Yeah. I gotta do something to pull me out of my Mexi-coma

Uudehkoa tuotantoa ranskalaiselta elektro-duolta. Auttaa kaikkeen. Jos ei jaksa söpöillä tai haluaisi söpöillä ja ahdistuu sitten siitä. Myönnän, ettei viime aikoina ole söpöilyttänyt. Pitsijakkujen aika koittaa vielä. Pumpulipallojen aamuaurinko nousee, bear with me!



Principles of Geometry, Burn The Land And Boil The Oceans (2012)

Let's be honest

Tämä on niin mielettömän hieno, etten välitä sen jo hivenen eilisestä päivämäärästä enkä varsinkaan siitä, että olen jo jakanut sen kaikissa mahdollisissa medioissa, joissa osallinen olen.

Yksinkertaisen upea biisi, makea video, aivan sietämättömän tyylikäs, ihana nainen. Tämä eleganssi viiltää. Ja sattuu, koska en tule koskaan itse yltämään samaan. Enkä tasan jää yksikseni maalaisserkkukastiin.

Ja luonnollisesti liittyy sellaiseen vaiheeseen, ettei sitä kohta enää voi kuunnella. Parhaimmille monesti käy niin, jostain selittämättömästä syystä. Taikka sitten minä vain olen taipuvainen dramatiikkaan ja suurieleiseen tunne-elämiseen. En myönnä.

Mutta kuka tekisi minunkin toimistojakkuuni tuollaisen korun niskakaulukseen? Niin on s-t-a-i-l-i, että sekin itkettää.

Jos nyt keräisit itsesi.

Tavastialla todellakin tavataan.

But you have got to emotionally cut him out of your life and move on

Jaa-a. Mitä tähän nyt sanoisi. Mitä uudempi Muse, sen kauempaa on rakkautensa joutunut noutamaan. Kuten jo Kollektiivin äärellä totesin, mä en kykene analysoimaan musiikkia soitannollisesti taikka muillakaan teknisillä hienouksilla, minä menen aina vain puhtaasti pers' eellä puuhun. Mitä korkealentoisempaa tavaraa, sitä vaikeampi sitä on asiaanvihkiytymättömän puida. Ainakaan olematta totaalifalski.

Dubstep-Muse ei ehkä nyt eniten nappaa ja tässä, vaikka ei sitä varsinaisesti olekaan, on se joku bassolinja tai joku vastaava siellä pohjalla, joka siitä muistuttaa. Hivenen. Ja se keskivaiheen ikitilutus. Hysterian überhienoutta on siinä suhteessa vaikea ylittää, vaikka tässä ko. kappaleessa kitarauikutus päättyykin aivan valtavan hienosti. Sanotaanko sitä nyt sitten joksikin osia yhdistäväksi asiaksi, vai mitä hittoa. En. Minä. Tiedä.

Vaikka olisihan tuo timanttista olla joulukuussa todistamassa, kun Hartsullinen Muse-lahkolaisia määkyy kuorossa. Mmmmmämmmämmmämmämmämmä-määä-määääääää.....



Ihan hullun makee video, kyllä.

Minun on aivan pakko linkittää tähän suhteeni bändiin tiivistävä pätkä, joka koskee sieluun aivan kuin katsoisi valokuvia vanhasta rakastetusta ja ajasta, jolloin vielä oltiin onnellisia, ja jonka olisi nyt annettava mennä, mutta ei vieläkään aivan pysty. Kohdasta 1'08 olen parisen sekuntia sulaa... No, mikä ikinä nyt voi sulaa.

You must get in and feel this

Koska minä en tiedä musiikista mitään noin niin kuin teknisen tulkinnan tasolla, tyydyn halpamaisesti, mutta nöyrästi omppu-ceehen.

"Tällaisella levyllä ei tietenkään ole tilaa improvisaatiolle tai turhalle soittamiselle, ja siinä mielessä kyse onkin rockalbumin vastakohdasta. (...) miten turhaa kulttuurin jaotteleminen 'korkeaan' ja 'matalaan' on, mutta Kollektiivin musiikin hienous on nimenomaan sen häikäilemättömässä korkeakulttuurisuudessa. Se sijoittuu itsestäänselvästi kaiken maailman talvipuutarhoihin ja kirkkomaille tai hemingwaylaisiin hotellihuoneisiin. Siinä on tiettyä kunnioitusta herättävää asetelmallisuutta. Se ei leiki olevansa suoraa kuvausta tosielämästä. Se on taiteeseen etäännytettyä elämää ja siksi elämää suurempaa." 

