No. It's like living in the museum of natural ugliness!

Joku sielultaan pehmeä ja elämäänsä leppoistava hellämieli on aina väittämässä, ettei kaiken tarvitse olla täydellistä ja keskeneräisenäkin voi olla kivaa. Se on vähän niinkuin ajan henki juuri nyt.

No, aivan tottahan se on, mutta sanoisin silti, että on niin ruma lamppu siinä Mariannen taulua ja Marimekon Peiliä pilaamassa, että silmiä kirvelee. Mitä nopeammin uusi, sitä parempi ja mitä hienompi, sitä hienompi. Kiitos.

Room service

Lasi on niin älyttömän nättiä. Ja nuo vanhat logot. Paljon eläväisempiä ja minun silmääni graafisesti ansiokkaampia kuin monet modernimmat tavaramerkit.

Rivistö vahtii arkipäivää tyynen arvokkaasti jääkaapin päällä. Kaikki riihimäkeläisiä, vaikka yhden kannessa taapertaa komia karhu.

Täällä kyllä harrastellaan hävytöntä tuotesijoittelua.

There was no better time I could think of to hire an assistant

Hankin joulukuisella perinnematkalla ikikalenterin. Sekoan aina paperikaupoissa ja -osastoilla kalenterivaihtoehtojen ja muistivihkojen äärellä, koska minussa asuu ihmeellinen taipumus ja intohimo ajan ja tehtävien koordinoimis-hallitsemiseen. Tähän kalenteriin ei voi kyllä merkitä mitään, mutta se kertoo päivien kulusta armottomasti. Ainakin, jos muistan sitä siirtää. Tarvitsisin kalenterin hallitsemaan kalenteriani.

That makes the rest of us look bad

Ystävät toivat Tukholmasta tuliaisen. En taida raaskia koskaan käyttää sitä. Olen todella hämmentynyt siitä, kuinka paljon kaltaiseni vain vähän kyyninen ja kaikenlaisiin privilegioihin ja toisten edestä mässäilyihin vain hiukan penseästi suhtautuva henkilö voi näinkin paljon kajahtaa kuninkaallisiin. Tämä huolestuttava kehitys alkoi hääkirkosta kesäkuussa 2010 ja reuhahti täyteen kukkaansa viime keväänä.

En ehkä kestä.

Give me one good reason

Punnitse ja Säästä -ihastukseni ei ole ainoa hippikajahdus, mihin olen viime aikoina sekaantunut. Ruohonjuureen voin mennä ainoastaan noin viikon säteellä palkkapäivästä, sillä siellä ostoskäyttäytymistä säätelee jonkinlainen holtti keskimääräiseen kissansanomiseen kuluvan ajan, minkä jälkeen touhussa ei ole minkäänlaista varovaisuutta mukana.

Minua vaivaa siellä sama tauti kuin Pariisissa; siinä, missä siellä humallun täysin keksitystä turvallisuudentunteesta (mitään pahaa ei voi tapahtua, olenhan Pariisissa), Ruohonjuuressa minut valtaa rikkumaton onnenväreily siitä, ettei mikään ostoksistani oikeastaan maksa mitään, niin hyväätekeviä ja terveyttäedistäviä ja yleistä positiivisuutta lisääviä sieltä tekemäni hankinnat ovat. Vähän omituista, kyllä, mutta uskaltaisin väittää, etten tässä suhteessa eroa norminaisesta kenkä- tai laukkuostoksilla.

Viimeisin rakkauteni on Puhdistamon ruusujuurirouhe. Ruusujuurella sanotaan olevan ominaisuuksia, jotka energisoi, virkistää muistia ja henkistä suorituskykyä ja lievittää stressiä. Minä en noista tiedä, mutta tapaan juoda rouheesta tehtyä juomaa joka ilta kupillisen, sillä se tuoksuu ja maistuu kerrassaan mainiolta. Ihana, aito ruusuntunne ilahduttaa. Tulee hyvä mieli ja sehän noita lueteltuja vaikutuksia moottoroi.

puhdistamo.fi

This is known as Fashion Week

Sattuipa juttu, joka on muotielämässäni ehkä siisteintä ikinä. Tästä voidaan mitenkään, täysin, sataprosenttisesti siisteystapahtuman aiheuttajaa väheksymättä, päinvastoin, vetää aivan oikea johtopäätös, että on hiukan hiljainen osasto maailmassani se muoti.

