Ruotsalaiskiintiö kaapissa

Vilket fynd!

Kansissa lukee Prima Svenskt Fabrikat Konserveringsburk

Lukuisten iittaloiden, viialoiden ja karhuloiden ruotsalaisserkut muuttivat minun kotiini ja purkkikiintiö on toistaiseksi hänessä.

Niin on nättiä.

Purkit maakunnasta.

Nättiä kotona

Oon sisustellut viime aikoina. Mitäpä sitä ajallaan muutakaan, kun ei ole blogiaankaan päivittelemään viitsinyt.

Eiköhän se tästä taas.

Romantillisesti ravistuneet wieniläistuolit haalasin ystävän muuttokuormasta tänään. Ystävälliset bussikuskit ottivat minut niine hyvineni kyytiin, ja hattupäiset mummot kommentoivat tuolien viehkeyttä. Ymmärrän hyvin. Sen ikäiset naiset ovat eläneet kylliksi nähdäkseen pintaa syvemmälle ja tunteakseen kauneuden todellisen luonteen.

Kello on väliaikaislahja niin ikään ystävältä, joka antoi sen Pariisista ryöstön jälkeen kotiutuvalle maailmannaiselle, jolta viisi tyllihametta kyllä löytyy, mutta ei lähteneen puhelimen tilalle mitään, mikä varmistaisi herätyksen maanantaiaamuun. Niin on nätti, että jäi siihen; toki hyvä, sillä mitään mistään oppineena suhde uuteen puhelimeen on edellistäkin tiiviimpi. Ja riskialttiimpi. 

Käsikranaatin näköiset pallerot ovat kynttilänjalat Arabialta. Ne löytyivät hiljan hämeenlinnalaiselta kirpputorilta ohikulkumatkalla. Noilla retkillä en koskaan osaa sanoa, mikä on mukavinta. Istuminen ystävän autossa vasta matkalla tulevaan aarteenetsintään, täynnä jännitystä ja kutkutusta, se varsinainen kaato, vaiko sitten saaliin ihailu, hively ja käyttö osana oman kodin arkipäivää. Ehkä sitä ei niin loppuun asti ajatella tarvikaan.

Cire Trudonin tuoksukynttilän hankin Samujilta tuodakseni palan Versailles'ta kotiini. Tiedän, mikä rooli mielihyväkeskusta hivelevällä sisällöntuotannolla tavaroiden liikuttamisessa on. Kun pitää saada kaupaksi kuudenkympin kynttilöitä, sitä ei varsin liikaa voi korostaa. Sillä hetkellä kuitenkin, kun olen juuri pökertynyt ranskalaislinnan ilmasta, kylmistä kiviseinistä, astellut samoja askelmia kuin Marie-Antoinette, kaivannut selittämätöntä ikuisuutta ja tuntenut menneisyyden keskellä kivilinnan talvenkalhaa, lahjattomampikin copy kuin se, jonka päästä seuraava on lähtenyt, olisi saanut minut lankeamaan:

The perfume of old stonewalls, in the shade of cloisters and convents, this scent of fresh and mossy stone tells us about the black and white silhouettes of sisters moving in the silence of ritual mass. Under the light of votives, Carmélite refers to the peace of souls and eternity.

Ostan vastakin.

Was there a contest?

Olen suorittanut valikoivaa kulttuuris-psykologis-reunatieteellistä antropologiatutkimusta jo hyvin pitkään ja tullut vaivihkaa siihen tulokseen, että on kahden tyyppistä ihmismieltä. On mustaa ja on oikeanväristä. Vähän ku kopiokoneessa on ne rummut. Niitä on erilaisia värillisiä, mutta musta. Se on aina musta. Vaan musta.

Sielun mustuus ilmenee ihmisessä suhtautumisena ympäröivään maailmaan, luonnollisesti. Otetaan esimerkiksi ruoanlaitto. Miksi jotkut ihmiset tekee parempaa ruokaa kuin toiset, on, no, ilmiselvää. Jos otetaan kaksi taidoiltaan tasavertaista tyyppiä ja annetaan niille yhteneväiset raamit ja samalaatuiset ainekset, se, jolla on oikeanvärinen sielu, loihtii lautaselle parempaa, maukkaampaa ja ravitsevampaa ruokaa. Rakkausruokaa. Taas se, jonka mentaaliesirippu on jostain epäjumalan teatterin konkurssimyyntipäiviltä hankittu, lähinnä sotkee ja mälvää leivän voipuoli alassuin keskelle vastaimuroitua keittiönlattiaa. Toisaalta taas oikeanvärinen sielu onnistuisi vähempiarvoisestakin einestavarasta varsin mainiosti, mutta pikku mustuaiselle saisi kantaa maan ääristä mitkä tahansa kerran hunajana ulos pissityt kurmeet eteen eikä se siltikään saavuttaisi munakokkelia jääkaappikuivatulla tomaatilla kummempaa.