Niko Peltonen, www.nuorgam.fi 16.8.2012



En olisi voinut asetella totuutta toisin.

Lempikappaleeni on ilmiselvästi Huone 232.

I hear that, sister

Oi, Terhi.

Tai oi koko Scandinavian Music Group. Onko sitä tutkittu, miksi joku tietty musiikki aiheuttaa niin vahvoja tunteita? Ja varsinkin, että mikä musiikki se kellekin on se juttu, mikä senkin sitten tekee. Miksi minä juuri tykkään tästä ja joku tamperelainen mörrimöykky kokee vastaavanlaista lämpöä ja rakkautta, kun mun musiikkimielikuvissa Norjassa palaa kirkko?

Tai no, tarviiko tuota nyt tutkia sen kummemmin. Mä tykkään siitä tyypistä, josta Terhi laulaa, koen ymmärtäväni sitä hahmoa varsin hyvin. Mä niinku tiedän, miltä siitä tuntuu ja miksi tuntuu.

Niinpä niin.

Tuo kuva kertoo minusta aika paljon lauantai-illan Tavastian hengestä, kaikki ne hartaina lavalle tuijotti, ensin täysillä laulaen, sitten hengittämättä.

Oi, yksi parhaista Tavastia-kokemuksistani koskaan.

Olen onnellinen nainen.

Jesus, that's sweet. Listen to that again..

Pyöriskeltiin lauantaina iltayöstä vatsat pinkeinä ruokailunjälkeisessä sekavuustilassa pitkin Tallinnan katuja eikä osattu päättää, minne mennä drinkille. Joltain sivukujalta päädyttiin Deja Vu -nimiseen parikymppisen tyylinuorison iskä maksaa -tyyppiseen loungeen, mutta sielläpä odottikin korkean tason musayllätys. Juuri, kun saimme lasit käteen (pöytiintarjoiltuna, huom), Hele-Riin Uib löi rumpusetistään ensimmäiset, latinalaisvaikutteiset tahdit.

Ja voi jessus, mikä keikka se olikaan! DJ soitti jotain klubimusaa, en voisi olla enempää pihalla siitä lajista ja jumalainen perkussionistikuningatar takoi bongoja, lehmänkelloja, congarumpuja ja mitä ikinä.

Hele-Riin heittää klubikeikkaa yleensä yhdessä Helena Victoria Kirssin kanssa, AppleCherry Punch -duona, mutta viime lauantaina hän esiintyi yksinään. Sellaisella sähköllä, energialla ja intensiteetillä, että tanssijalka vipsaa ja rytmisydän sekoaa jo ajatuksesta, että niistä olisikin kaksi.

Hei, nyt. Mä olen niin totaaliulapalla Helsingin klubielämästä, että turhautumiskyynel oli livahtaa, kun tajusin, etten edes tietäisi, mistä voisin vastaavaa tapahtumaa täältä löytää. Mä haluan Hele-Riinin keikalle tänne, heti!

Kuvat otti Tubbs, alimman Heidi.

My God. What just happened?

Eilinen The National Kultsalla kipaisi ansiokkaasti keikkakokemusten kärkikahinoihin. 

Olisin ollut tyytyväinen jo noin puolessa välissä, mutta onneksi tarjoilu ei jäänyt vielä siihen. Vetivät aivan viimeisen kappaleensa, sen jälkeen kun Matt Berninger oli varmistanut massahurman hillumalla yleisön joukossa, koko joukkueen voimin puoliympyrästä akustisesti.

En sano mitään. Te, jotka elitte, tiedätte. Vanderlyle Crybaby Geeks.

Yksi suosikkikappaleistani, olkaa hyvät

I used to play clarinet when I was little

Mielettömän kaunista musiikkia laiskan sunnuntain laiskalle illalle. Kaunista kuunnella, kaunista katsella. Täydellistä, Agnes Obel.