Rakastan pidäkkeettömästi Samu-Jussi Kosken vaate- ja pukeutumisajatusmaisemaa, hän on osannut aina vetää oikeista naruista. Ja kun mä sanon aina, todella tarkoitan sitä. Uusimmat ihmiset elämässäni, eli uudet työkaverit, lakkasivat muutamassa kuukaudessa mainitsemasta vaatteistani mitään, sillä vastaus oli ja on aina sama, se on vanha samujussi.


Tästä syystä ja erityisesti siitä, kuinka upeita mallistoja hän nykyään tuottaa, harmittaa jonkin verran se, ettei minulla juuri ole mahiksia lennähtää Kööpenhaminan muotiviikolle ensi perjantaiksi. Vaikka kutsukin saapui.

Toivon koko sydämestäni Samujille erittäin sileää ja mutkatonta tietä ansaittuun maineeseen ja kunniaan.

samuji.com

People in glass houses...

Hankin Huuto.netistä kaksi Heikki Orvolan kynttilälyhtyä. Tapaus toimii esimerkkinä siitä, miten ei nämäkään prosessit aina toimi junan vessan tavoin. 

Luulin tilaavani kaksi samanlaista lyhtyä ja sitä suurempaa kokoa. Sain kaksi pikkiriikkistä, erikokoista ja eriväristä esinettä, joista toisen jalka ja kupu eivät kohtaa millään tasolla; ohutlasinen pallukka vaatisi kunnolla paikalleen asettuakseen noin 300 prosenttia sietokykyään enemmän vääntömomenttia. 

Parasta asiassa kuitenkin on tuo periaatteessa kovin uskottava Arabian harmaa tarra, josta oli myyntipuheessa vielä oikein erityismaininta. Jos lyhdyt osaisivat puhua, ne sanoisivat, notta Nuutajärveltä oon ja kehtaan sanua.

Semmosta. Nätithän nuo ovat silti.

Edit. On herännyt epäily, että kipot ovat oikeastikin Arabian tuotantoa eikä Nuutajärven, kuten tässä väitän. Asia vaatii tarkempaa selvitystä ja korjaamista, mikäli näin on. Ei se mitään, vastaava virhe jotenkin tästä koko episodista puuttumaan jäikin, joten laskettakoon kirsikaksi kakun päälle. Palaan tähän!

Editedit. Kun ei leikkaa, ei leikkaa, turha siinä on itkeä. Otin pikakonsultaation Annikan kanssa, joka muistutti minua asiasta nimeltä yritysfuusiot. Asia palautuu siihen, että vuonna 1947 Wärtsilä osti pääosan keramiikkatehdas Arabian osakekannasta ja myöhemmin koko yhtiön. Vuonna 1950 Wärtsilä hankki Nuutajärven lasitehtaan ja piste. Myöhempi omistushistoria onkin sitten yritysmyyntiä yritysmyynnin perään.

Come on. You've got to get online

Internetix on mahtava asia, kun sieltä löytyy vaikka mitä ihanaa. En tiedä, miten olen aikaisemmin selvinnyt ilman sitäkään tietoa, että nettiviidakko sisältää muiden mukavuuksien lisäksi ranskalaisen muotikaupan nimeltä L'Exception.

Kauppa on neljän ystävyksen perustama putiikki, joka myy valittujen itsenäisten ranskalaissuunnittelijoiden vaatteita, laukkuja, kenkiä ja asusteita, pour homme et femme. Melko pöyhkeään hintaan kylläkin, mutta laatuvaate maksaa, ei siitä pääse juuri yhtään mihinkään.

Tänä vuonna pääsen juhlimaan ystäväpiirissä kaksia häitä, joista toisissa minulla on kunnia toimia kaasona. Olen ajatellut pukeutua johonkin tämäntyyppiseen, ehkä jopa tähän:

Mekko on likimain täydellinen. Hillitty, elegantti ja très chic. Siinä olisi juhlamekkoa iänkuun päiviksi ja todellista keppiä/porkkanaa pidellä mahamakkaransa kuosissa. Se on kauneudessaan verrannollinen minkä tahansa tunnetun ja yleisesti arvostetun muotitalon mekkoihin, mutta suunnittelijakaksikkonsa sattuessa olemaan pienemmän mittakaavan nimi, hinta jää huomattavasti saavutettavampaan lukuun.

