ottanut huomioon sitä, että aurinko ei siirry, vaikka lämpötilavyöhyke levenisikin. Nyt täällä vallitseva subarktinen meri-ilmasto jääkarhun pyllyn valotilanteella silattuna on, saatana, sata kertaa huonompi vaihtoehto kuin se, että olisi kuustoista metriä lunta tuomassa edes vähän valoa synkkyyteen.

Minä masennun!

Tähän sitä viiniä. Ja kivasta lasista sitten.

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

There are a million reasons to celebrate in New York City

Kai nyt voisi olettaa, että elämässä olisi tähdellisempiäkin asioita puhuttavaksi ja suurempia aiheita möyhötettäväksi kuin lasipurkit. Vaan ei nyt aina sentään. Ainakaan silloin, kun jo vanha löytö, valtava kahdeksanlitrainen Riihimäen lasin purnukka jaksaa yhä vain silmäkarkkiudellaan ilahduttaa. Varsinkin nyt, kun se sai kaverikseen Viialan ja Iittalan pikkupurnut. Viialalainen on erityisen nätti, vetoisuutta minipurkilla on vain puoli litraa; Iittalan vastaava ei sekään mikään suurperheen hillojemma 0,75 litran koollaan ole.



Tämä kyseinen säilytysesine sai erityissympatiat puolelleen oikein sopivan vuosilukunsa tähden. Ei taida purkki ihan noin vanha olla, mutta tehdashan on käytännössä itseni ikäinen. Tai siltä ainakin aika ajoin tuntuu. Esimerkiksi juuri nyt. Tulis jo kevät.


perjantai 2. joulukuuta 2011

I don't have an espresso machine

Siihen minä en ota kantaa, voiko onni todella materialisoitua, mutta ainakin minulla on leveä löytökaatajan hymy naamalla, kun ensi kerran voin kutsua seurapiiriä kotiini päiväkahville. Tai espressolle. Hyvät ystävät, Tapio Wirkkalan Variation-mokkakupit, s'il vous plaît.