Philharmonics on julkaistu jo 2010, biisit ovat soineet Vinterbergin Submarinossa ja telkkarijutuissa, mutta hidas on hidas, vaikka voissa paistaisi. Vaikka eihän tällaisen musiikin edessä sovi ponnari ojossa kiiruhtaakaan.

Selloa, harppua, pianoa ja hieno, hieno laulusaundi.

Ihanaa.

That log is really heating up the joint, huh?

Rivistä esiin, joka kaipaa kesää! Tämä kolmisen kuukautta tässä välissä, ennen kuin voi varovasti toivoa jättävänsä toppapompan kaappiin, tuntuu juuri nyt melko pitkältä.

I say we go dancing!

Jos nyt saisin mitä vaan, se olisi viiden viikon loma. Koska sellaista ei kuitenkaan ole saatavilla, varasin juuri ystävän kanssa pitkän viikonloppuretken Lontooseen. Toivon siltä reissulta antaumuksellista tyttöhönöilyä, vaatteita, kenkiä, meikkihästäystä, kuohuviiniä aamupaloiksi, vapautta, huolettomuutta ja sitä, ettei tarvitse totella aikatauluja tai mennä järkevänä ihmisenä aikaisin nukkumaan.

Jätän puhelimen kotiin ja läppärin saa Helsinki-Vantaan turvatarkastajat pitää hyvänään.



Tai no, sen verran annan periksi sille solulle, joka minussa taiteenystävää on, että Tate Moderniin mennään. Eikä National Portrait Galleryakaan oikein voisi ohittaa. Nonni.

She's not an actress, she's a movie star

Tänään tapahtuu Kaapelitehtaalla Jussi Gaala 2011. Oon ihan hintsun huonona siitä, etten ole siellä.

Vaikka kuinka paljon tietäisi paremmin, rajan takana siintää aina paratiisi, tässäkin asiassa: Telkkarin tekeminen on työtä, mutta elokuvaelämä, se on tähtisadetta ja glamouria. 

Elokuva. Oi elokuva! Mihin joutuisin ilman sitä? Mihin joutuisi maailma?

Every spring, the women of New York leave the foolish choices of their past behind and look forward to the future

Uuden tammikuun tienoilla jotenkin pakosti ajautuu tilanteeseen, jossa tuntuu luontevalta möyhentää kuluneen vuoden aikana napaansa kertyneitä nöyhtiä. Miettiä nykyisyyttä ja sattumia, jotka tähän hetkeen on ajaneet ja niitä juttuja, mistä se on muodostunut. Olen ehkä taipuvainen mustaan sieluun, koska aikaisemmin näinä aikoina olen tapaillut Armas Ahdistusta.

Paitsi tänä vuonna. En edes tiedä, miksi.



En muista, koska viimeksi oloni olisi ollut näin kevyt ja onnellinen.

It's gonna be us in thirty years

Täytän keväällä 30. Ihan muutaman hetken kuluttua. Itse asiassa kolmen kuukauden ja 17 päivän kuluttua.

Muuta selitystä en keksi sille, miksi mulla on nykyään pakottava tarve puuhastella asioita, joista vielä vuosi-pari sitten en olisi voinut muodostaa edes mielipidettä. Kuten kutoa niitä sukkia.

Kas, perustin sunnuntai-illan ratoksi joulukorttitehtaan työpöydälleni.

Join kahvia ja kuuntelin Ratatatia, mistä mulla hyvinkin on mielipide. Se on huippu! Lempikappaleeni, olkaa hyvät.

Korteista tuli varsin kauniita. Tottakai, kun itse tekee. 

No, tuota, jos nyt kuitenkin olisin rehellisempi, en ehkä aivan noin vankkaa itseluottamusta koko prosessin ajan tihkunut sentään. Strömsö fo' life.

