perjantai 28. kesäkuuta 2013

Reissukaverit

Kaikkein siisteintä on lähteminen. Minne vain, kunhan pääsee lähtemään. Laukun sulkeminen. Viimeisen kerran taakseen katsominen, tarkistaminen, ovatko avaimet taskussa ja oven kiinni painaminen. Se mieletön vapauden tunne!

Upeinta ikinä olisi, jos ei tarkkaan tietäisi, koska palaa takaisin.

Mutta kyllä sekin käy, että voi odottaa kokevansa jotain, mikä vaikuttaa sydämestä sieluun. Seurassa, joka tajuaa, vaikkei sanoisi.

Utsjoki-Kevo, viimeinkin!


Toivottavasti kaikilla on kesien kesä!

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Oi, katsokaa! Keskikesä

Juhannus on kovin haikea juhla. Vähän itkettää, kaikki on niin nättiä ja ainutkertaista. Siinä ihminen herkistyy, kesälle, juurilleen, hetkelle, luonnolle.

Ja kaikenmaailman heinikoille ja pujolle ja todellakin luonnolle ja mikä nyt vaan ikinä saa aikaan siitepölyä taikka muuta syttöä laukaisemaan pahimman allergiareaktion koskaan. Itkuhan siinä tulee, mot.

Ensi juhannuksena lähden Caprille.










Rakkauskiitos, Vihreän talon tyypit!

perjantai 21. kesäkuuta 2013

Ruotsalaiskiintiö kaapissa

Vilket fynd!

Kansissa lukee Prima Svenskt Fabrikat Konserveringsburk

Lukuisten iittaloiden, viialoiden ja karhuloiden ruotsalaisserkut muuttivat minun kotiini ja purkkikiintiö on toistaiseksi hänessä.

Niin on nättiä.



Purkit maakunnasta.

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Tukasta asiaa

Minua on siunattu epäsuomalaisella tukalla. Yksittäinen kappale on kotimaista takuutavaraa, ohut ja hauras lasipiikki, mutta niitä on paljon. Paljon. Raamatullinen määrä suorastaan. Sillä on kyllä puolensa, hiusmassa on puhtaana ja kammattuna kiiltävä, muhkea ja voimakas siipi, upea jo sellaisenaan, mutta massiivinen haitta muodostuu siitä, että tätä kaikkea se on ehkä noin minuutin verran päivästä, kunnes se tajuttoman pesu-, kuivaus- ja harjausurakoinnin päätteeksi hakeutuu rastatakuksi niskaan, liimautuu raskaana muhjuna pitkin päätä ja nuhjaantuu latvoista. Sitä venäläisen huippumallin tukkaa, joksi sen mielelläni määrittelen, se muistuttaa kymmenen minuuttia kampaajakeikan jälkeen.

Tästä kaikesta huolimatta olen ylläpitänyt pitkää tukkaa jo vuosikausia, johtuen enimmäkseen siitä, että koin identiteettini kasvaneen siihen kiinni. En uskaltanut leikata sitä, enkä varsinkaan värjätä. Koska en tiennyt, mitä sitten tapahtuu. Keittiöpsykologisoimatta sen pidemmälle, jostain sielun kuprusta se sekin varmaan kertoo. Takertuminen johonkin hivenen epärelevanttiin asiaan, kontrollinmenettämisen pelosta.

Vähänhän se pääsi reuhahtamaan sitten. Tätini mielestä tämä tässä on vanhanpiian tukka. No, ei se nyt liian kaukaa haettua ole.


Epähienosti oli nappastava kuva historiallisesta hetkestä, kun ylikasvanut lahkolaisreuhka sai viimeinkin lähteä. Rasti seinään ja uutta harjaa tilalle. Pitäisi aina muistaa, että asiat kyllä tapahtuvat, mutta niiden on näköjään tapahduttava omassa aikaikkunassaan, silloin kuin asioille itselleen sopii. Pakottaa, hoputtaa tai yrittää liikaa ei sovi. Kuva uudesta tulee sitten aikanaan.

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Poly, Esteri Poly

Verenpaine nousee nykyään aina, jos tarvitsee oikeasti jotain. Kaikki on (vakaalla heuristisella arviolla) helpohkoa silloin, kun kyse on haluamisesta, mutta ka, anna vain olla, jos on edessä ui tai huku -tilanne.

Olen viime aikoina kasvanut ulos kaikista vaatteistani ja garderobissani vallitsee jonkinlainen pysyvä, mutta määrittelemätön matalapaine. Olen tähän asti selvinnyt alentamalla päivittäistä pukeutumisprofiilia, mutta viikko sitten en enää voinut. Lakkiaisiin oli mentävä. En kyllä ole enää lainkaan varma, mutta hämärästi ymmärrän kyseessä olevan jo sen ikäisten ihmisten, ettei ne ole huijattavissa millä tahansa vippaskonstilla uskomaan, että täti on tässä nyt automaationa todestaotettava hahmo. Mekkokaupoille, siis. Eeppinen Via Dolorosa, sen tiesin. Missä kosmoksen peruskirjassa se lieneekään määritelty, ettei lompsa auki kaupungilla kulkiessa voita mitään? Niinku missään mielessä.

Turhautuminen huipentui Tiger of Swedenillä. Myin viittä vaille viimeinen sulkemisaika ennen juhla-aamua kaikki periaatteeni, ja ostin yltäpäältä tekokuituisen vaatteen. Tuntui pahalta. Millä maailman oikeudella minulta vaaditaan tajuton summa rahaa säkistä, jonka valmistusmateriaalin vain hieman jalostuneempi muoto on muovikassi? First worldish, tiedetään, mutta jokainen tahkoaa omassa kontekstissaan, eikö se niin ole? Millä muuten perustelin itselleni ostotapahtuman kalkkiviivakrampeissani sen, etten sillä hetkellä taipunut sijoittamaan viittä sataa euroa silkki-puuvillavaatteeseen.




Siinä vaiheessa jo varsin hartaasti juhlittuja jatkoja, kun syliin hulahti yhdellä aallolla piripintainen lasi punaviiniä, ensimmäinen ajatukseni oli syvä kiitollisuus. Päädyin kotiin oransseissa ChievoVeronan shortseissa, remmikorkkarit yhä jalassa ja pesukoneesta vauhdissa napattu märkä mekko mytyssä kainalossa. Hyvin juhlien merkki.

Mekko Tiger of Sweden