Anna's Cup of Tea

Jotkut ihmiset onnistuvat luomaan ympärilleen oikealla tavalla täydellisen auran. Ei täydellisentäydellisen, vaan sellaisen, missä juuri kyseisen henkilön palasen ja osaset ovat juuri kyseisen henkilön kontekstissa oikeilla kohdillaan. Rauhallisesti, tyynesti, kauniisti. Täydellisesti. Sellaisen, minkä valossa itsellekin tulee tunne oikein päin olemisesta.

Anna Ahmarova on sellainen henkilö.

Anna Ahmarova Originals

annascupoftea.blogspot.fi

Maan ääressä

Kävin vappuna ihmeellisessä kuumaisemassa. Omat kuvani ovat vain vaatimattomia tulkintoja siitä ylitsevuotavasta ja sanojen yläpuolella olevasta äärimmäisyydestä ja kauneudesta, mitä vain Islanti voi tarjota, joten visuaalisen hemmottelun ystävät, suunnatkaa Heidin tontille.

Islanti on hämmästyttävä maa. Eristyksissään keskellä aavaa merta, aina vähän jonkun armoilla. Sään. Luonnonvoimien. Maan kuoren ja sisuksen liikkeiden. Valloittajien. Ja nyt viimeisimpänä meidän kaikkien muiden, kun jäätiköt sulavat kevätpuroiksi ja merivirrat muuttavat suuntiaan.

Mutta silti ylpeä, sitkeä ja erilainen. Ja vahvasti, vahvasti elossa.

Menkää. Rakastukaa.

Porttiteoria muutoksesta

Siinä, missä kuluneena viikonloppuna muut ovat ehkä kahmineet itseensä aurinkoa päivällä ja illalla jortsailleet diskoteekissä, minä olen istunut Angelika Leikolan pihtiotteessa, ja pohtinut muutoksen olemusta ja sen löytämistä.

Viikonlopusta jäi käteen järkyttävä päänsärky ja klassikko, että eka mä olin, että ei v***u, mutta sitten mä olin, että ei s*****a.

Liittyen muiden oivallusten ohella esimerkiksi siihen, että reilu kuukausi sitten ystävän naistenlehtijuttua varten kuvattavaksi asettuessani hajoilin siksi, kun on likainen tukka ja meikit poskilla ja on kauhee post-työpäivänahistuminen jajajaja. Aikkamala, en kai mä nyt kuvaan voi.

Ja sitten kuitenkin, tulkoon valo ja nähkäämme todellisuus.

Niin voi ihminen itsensä väärin nähdä, uskoa kaikensorttisiin olettamuksiin itsestään ja vielä määritellä ja arvottaa itsensä niiden kautta, harvemmin erityisen korkealle. Vääristellä omia ja muiden todistuksia. Olla tajuamatta, sokea, silmät kiinni. Uskoa, mitä haluaa uskoa. Kuulla, mitä haluaa kuulla. Nähdä, mitä haluaa nähdä. Ja kaikki samat toisinpäin. Sussiunaa, mitä tuhlausta.

Katsotaan, mitä tuleman saattaa. En minä halua olla kuin aikoinaan Versailles'n portti. Ulospäin pramea ja kultaisuudessaan mahtava, kaunis katsella. Hyvää tarkoittavasti aina kansalle auki. Mutta koska sitä ei koskaan kukaan mihinkään liikuttanut, se ei hetken koittaessa kyennyt toteuttamaan ainoata todellista portille määrättyä tehtävää, menemään kiinni, pitämään katastrofia loitompana. Se oli liian pitkään paikallaan pysyneenä niille sijoilleen ruostunut. Ja katastrofi tuli.

Suosittelen lämpimästi jokaiselle viikonloppua Angelikan kurssilla. Jos mielessäsi on joskus vilahtanut ajatus liittyen esimerkiksi oman itsesi vajavaisuudesta suhteessa muuhun universumiin, olet oikea henkilö osallistumaan.

muutosvalmentaja.fi

Kirjava elämä

Jos tekisin rahankäytöstäni excel-taulukon, en suinkaan ahdistuisi kuluvasta määrästä in general taikka niistä lukuisista kaivoista, mihin se uppoaa. Sielua korventaisi kerta kaikkiaan siitä aiheutuva ristiriita, minkä verran katson aiheelliseksi investoida rahaa kirjalliseen viihteeseen ja aikaa sille, ja silti joutuu itsensä pohjattoman keskinkertaiseksi ja sivistymättömäksi ihmiseksi tuntemaan. Huomattavan taajaan. Ilmiselvästi ei henkilökohtaisessa kuormakärryssäni takalautaa ole sille, kuinka paljon kotiin voi lukemista kantaa. Kirjasto, nevö hööd.

Mutta kuten toki näkyy, ehkä en lue oikeita asioita. Luen puhtaasti paetakseni todellisuutta, eskapismiin. Pehmentääkseni railonreunoja päänsisäisen ja sen ulkopuolisen maailman kesken. Silloin kaikkein eniten ja ahmien, kun en syystä tai toisesta oikein jaksa ja kestä arkielämää. Että näillä taipumuksilla, tarkoituksilla ja pyrkimyksillä se tietysti on parempi vaihtoehto, pistää kurjat lanttinsa sinne kivijalan antikvariaattiin kuin samalla kadulla pyörivän, toisenlaisen viihteen myyjän bisneksiin.

Selittämättömiä sirkusasioita

Ystävä lanseerasi pistämättömän termin, kun keskustelimme minut saavuttaneen kolmenkympin kriisin (halleluujaa, mulle tuli teiniysmurroskin vasta siinä vaiheessa, kun ikätoverien äidit jo siunailivat kaikkien raajojensa tallessaolemista pahimman sokkivaiheen jälkeen; totta tämä jälkijunassa hopottaminen on jotenkin kohtaloonkirjoitettua) aiheuttamasta vieraantuneisuudesta suhteessa omaan vaatekaappiini. Tai no, koko tyylikäsitykseen.

Vääntelen käsiä, kun en enää tiedä, mikä näyttää hyvältä tai on kiinnostavaa taikka klassinen "minun juttu" ja huutelen vieraisiin väripöytiin. Ei siitä kuulema vielä vaateanarkiaa tule, jos haluaa jotain omituista, mutta jos koko ajan hankkii

selittämättömiä sirkusasioita,

voi sellainen toki tulla.

Onko juuri tosi?

Ylemmän kuvan viskoosimekko Mari Johanna vintage pop upista jokunen viikko sitten, alemman kuvan silkkipaita Kaunis Veera -second handista Albertinkadulta.

Nolot pahoittelut huonoista kuvista.