After all, things change, so do cities, people come into your life and they go

Aikojen tärkein musiikkiuutinen on tietysti Interpolin uusi levy, Interpol. Mulla on ollut kovin tunnepitoiset ja ailahtelevat odotukset sitä kohtaan, tosin minulla ei ole ollut mitenkään erityisen vakaata käsitystä bändistä oikein vielä koskaan, johtuen siihen liittyvistä musiikillista ja henkilökohtaisella tasolla vaikuttavista ristiriitaisuuksista. Löysin orkesterin ystävien suosituksella Anticsin aikaan; se oli mahtava, upea, uusi ja ihmeellinen. Tykästyin tylyn tyylikkääseen soundiin, säröttömään kokonaisuuden hallintaan ja Paul Banksin ääneen. Turn on the Bright Lights nousi henkilökohtaisen klassikkolistani kärkikahinoihin, kunhan siihen hienoisella viiveellä pääsin tutustumaan. Yleensä en juuri haikaile, jos jokin musiikkiuutuus pääsee lipsahtamaan ohi suun, sillä uskon kaiken sen saapuvan luokseni, minkä on tarkoituskin, mutta tuon levyn missaaminen harmitti jälkeenpäin.

Sitten tuli Our Love to Admire. No joo, jos ihan totta puhutaan, mä en vieläkään täysin ymmärrä, mistä joissain kappaleissa lauletaan. Sain kuvan, että nyt on noussut coolius kattoon, eikä ne täysin ymmärrä itsekään, mitä tekevät. Vuonna 2009 ilmestyneestä Paul Banksin Julian Plenti is... Skyscraper -soolosta sen sijaan pidin paljon, ja se levy niittasi mulle tykkäämiseni perisyyn. Banksin tapa laulaa on kiehtova, se on toteava, tyyni, etäinen ja viileä, vaikka ääni sinänsä on lämmin. Siis juuri sellainen, mikä luo ylleen puoleensavetävyyden auran.

Interpol on ehditty jo arvostella, ja useimmat lukemistani kertoo samaa. Että se on askel takaisin kohti lähtöruutua. Niin he ovat itsekin sanoneet. Minulta levy vaatii useamman kuuntelukerran, että pystyn arvioimaan, onko se hyvä vai huono asia. Periaatteessa olen sitä mieltä, että vanhaan palaamisen sijaan olisi parempi liikkua eteenpäin. Eikö se juuri kertoisi muusikoiden(kin) osaamisesta ja ainutlaatuisuudesta ja siitä todellisesta taiteilijuudesta, että he osaisivat kasvaa, muuttua, kehittyä, mennä eteenpäin, jalostua?

Mee nyt sitten tietämään, mutta toivelistalla olisi seuraavaksi lempikappaleeni. Saako lähettää terveisiä?

Just like that, it can go from bad to cute

No, tässä on nyt viime aikoina ollut sielu sijoiltaan vaikka minkä asian kanssa, mutta tänään sattui omituinen, voimauttava juttu.

Alkuillasta keskellä Töölöä.

Tunnistin sen pitkän pörröletin sadan metrin päästä. Pysähdyttiin tielle moikkaamaan ja se tarjosi lasia viiniä. Ystävä vuosien takaa. En pääse yli siitä, kuinka järisyttävää sen ihmisen tapaaminen ykskaks yllättäin oli, ja kuinka kivaa oli mennä sen kotiin ja syödä ja juoda ja jutella sen kanssa.

Ihmisen suurin siunaus on toinen ihminen, ystävä ja sellainen, jonka tuntee omakseen heti ja vielä aikojenkin päästä.

Tähän passaa oikein hyvin toinen iloinen uutinen, että Matt & Kim julkaisee uutta tuotantoa.



Suurista asioista sitä onnelliseksi tulee, sillä vähäistä tämä ei ole.

I'm taking depositions and restaurant recommendations from hip and trendy New Yorkers

Vaikka olen lähtökohtaisesti sitä mieltä, että omien aiheidensa, tai oikeastaan minkään muunkaan omaan blogitoimintaan liittyvän, selittely tai anteeksipyytely niiden sisällön takia on turhaa, esitän nyt kuitenkin pahoittelut siitä, että en pysty jättämään reissuaihetta jo sikseen. Siitä ei todennäköisesti ole kiinnostunut kukaan muu kuin minä ja mun reissutyttöni.

Jos sitä on vähän, sen on pakko olla parempaa. Ja kas, sehän on!