Mekon ohella erityissuosikkini on Lutz Parisin villaneuletakki, jossa on huikea, topattu kaulus. Silkkiniskatuki, mitä muuta lohtua ihminen tuolla jatkuvassa, vaihtuvasisältöisessä sateessa tarvitsee?

lexception.com

It was the perfect first conversation

Tykkään jostain tuntemattomasta syystä todella paljon ranskalaisesta Sonia Rykielistä. Perus hullu puurosta -otteella. Erityisesti Sonia by Sonia Rykiel -linjasta, joka on tyttömäisempi ja, jos tässä tapauksessa voi olla, helpostilähestyttävämpi kuin äitimerkkinsä. Rykielin estetiikka edustaa juuri sellaista hulvattomuutta, pukeutumisella pelaamista ja pidäkkeettömyyttä, mitä minäkin mielikuvissani sporttaan täysillä vailla ankeita "mutkun tän sit pitää käydä kaikkien kanssa" -selityksiä sille, miksi en uskalla ostaa punaista paitaa. Musta univormu istuu tiukassa, huomaan, tarttisin Rykieliä tänne todellakin. Pitkä, kapea siluetti ja pienet, istuvat neuleet edustavat muotikäsitykseni mukaan juuri oikeanlaista tyylikkyyttä ja nimenomaan muunneltavutta ja sitä "kaikenkanssakäyvyyttä", toisin kuin ne mustat, kananmunanmuotoiset lypsymekot, joihin pukeutuneena olo on kyllä kenties mukava eikä mistään mikään purista, mutta ei se kyllä nättiä ole. Vähitenhän Rykiel-rakkauteeni ei ehkä vaikuta tiheä pariisilaisuuden aura, jonka sisällä l'univers Sonia Rykiel seireenilaulujaan laulaa, niin että sen tietynlaisen nättiyden ytimessähän tässä lopulta ollaan taas.

Ryhtiä ja muotoja kaipaisi vaatekaappini. Ja, no, väriä. Ryhtiä ja muotoja kuulostaa kyllä joltain viiskytlukulaiselta tyylioppaalta. Hmm, kunpa joku ottaisikin modernin naisen keskivartalopaksuuntumisen ja -löystymisen asialistalleen ja kävisi sotaan kuten Airiston Lenita tennissukkataistoon ikään. Ehkä pitää ite.

Jonkun päräyttävän elämyksen perässä kai aikanaan menin HM:llekin, kun yhteistyömallisto lanseerattiin. Silloin vielä värimaailmani oli mustempi kuin nykyään, joten uskalsin hankkia vain puuvillaneulehuivin; kokeilumielessä, josko minustakin voisi tulla vapautuneempi henkilö. Kaappiin jäi, mutta onneksi ostin, sillä nyt se on viime aikoina ylle päässyt.

soniarykiel.com

It's really beautiful

Olen ollut oikein tyytyväinen Marimekon vaatevalikoimaan nyt muutaman viime malliston ajan. Kaavoitukset ovat parantuneet (tai muuttuneet?), osa istuu varsin mallikkaasti. Talossa on kotiläksyt tehty keskivertoasiakkaan mittasuhteista.

Mai Ohtan kotelomekko pääsi pikkujouluvaatteeksi muutama kuukausi sitten, mutta olen sitä käyttänyt materiaalinsakin puolesta sopivana arkityövaatteena, niin nätti ja jotenkin harmiton se on. 

Vuori tietysti vähän hiertää aitojen kuitujen ystävää, mutta silkki tekisi vaatteesta mahdottoman jokapäiväiseen käyttöön, myönnän sen. Jos ei muuten, niin vaivalloisen huoltonsa takia. Tai no, en nyt tuostakaan tiedä, mä olen viime aikoina kyllästynyt vatuloimaan aluspaitoina käyttämieni silkkitoppien lähes päivittäisen käsinpesun kanssa ja pyöräyttänyt ne uhkarohkeasti koneessa. Livin' on the edge. Hyvin toimii.

Same time on Wednesday?

Huh sentään, kävikin melkein hyvin. Olen iloinen Haaviston Pekan ja vaaliaktiiviensa puolesta, vaikka oma ääneni hänelle taktinen protestiääni olikin. Ikivassarista ei poliittista hienohelmaa saa tekemälläkään, kyllä se niin vain on. Haavisto tuntuu tässäkin suhteessa oikeammalta ehdokkaalta, sillä hän vaikuttaa maanläheisemmältä persoonalta kuin kova-arvoinen Niinistö.

