Siinä, missä kuluneena viikonloppuna muut ovat ehkä kahmineet itseensä aurinkoa päivällä ja illalla jortsailleet diskoteekissä, minä olen istunut
Angelika Leikolan pihtiotteessa, ja pohtinut muutoksen olemusta ja sen löytämistä.
Viikonlopusta jäi käteen järkyttävä päänsärky ja klassikko, että
eka mä olin, että ei v***u, mutta sitten mä olin, että ei s*****a.
Liittyen muiden oivallusten ohella esimerkiksi siihen, että reilu kuukausi sitten ystävän naistenlehtijuttua varten kuvattavaksi asettuessani hajoilin siksi, kun on likainen tukka ja meikit poskilla ja on kauhee post-työpäivänahistuminen jajajaja. Aikkamala, en kai mä nyt kuvaan voi.
Ja sitten kuitenkin, tulkoon valo ja nähkäämme todellisuus.
Niin voi ihminen itsensä väärin nähdä, uskoa kaikensorttisiin olettamuksiin itsestään ja vielä määritellä ja arvottaa itsensä niiden kautta, harvemmin erityisen korkealle. Vääristellä omia ja muiden todistuksia. Olla tajuamatta, sokea, silmät kiinni. Uskoa, mitä haluaa uskoa. Kuulla, mitä haluaa kuulla. Nähdä, mitä haluaa nähdä. Ja kaikki samat toisinpäin. Sussiunaa, mitä tuhlausta.
Katsotaan, mitä tuleman saattaa. En minä halua olla kuin aikoinaan Versailles'n portti. Ulospäin pramea ja kultaisuudessaan mahtava, kaunis katsella. Hyvää tarkoittavasti aina kansalle auki. Mutta koska sitä ei koskaan kukaan mihinkään liikuttanut, se ei hetken koittaessa kyennyt toteuttamaan ainoata todellista portille määrättyä tehtävää, menemään kiinni, pitämään katastrofia loitompana. Se oli liian pitkään paikallaan pysyneenä niille sijoilleen ruostunut. Ja katastrofi tuli.
Suosittelen lämpimästi jokaiselle viikonloppua Angelikan kurssilla. Jos mielessäsi on joskus vilahtanut ajatus liittyen esimerkiksi oman itsesi vajavaisuudesta suhteessa muuhun universumiin, olet oikea henkilö osallistumaan.
muutosvalmentaja.fi