Jos Roomasta sai parhaat ruuat hotellin takapihan kujalta, Firenzessä puitteet oli niinkö enempi ennakkokäsitysten mukaisia. Oltiin jo menossa suhteellisen valikoivan opaskirjan ehdottamaan ravintolaan hienostelemaan, mutta saatuamme erittäin pontevat suositukset paikalliselta, huomattavan staililta ja tyylillä harmaantuneelta pitti uomolta, päädyttiinkin dinnerille Yellow Bar -nimiseen, jälleen kerran ulospäin persoonattomalta vaikuttavaan ristoranteen.

Mutta oi, miten suuria tunteita! Ruoka oli toki hyvää, ei aivan superhullaannuttavaa, mutta kokonaiskokemus ravintolasta oli ehdottoman valloittava. Spessumaininnan saa antipasto crostini alla toscana; miedonmakuista, mutta suussasulavaa (kanan)maksasörsseliä rapean leipäpalan päälle siveltynä. Mä söin siellä myös lempimakeaani, tartufoa. Palleron sisällä ei ollut mitään erityistä, mutta verraton herkku siitä tuli, kun se tarjoiltiin vahvalla espressolla marinoituna.

Palvelu oli, pakko kehua, mainiota. Tarjoilija mesmeroitui mun seuralaisesta (kaikkihan ne, sanoo vain hieman kateellisena sivustaseurannut) niin paljon, että saatiin osaksemme erityistä huomiota ja silmälläpitoa. Jouduttiin istumaan vähän hankalaan kulmaukseen, mutta lohdutuksena päästiin aitiopaikalta seuraamaan keittiön tapahtumia, ja sitä silmäkarkkia ahmiessa, kun vetreät italialaiskokit käsittelee kattiloitaan ja patojaan, oli ympäröivä lähitodellisuus toissijaista. Eikä haaveilua haitannut yhtään, että illan mittaan joku nuorisoseura intoutui improvisoimaan vahvasti Yann Tiersen -vaikutteisia sävelkulkuja paikan pianolla. Niin ihanaa, että jo kliseistä.

Ja kauniiksi lopuksi tarjoilija pyöräytti Limoncellot pöytään. For you two beautiful.

Äh, halpaa liehittelyä vain... *kihertää*

If I met me now, I wouldn't know me

Kas jaa, Radio 1:lta voi kuunnella kohtapian uutta Musea: Neutron Star Collision (Love Is Forever). Ooo-kei? Mä olen sanonut olevani hyvin huono kritisoimaan, mutta nyt tää on kyllä jotensakin noloa tavaraa, ainakin hiljan julkaistun tiiserin perusteella.

Muuten tätä ei voi itselleen perustella kuin että kappale on sen uusimman typerän vampyyripelleilyn soundtrackin lead single. Että onneksi siihen ei liian usein tarvi törmäillä.

Edit. Mä olen pettynyt. Imelät lyriikat uitettuna Knights of Cydonian laukkakomppiin ei kyllä lämmitä. Jos tämä kuitenkin löytyy tulevalta levyltä, jätän sen kauppaan. Mutta, mutta, voisinpa laittaa tähän väliin sen kaiken oikeuttavan ja väistävän kommentin, että en taida olla elokuvan kohderyhmää, toisin kuin ne 13-vuotiaat tyttäret, joihin Mattin huutama Our love would be forever/and if we die, we die together hulahtaa niinku häkä minkkiin.

It was like a bomb that just kept exploding

The National on kyllä ihme orkesteri. Laulaja Matt Berningerin todella unettava ja monotoninen ääni aiheuttaa sen, että horros tulee kuunnellessa aika nopeaan. Mutta ei uni, vaan vajaan tunnin mittainen pseudotodellisuus. Näin mulle kävi edellisen, vuonna 2007 julkaistun Boxerin kanssa, ja näin kävi ekalla ennakkokuuntelulla kera uuden High Violetin. 