No mutta, eikö se nyt niin ole, että kun vielä kahden viikon päästä jaksaa raahautua vaalikoppiin, saa koko touhun seuraavaksi kuudeksi vuodeksi unohtaa? Olen jo lopen uupunut kaikenlaisiin väittelyihin ja korulauseisiin ja kiertelyihin ja kaarteluihin, siksi ilahdutankin itseäni ja muita laatutunteilla:



Oispa jo kesä. Ihana kamppis, Marimekko.

marimekko.fi/marikyla

It's just a little bag, but we'd feel naked in public without it

Uuden laukun hankintaprosessi on yhtä kriittinen paikka kuin minkä tahansa pitkäaikaisen sitoumuksen tekeminen. Minä en pysty ymmärtämään kansaa, joka hankkii uuden väskyn joka tilistä; monestakaan syystä, mutta ensimmäisenä nyt se, ettei maailmassa kerta kaikkiaan ole niin paljon mielenkiintoisia kasseja, että minulle kuukausitasolla uusi kainaloinen löytyisi.

Ei pidä olla täydellinen, mutta ominaisuuksien sillä tavalla optiimissa balanssissa, että kokonaisuus passaa minun toiveisiini. Sen pitää auttaa minua, toimia silloin kun tilanne on päällä ja olla hyvä tiimipelaaja. Ei mene kauas poikaystäväkriteereistä. Ja nyt on kysymyksessä kuitenkin laukku. Leena Sarvi analysoi kerran minulle pysyväisluonteisen sinkkuuteni syyksi arkivaatteinani suosimani lypsymekot, mutta mä lähtisin rohkeasti ehdottamaan ihan vain hieman epäilyttäviä sielunsisäisiä kiertoratoja, joilla henkilökohtainen ajatusmaailma kulkee. Jos kulkee.

Tapasin oikein sopivan arkipuurtajan punavuorelaisen second hand -putiikin ikkunassa ja kävin ostoksilla. Nahka osoittautui hyväksi, paksuksi ja syvänmustaksi, olkahihna juuri sopivan mittaiseksi ja mikä tärkeintä, laukusta löytyi vetoketju. En ymmärrä, mikä siinä on niin vaikeaa, ettei kasseihin tehdä kunnon sulkemissysteemeitä? Sitten itketään, ettei tarvitse olla kummoinenkaan ruuhka, kun jo laukusta tavaraa katoaa. Jaa-a, vaikeutuisi olennaisesti, jos ne pussukat olisivat jollain tavalla kiinni.

Amado Fredalla myy uutta ja vanhaa; en tiedä niistä uusista, mutta second handin hintataso ei ole tavaran kuntoon nähden mitenkään ylitsepääsemätön. En olisi tuon oman käytetyn italialaiseni hinnalla saanut kuin muovinhajuisen joulukuusen uutena.

Amado, Fredrikinkatu 25.

Yes, I have been invited to go to Paris

Pari viikkoa sitten niittasin pääsiäislomasuunnitelmat. Vietän sen lyhyen, mutta sitäkin olennaisemman työtauon Pariisissa. Viimeinkin Pariisi. Pitkästä, pitkästä aikaa.

Vielä, kun jaksaisi huhtikuulle asti vartoa. Siihen saakka voin viihdyttää itseäni järjestelemällä uusia asetelmia lipaston päälle. Joku voisi väittää alttariksi, mutta itsehän kiistän moisen. Seinäkiisto.

Edit. sattuipa ihanasti. Inès de la Fressange on ihana. Pariisisti ihana. Sanoinko jo ihana? No mutta ihana kuitenkin.

I don't know what I was doing

Tietysti sillekin on perustelunsa, miksi kannattaisi pitäytyä ainoastaan tarkoituksenmukaisessa ja testatussa ja jonkun viraston hyväksymässä vaihtoehdossa, kuten standardiorientoituneen kunnon kansalaisen kuuluukin eikä haikailla hapatuksien perään ja kaivaa verta nenästään kirpputoreilla ja turuilla. Erikoisuudentavoittelija saa aina köniin.

