Minua on siunattu epäsuomalaisella tukalla. Yksittäinen kappale on kotimaista takuutavaraa, ohut ja hauras lasipiikki, mutta niitä on paljon.
Paljon. Raamatullinen määrä suorastaan. Sillä on kyllä puolensa, hiusmassa on puhtaana ja kammattuna kiiltävä, muhkea ja voimakas siipi, upea jo sellaisenaan, mutta massiivinen haitta muodostuu siitä, että tätä kaikkea se on ehkä noin minuutin verran päivästä, kunnes se tajuttoman pesu-, kuivaus- ja harjausurakoinnin päätteeksi hakeutuu rastatakuksi niskaan, liimautuu raskaana muhjuna pitkin päätä ja nuhjaantuu latvoista. Sitä venäläisen huippumallin tukkaa, joksi sen mielelläni määrittelen, se muistuttaa kymmenen minuuttia kampaajakeikan jälkeen.
Tästä kaikesta huolimatta olen ylläpitänyt pitkää tukkaa jo vuosikausia, johtuen enimmäkseen siitä, että koin identiteettini kasvaneen siihen kiinni. En uskaltanut leikata sitä, enkä varsinkaan värjätä. Koska en tiennyt, mitä sitten tapahtuu. Keittiöpsykologisoimatta sen pidemmälle, jostain sielun kuprusta se sekin varmaan kertoo. Takertuminen johonkin hivenen epärelevanttiin asiaan, kontrollinmenettämisen pelosta.
Vähänhän se pääsi reuhahtamaan sitten. Tätini mielestä tämä tässä on
vanhanpiian tukka. No, ei se nyt liian kaukaa haettua ole.
Epähienosti oli nappastava kuva historiallisesta hetkestä, kun ylikasvanut lahkolaisreuhka sai viimeinkin lähteä. Rasti seinään ja uutta harjaa tilalle. Pitäisi aina muistaa, että asiat kyllä tapahtuvat, mutta niiden on näköjään tapahduttava omassa aikaikkunassaan, silloin kuin asioille itselleen sopii. Pakottaa, hoputtaa tai yrittää liikaa ei sovi. Kuva uudesta tulee sitten aikanaan.