Tosin en tuolloin vuonna 2007 osannut arvostaa tällaista ominaisuutta, koskapa en tunnistanut sitä. Ajattelin vaan, että onpa harvinaisen yliarvostettua ja epäartikuloitua marginaalipuhaltelua. Paljon pitää ihmisessä tapahtua, että se oppii tajuamaan yhtään mitään. Boxer oli modernin rockin klassikko jo syntyessään, High Violet ei jää juuri jälkeen. Tai niin ainakin ne sanoo, ketkä osaa; ehkä mä ymmärrän senkin suuruuden vasta joskus paljon, paljon myöhemmin, kun levy kaikkinensa aukeaa. Hienous kun on niissä nyansseissa. Niissä, jotka ovat huomaamattomimmat.


The National - "Bloodbuzz Ohio" (official video) from The National on Vimeo.

Näin ja koin The Nationalin Ruisrockissa kesällä 2008. Sen jälkeen, kun on juuri kuullut tulleensa petetyksi, we're half-awake in a fake empire kuulostaa jotenkin kovin sattuvalta.

Some nights are just Big

Keikkaseuralainen antoi lonkalta täydellisen arvion tapahtuneesta, kun Tavastian porraskaiteen metallitangon hakkaaminen päättyi: "Toipumiseen menee vähintään yhtä kauan kuin odottamiseen". Juuri paremmin en tuntemuksia keksi kuvata.

Jo tammikuussa myyntiintullut Editors veti lähes malliesimerkkisetin eilen, vaikka mä olen perusoletuksella sitä mieltä, että keikka ei taivu kiitettäväksi, jos yleisöön ei oteta kontaktia. Mä tulkitsen sen niin, että bändi on silloin kiinnostunut siitä, kenelle se soittaa, ja vastavuoroisesti yleisö saa kaipaamaansa lisäkosketusta persooniin tähteyden takana. Tom Smith ei juuri yleisöä kosiskellut, mutta tunnelma oli siitä huolimatta avoin ja välitön. Ja tiivis! Laulaja-kitaristi-pianisti antoi kyllä itsestään paljon eläytymällä erittäin tunteella hommaansa; plus onhan sillä looksit ja karisma. Ja aivan järjetön taito. Kai se myös kuuluu tähän musiikkilajiin, viileys ja itsetietoisuus. Oh-so-cool-to-show-you-can.

Kyllä sieltä useat, sympaattiset kiitokset kansankielellä tulivat, joten pisteet siitä nyt ainakin. 


Selvästi olivat otettuja kohtaamastaan suosiosta. Nyt-liitteestä luin perjantaina rumpali Ed Layn sanoneen, että ne tajus statuksensa kaukana Pohjolassa, kun saivat kuulla Tavastian myyneen seitsemässä minuutissa loppuun. Tiedä sitten, mikä ton uutisen vaikutuksentekemisarvo todellisuudessa oli; vajaalle 800 metsäläiselle heitettävä klubikeikka tuskin on mikään the merkkipaalu brittilistan kärjessä remunneelle maailmanbändille. Olkoonkin, että joku ameriikan duudsoni on sanonut Tavastian olevan maailman paras rock-klubi. Ja kyllähän se hyvä onkin. Nuhjuinen, turvallinen Tavastia.

Pisteet muuten ammattimaisuudesta keikan aloittamisajan kanssa. Ei se montaa minuuttia yli aiotun kymmenen ollut, kun In this light and on this evening pärähti soimaan. Se on muuten asia, mikä on yleinen "isojen bändien" keikoilla, keikka alkaa uuden tai uusimman levyn ensimmäisellä kappaleella. Se on mahtava toimintatapa, vaikka en tiedäkään virallista syytä sille. En taida olla ihan niin syvällä musaskenen hienoissa sävyissä, että osaisin arvioida muuten kuin siten, ettei kai levynkään avausraita paikallaan sattumalta ole, että sillä show opener -funktio on.


Sen lisäksi, että keikka oli teknisesti yli mainion, sisältö jätti järjen jälkeensä. Kuten lokakuinen Musekin, Editors skoretti yhtä vaille täyden pistepotin minulta. Kitaravetoinen fiilisrock, oi kyllä. Murisevat, valtavat äänimaailmat on mun mielenmaisematauluja, joita kelpaa vähän synalla viritellä.