Yksi niistä mageista Berliinin-tuliaisvetimistä on käyttökelvoton, kun sen röpelöisiin ja taittuneisiin kruununsakaroihin rikkoo sormensa ja vaatteensa. Keittiöluutukin tarttuu niihin ja ikävästi jättää nöyhtää sitten peräänsä. Mitään en kuitenkaan oppinut, mikäli oppimisen todentuma on se, että olisin hakenut rautakaupasta kaikkivaltaisen turvallisuusviraston leimalla varustetun muovinupin, joka on tarpeeksi suuri, ettei se mahdu kenenkään henkitorveen ja aiheuta kuolemaa, mutta tarpeeksi pieni, ettei se pudotessaan murra kalloa ja aiheuta kuolemaa.

Menin sen sijaan vedinpostaukseni kommenttilaatikkoon ja sitä kautta Indiskaan, mistä löytyikin suloinen papukaijavedin. Muistuttakoon alakaapin ovessa nyt sitten vaikka siitä, että henkisten papukaijamerkkien jakeleminen itselleen ja muille on ihan okei.

Ja koska mitään en siis todellakaan koskaan opi, bongasin samalta reissulta myös äärimmäisen somat ruusunupit, jotka mahdollisesti pääsee lipaston oviin. Katsotaan nyt.

Kukka-aiheita. Hmmm.

What was it about Natasha that always made me feel like the charity case?

Status update vaatekaapilta.

Olin palaamassa sunnuntai-iltana Yrjönkadun uimahallista kotio, kun huomasin sukkahousujen menneen rikki reidestä. Olo ei ollut yhtään boheemi taikka huoleton taikka vapaa. Lähinnä suttuinen ja epäsiisti ja nolo.

Siitä ei ole kuin yksi liukas luikaus, kun musta oli ihan ookoo, jos vähän joku paikka sukkahoususta repsotti. Silti aika paljon on niistä päivistä vettä Vantaassa virrannut.

I'm not asking for perfection

Ystävä kävi kylässä. Tarjosin sille mautonta Ehon luomupuustia. Ja ihanaa bergamottiteetä, joka näytti liotuksen jälkeen valtaisalta nuuskapussilta. Annoin sille lahjaksi yhden puuvillamekon, jonka naarasin kerran kesällä kirpputorilta, mutta mahtihinkkini eivät mahtuneet siihen. Rasti seinään, että sellainenkin vaate tästä maailmasta löytyi.

Tässä ei nyt mennyt oikein mikään oikein, paitsi se ystävä, se on kyllä huipputyyppi.

Ja tietysti tuo pikkulautanen tuossa kuvan keskellä. Palanen uudesta hullutuksesta, nimittäin Karpalo Esteri Tomulan Botanica-sarjasta Arabialle. Liekö valonpuutteen oire, vai jokin muu kalkkeutumisvaiva, sillä hamstruuhimoon liittyy sellainenkin pistos, että ensi kesänä on kerättävä kasvio.

Aivan varmasti kerään. Oikein kaunolla kirjoitan laput, missä on nimi ja kaikki keruudata. Kyä näin o.

Mietittiin muuten, onkohan Esterin omaa käsialaa tuo latinankielinen nimiteksti tuossa lautasen alareunassa. Niin on kauniit ja säännölliset kurvit kirjaimissa, että on oltava.

I'm gonna guess more than once

Mustavalkoisia Marimekon palloservettejä kutsuttiin aikanaan kantisserveteiksi, kun niitä jaeltiin kanta-asiakkaiden hellimislahjoina useissakin yhteyksissä. Nykyisin henkilökohtaisten kanta-asiakasservettieni pestiä toimittaa Ikean vastaavat, hiukkasen eri syistä tosin.

Minulla on kodissani lopulta aika paljon Ikean huonekaluja. Viimeisimpänä kahdeksi vuodeksi venähtänyttä sängyn viransijaisuutta tehnyt Hemnes-rautapäätysohva, joka tuli talouteeni ystävän käsistä, vaihdettiin  loppiaisviikonloppuna pätevämpään tehtävänhoitajaan, sekin ikealainen tuote. Se Hemnes oli muuten ystävänkin Huuto.netistä hankkima, joten aina ei sekään ole aivan totta, että silkkaa roskaa olisi tarjolla Iksukassa. Pitää tietää, mitä ostaa; se pätee tässäkin suhteessa. Eikä luonnollisesti pidä hankkia mitään vain siksi, että se on halpaa.

Servetit muuttivat ikkunalaudalle, kun keittiöstä loppui riittävän toimivaksi luokiteltava tila. Revs jäi alle vahingossa, mutta näytti niin harkitulta, että jääkööt sinne.

It should reflect our taste, shouldn't it?

