Kirjava elämä

Jos tekisin rahankäytöstäni excel-taulukon, en suinkaan ahdistuisi kuluvasta määrästä in general taikka niistä lukuisista kaivoista, mihin se uppoaa. Sielua korventaisi kerta kaikkiaan siitä aiheutuva ristiriita, minkä verran katson aiheelliseksi investoida rahaa kirjalliseen viihteeseen ja aikaa sille, ja silti joutuu itsensä pohjattoman keskinkertaiseksi ja sivistymättömäksi ihmiseksi tuntemaan. Huomattavan taajaan. Ilmiselvästi ei henkilökohtaisessa kuormakärryssäni takalautaa ole sille, kuinka paljon kotiin voi lukemista kantaa. Kirjasto, nevö hööd.

Mutta kuten toki näkyy, ehkä en lue oikeita asioita. Luen puhtaasti paetakseni todellisuutta, eskapismiin. Pehmentääkseni railonreunoja päänsisäisen ja sen ulkopuolisen maailman kesken. Silloin kaikkein eniten ja ahmien, kun en syystä tai toisesta oikein jaksa ja kestä arkielämää. Että näillä taipumuksilla, tarkoituksilla ja pyrkimyksillä se tietysti on parempi vaihtoehto, pistää kurjat lanttinsa sinne kivijalan antikvariaattiin kuin samalla kadulla pyörivän, toisenlaisen viihteen myyjän bisneksiin.

Selittämättömiä sirkusasioita

Ystävä lanseerasi pistämättömän termin, kun keskustelimme minut saavuttaneen kolmenkympin kriisin (halleluujaa, mulle tuli teiniysmurroskin vasta siinä vaiheessa, kun ikätoverien äidit jo siunailivat kaikkien raajojensa tallessaolemista pahimman sokkivaiheen jälkeen; totta tämä jälkijunassa hopottaminen on jotenkin kohtaloonkirjoitettua) aiheuttamasta vieraantuneisuudesta suhteessa omaan vaatekaappiini. Tai no, koko tyylikäsitykseen.

Vääntelen käsiä, kun en enää tiedä, mikä näyttää hyvältä tai on kiinnostavaa taikka klassinen "minun juttu" ja huutelen vieraisiin väripöytiin. Ei siitä kuulema vielä vaateanarkiaa tule, jos haluaa jotain omituista, mutta jos koko ajan hankkii

selittämättömiä sirkusasioita,

voi sellainen toki tulla.

Onko juuri tosi?

Ylemmän kuvan viskoosimekko Mari Johanna vintage pop upista jokunen viikko sitten, alemman kuvan silkkipaita Kaunis Veera -second handista Albertinkadulta.

Nolot pahoittelut huonoista kuvista.

Nättiä kotona

Oon sisustellut viime aikoina. Mitäpä sitä ajallaan muutakaan, kun ei ole blogiaankaan päivittelemään viitsinyt.

Eiköhän se tästä taas.

Romantillisesti ravistuneet wieniläistuolit haalasin ystävän muuttokuormasta tänään. Ystävälliset bussikuskit ottivat minut niine hyvineni kyytiin, ja hattupäiset mummot kommentoivat tuolien viehkeyttä. Ymmärrän hyvin. Sen ikäiset naiset ovat eläneet kylliksi nähdäkseen pintaa syvemmälle ja tunteakseen kauneuden todellisen luonteen.

Kello on väliaikaislahja niin ikään ystävältä, joka antoi sen Pariisista ryöstön jälkeen kotiutuvalle maailmannaiselle, jolta viisi tyllihametta kyllä löytyy, mutta ei lähteneen puhelimen tilalle mitään, mikä varmistaisi herätyksen maanantaiaamuun. Niin on nätti, että jäi siihen; toki hyvä, sillä mitään mistään oppineena suhde uuteen puhelimeen on edellistäkin tiiviimpi. Ja riskialttiimpi. 

Käsikranaatin näköiset pallerot ovat kynttilänjalat Arabialta. Ne löytyivät hiljan hämeenlinnalaiselta kirpputorilta ohikulkumatkalla. Noilla retkillä en koskaan osaa sanoa, mikä on mukavinta. Istuminen ystävän autossa vasta matkalla tulevaan aarteenetsintään, täynnä jännitystä ja kutkutusta, se varsinainen kaato, vaiko sitten saaliin ihailu, hively ja käyttö osana oman kodin arkipäivää. Ehkä sitä ei niin loppuun asti ajatella tarvikaan.

Cire Trudonin tuoksukynttilän hankin Samujilta tuodakseni palan Versailles'ta kotiini. Tiedän, mikä rooli mielihyväkeskusta hivelevällä sisällöntuotannolla tavaroiden liikuttamisessa on. Kun pitää saada kaupaksi kuudenkympin kynttilöitä, sitä ei varsin liikaa voi korostaa. Sillä hetkellä kuitenkin, kun olen juuri pökertynyt ranskalaislinnan ilmasta, kylmistä kiviseinistä, astellut samoja askelmia kuin Marie-Antoinette, kaivannut selittämätöntä ikuisuutta ja tuntenut menneisyyden keskellä kivilinnan talvenkalhaa, lahjattomampikin copy kuin se, jonka päästä seuraava on lähtenyt, olisi saanut minut lankeamaan:

The perfume of old stonewalls, in the shade of cloisters and convents, this scent of fresh and mossy stone tells us about the black and white silhouettes of sisters moving in the silence of ritual mass. Under the light of votives, Carmélite refers to the peace of souls and eternity.

Ostan vastakin.