1. In This Light And On This Evening
2. Lights
3. An End Has a Start
4. You Don't Know Love
5. Bones
6. A Life As a Ghost
7. Eat Raw Meat = Blood Drool
8. Blood
9. Escape the Nest
10. Last Day 
11. Bullets
12. The Big Exit
13. The Racing Rats
14. Munich
15. Smokers Outside The Hospital Doors


Encore


16. No Sound But The Wind
17. Bricks And Mortar
18. Papillon
19. Fingers In The Factories


Joidenkin vanhempien kappaleiden kohdalla olin havaitsevinani läpihuutoa, mutta tässä voi kuvitella tälleen nine to five/for service and devotion -ihmisenä ammattilaismuusikon elämää, kai omiinkin ralleihin kyllästyy. Uusimman levyn kappaleet soivat hyväksyttävällä antaumuksella ja seiskan kohdalla mä kadotin todellisuudentajun. Last day oli mulle aivan uusi, tuo Record Store Day meni muutenkin multa heittämällä kilsojen päästä ohi. Uutta materiaalia odotellessa, jos tuohon biisiin on luottaminen, mun fanius kasvaa ja vahvistuu. Tykkäänhän mä Depeche Modestakin *virn*





Encoren eka, No Sound But The Wind, oli ihana, voimakas ja tunnelmallinen tulkinta, Tom Smith veti sen yksin pelkän pianon kanssa. Aijettä. Tuli siinä kohtaa vaan mieleen, että on se melko outo juttu, että tollanenkin pillifarkkupoikanen-rokkijäbä saa huutaa räkä roiskuen vaikka mitä heikkouksiaan ja yksinäisyyksiään ja in the end, all you can hope for/is the love you felt to equal pain you've come through, ja olla olematta mitään muuta kuin puhtaasti rock-uskottava, mutta annapa olla, jos kuka tahansa average-asiapentti menee julkisesti vastaavia ilmoittelemaan, vaikka Facebookissa. Epic fail. 


Keikan teknisistä ansioista, ilman muuta itse soittamisen lisäksi, on erikseen mainittava miksauksen laatu ja saundit ylipäätään. En ole ikinä, koskaan aikaisemmin kokenut keikkaa, josta voi todellakin nautiskella huoletta ilman korvatulppia! Äänet soivat muhkeasti ja instrumentit erottuivat, fiilis oli kuin olisi kotonaan ollut. Karavaanilla oli aivan valtava määrä kamaa mukanaan omasta takaa, miksauspöytää myöten siis, mutta onneksi, onneksi Tavastia on meidän.

Lainaanpa tähän loppuun vielä ystävän kommentin: "Aivan sama, mitä piuhoja ja johtoja ja huumeita noissa laatikoissa on, ne osaa niin miksata!"


Ja niin, vielä se, minkä mä olisin kaivannut kuulla. Toisaalta ihan hyvä, että ei soitettu, olisin enemmän ku salettiin sortunut julkiseen itkuunpillahtamiseen.

Thanks for playing and here's Hootie & the Blowfish!

Perjantaina realisoituu yksi kevään odotetuimmista hetkistä, kun britti-indierokki-oh-so-cool-to-say-you-like -bändi Editorsin Tavastian-keikka vihdoinkin tapahtuu. On odotettu, on kuunneltu. Hieman teräväsärmäisemmän Kings of Leonin ja sen ikuisen Musen ohella Editors on yksi eniten soineista nyt viime aikoina ja kaikki muu meneekin sitten teollisuussuuttimella siihen väliin; onhan matka Tennesseestä Birminghamiin melko pitkä.



Ha, musiikista puheenollen, uskollinen iPodini, ystävä ja pistämätön matkaseuralainen, aloitti yhden vehkeen työtaistelun eilen. En voi olla ajattelematta, että sen nimom. yksilön on koodannut joku todella vihainen, huumorintajuton ja takakireä genrepoliisi, koska laite pärähti ns. kyseenalaisen kappaleen kohdalla. Minähän en mitään semmosia onneladiskojen glitter-musiikkeja kuuntele. Siinähän olet sitten, näytöllä lukee ikuisesti Lady Gaga Poker Face, aivan kuin muistuttamassa siitä, mitä musiikkia ei olisi kai kannattanut diggailla. Busted!