Kesällä edesmenneen mummoni äidillä on ollut kapoiset kangaspuut, joilla hän on paukuttanut tismalleen tyttärentyttärentyttären kaupunkiasunnon lattiaan sopivat matot. On niin tiukkaan kudottu ja voimalla tuupattu luhaa, että mäntysuovankin tuoksu tuntuu vielä vuosia viimeisen jokirantapesun jälkeen.

Ajattelin ensin, etten laittaisi mattoja lattiaan lainkaan, mutta totesin sitten kontrastin mummolamattojen ja muuten yksivärisyyttä ja koruttomuutta tavoittelevan sisustustapani välillä mielenkiintoisemmaksi kuin pelkän valkoisuuden ja siten sovinnaisen tyylikkyyden. Ja mikä oikeastaan puuvillaräsymattoja koruttomampaa olisikaan? Niissä on muiden hyvien puoliensa lisäksi myös hiukan sitä sellaista kotisidosta, mitä aina välillä täällä kaupungissa kaipaa.

Näitä on useampia, napsin valotilanteen mukaan lisää!

This is so good. You have to have some

Vaikka muuten kaikkea uutta aina hienoisella epäluulolla vastaan otankin, Punnitse ja Säästä -kaupan hyllyllä moinen nihkeä sisäkierre oli tipotiessään. Ihanaa, raikasta laventelia, jonka normaalisti nauttii lähinnä tuoksuna pesuaineissa tai ihorasvassa, saa kerrassaan syödä! Tumman suklaan seassa. Winning concept! Ja se on vielä reilua ja vegaanista ja luomua ja mitä ikinä. No, sallittua.

Vallan mainiota! Sopivalla tavalla vinkeä makuyhdistelmä, juoskaa noutamaan lähimmästä Punnitse & Ihastusta.


Pökäleenmuotoinen koirahahmo halusi välttämättä kuvaan.

Say hello to Rose

Loppiainen oli ja meni, oi ihana perjantaivapaa, mutta kerran vielä on hehkutettava joululahjoja. Perustelen sillä, että sain sen vasta toissapäivänä.

Ties mistä on taas Annika naarannut nämäkin supersomat maustepurkit! Pääsivät telineessään keittiön ikkunalaudalle, paraatipaikalle. Ai että tykkään tuosta ruusumotiivista, niin sievä ja herkkä, vaikka mustalla pohjalla onkin. Tulee ihanasti kesä(mökki) mieleen. Vaikka mä olen täysin kädetön ronskeissa käytännönasioissa, haaveilen minäkin salaa joskus Vihreän talon kaltaisesta saarekkeesta, mutta niissä unelmissa olisi kylläkin aina kesä ja minulla pitkä valkoinen puuvillamekko ja leveälierinen olkihattu eikä yhtään vaativaa huussintyhjennystyötä verannan viileää iltapäiväeleganssia häiritsemässä.

No, nyt mulla on täällä kaupunkikodossani palanen sitä unelmaa, tanskalaisen vaivattomasti, tottakai. Huippua taas kerran, Annika!

Let's just look at it

Sain viime keväänä taiteilijaystävältäni Manilta syntymäpäivälahjakseni vapaavalintaisen taulun hänen töidensä joukosta. Halkesin, tietysti, ilosta, sillä Manin duunit ovat minun silmissäni vertaansa vailla. Hänen värimaisemansa ja taulujensa ei-esittävyys ovat ne, jotka minut alunperin saivat peruuttamattomasti nalkkiin.

Kävimme asiaankuuluvan delegaation kera viimeinkin eilen taiteilijan työhuoneella katselemassa sopivaa teosta. Minulla kesti ennätykselliset viisi minuuttia valita se oikea.


Kiitos, Mani, korvaamattomasta lahjasta. Omista lahjoistasi nyt puhumattakaan.

Kun saan sen seinälle, tilaan Annikan nappaamaan paremmat kuvat siitä.

I'm officially old

Omg*, hetkittäin ihmettelen itsekin kuinka kummassa mulla on yhtään lukijaa. Ei sillä, että teitä yhtään vähättelisin, päin vastoin, olen iloinen jokaisesta räpsyripsestä, joka täällä piipahtaa, mutta laittaahan se nyt korvia punehuttamaan, kun jos ei täällä säästä puhuta taikka ovennupeista, asiana on imuri.


Olen pahoillani, mutta nyt on Dyson! Pölypussit on niin eilistä päivää.

Kuin siistiä! Sanan varsinaisessa merkityksessä. Mää oon nii ilone! Kallishan tuo imuriksi on, mutta oma hima ansainnee yhden hi-tech-kuriositeetin. Voin aina puolustautua autottomuudellani, mikä on muuten todella toimiva vastaisku lähes mihin tahansa hankinta-arvosteluun. Eikä sillä ole väliä, onko epäilijä kenties hänen korkea-arvoisuutensa itse vaiko joku muu, tietenkään.

*vähän nuorekkuutta sekaan. Lol.

Negotiate? I can’t even buy stuff on sale

En ole todellakaan mikään alelaarihaukka, joka saa saaliista vainun kilometrien päähän ja niistää sen epäröimättä. En harrasta aleostostelua missään muodossa, sillä en kestä XXL-koon pettymyksiä saavutettavamman hintalapun nostattaman toiveikkuuden jälkeen. Se on kamalaa. Mieluummin harkittuja täsmäostoja ilman, että tarvitsee tehdä kompromissia minkään asian suhteen, vaikka se täyttä hintaa tarkoittaisikin.

Joskus kuitenkin onnistuu. Menin muuten vain lauantaina tarkastamaan Marikulman pössiksen ja siellä killui henkaririvistössä mekko, jota olen käynyt sovittelemassa jo alkusyksystä. Varastosta löytyi yllättäen jopa oikea koko, mutta myyjätär kieltäytyi ensin myymästä sitä hihan tahranneen värivirheen takia. Päästiin siinä pienen keskustelun jälkeen kuitenkin yhteisymmärrykseen ja tyytyväisenä jemmasin mekon kainaloon. Kassalla neiti totesi vielä, että "ja sinähän kyllä käytkin niin usein, että tämä hinta on ihan ookoo". Täh? Minäkö, eeeeee, en varmasti, joku muu käy.

Kaikesta päätellen hiukkasen liian usein, mutta minkäs teet (ja sitten kahvit, Tukkis!), kun siellä on nurkat pullollaan toinen toistaan käyttökelpoisempaa mekkoa ja hametta. Ja älyttömän hyvä palvelu. Ennen aina vähän pelotti mennä Kämpin Mekkoon, kun aavistuksen jäykähkö ilmapiiri rintaloineen ja parkkilat ankarine arkkitehtonisine muotoineen jäädyttivät kolttuhaikailijan jo ovelle. Marikulma saapuu aivan eri planeetalta, muutos on huima ja kaivattu.

Niin, ja se virhe. Olisin ottanut kuvan siitä, mutta se ei erottunut näissä CrossProcess-kuvissa lainkaan, joten sorit, en voi näyttää. Hihan takaosassa yksi tuollainen valkoinen lontti on puoleksi vaaleanbeigehtävä. Kamalaa.

You're gonna say, "Happy New Year!"

Hyvää uutta vuotta! En oikein ymmärrä, miksi aina sanon, etten mä tapaa luvata mitään, kun kuitenkin aina jotain menen vannomaan. Viime vuonna lupasin vähän dekadenssia elämään. Jäi kyllä utuhämärän peittoon, toteutuiko se. Lähipiiriltäni, jos kysytään, eitttodellakaan, mutta ainakin se on toiminut hienona itsepetoksena katumusharjoituksien lieventämiskeinona, jos juhlinta jokusen kerran lipsahtikin aamuyön tunneille eikä välttämättä aivan aina kuivin suin.

Tällä kertaa lupaukseni on selvärajaisempi kuin viimeksi. Ääneenlausumattoman aikomuksen unelmien toteuttamisesta ikäpyöreänä juhlavuonna 2011 takia aloitin viimeinkin erään harrastuksen, josta olen haavehtinyt liioittelematta puolet elämästäni. Totesin, etten mä ehkä sittenkään vain jonain aamuna nouse sijaltani henkilönä, joka on kaikkea sitä, mistä minä unelmoin, ellen nöyrry ja aloita.


No niin tein. Nöyrtymisen määrä olikin syksyn mittaan suorastaan majesteetillisen eeppinen, mutta olen osoittanut ennenkuulumatonta sitkeyttä ja periksiantamattomuutta, mitä aion jatkossakin pystypäin toimeuttaa. Se, kuulkaa, kun pölynvärisenä toimistohapsiaisena kolmissakymmenissään kajahtaa balettiin, se ottaa luulot pois.

Mitä te lupasitte?