Sama koskee sisäistä puutarhuruutta. Ei ole sattumaa, miksi joidenkin yrttitarhat kukoistavat ja puskat pukkaa pioninpunaa, vaikka yhden kesän antaisi koko taivaan laidalta venäläisiä euroviisumummoja. Eikä sillä taidonkaan kanssa ole, väittäisin, mitään tekemistä.

Ei liene tarpeen mainita, kumpaan sakkiin itse kuulun. Ostin kotiin kimpun liljoja ja nöyrästi totesin kukkakaupan myyjättärelle yrittäväni edes. C'est la vie.

No. It's like living in the museum of natural ugliness!

Joku sielultaan pehmeä ja elämäänsä leppoistava hellämieli on aina väittämässä, ettei kaiken tarvitse olla täydellistä ja keskeneräisenäkin voi olla kivaa. Se on vähän niinkuin ajan henki juuri nyt.

No, aivan tottahan se on, mutta sanoisin silti, että on niin ruma lamppu siinä Mariannen taulua ja Marimekon Peiliä pilaamassa, että silmiä kirvelee. Mitä nopeammin uusi, sitä parempi ja mitä hienompi, sitä hienompi. Kiitos.

Room service

Lasi on niin älyttömän nättiä. Ja nuo vanhat logot. Paljon eläväisempiä ja minun silmääni graafisesti ansiokkaampia kuin monet modernimmat tavaramerkit.

Rivistö vahtii arkipäivää tyynen arvokkaasti jääkaapin päällä. Kaikki riihimäkeläisiä, vaikka yhden kannessa taapertaa komia karhu.

Täällä kyllä harrastellaan hävytöntä tuotesijoittelua.

There was no better time I could think of to hire an assistant

Hankin joulukuisella perinnematkalla ikikalenterin. Sekoan aina paperikaupoissa ja -osastoilla kalenterivaihtoehtojen ja muistivihkojen äärellä, koska minussa asuu ihmeellinen taipumus ja intohimo ajan ja tehtävien koordinoimis-hallitsemiseen. Tähän kalenteriin ei voi kyllä merkitä mitään, mutta se kertoo päivien kulusta armottomasti. Ainakin, jos muistan sitä siirtää. Tarvitsisin kalenterin hallitsemaan kalenteriani.

Yes, I have been invited to go to Paris

Pari viikkoa sitten niittasin pääsiäislomasuunnitelmat. Vietän sen lyhyen, mutta sitäkin olennaisemman työtauon Pariisissa. Viimeinkin Pariisi. Pitkästä, pitkästä aikaa.

Vielä, kun jaksaisi huhtikuulle asti vartoa. Siihen saakka voin viihdyttää itseäni järjestelemällä uusia asetelmia lipaston päälle. Joku voisi väittää alttariksi, mutta itsehän kiistän moisen. Seinäkiisto.

Edit. sattuipa ihanasti. Inès de la Fressange on ihana. Pariisisti ihana. Sanoinko jo ihana? No mutta ihana kuitenkin.

I don't know what I was doing

Tietysti sillekin on perustelunsa, miksi kannattaisi pitäytyä ainoastaan tarkoituksenmukaisessa ja testatussa ja jonkun viraston hyväksymässä vaihtoehdossa, kuten standardiorientoituneen kunnon kansalaisen kuuluukin eikä haikailla hapatuksien perään ja kaivaa verta nenästään kirpputoreilla ja turuilla. Erikoisuudentavoittelija saa aina köniin.

Yksi niistä mageista Berliinin-tuliaisvetimistä on käyttökelvoton, kun sen röpelöisiin ja taittuneisiin kruununsakaroihin rikkoo sormensa ja vaatteensa. Keittiöluutukin tarttuu niihin ja ikävästi jättää nöyhtää sitten peräänsä. Mitään en kuitenkaan oppinut, mikäli oppimisen todentuma on se, että olisin hakenut rautakaupasta kaikkivaltaisen turvallisuusviraston leimalla varustetun muovinupin, joka on tarpeeksi suuri, ettei se mahdu kenenkään henkitorveen ja aiheuta kuolemaa, mutta tarpeeksi pieni, ettei se pudotessaan murra kalloa ja aiheuta kuolemaa.

Menin sen sijaan vedinpostaukseni kommenttilaatikkoon ja sitä kautta Indiskaan, mistä löytyikin suloinen papukaijavedin. Muistuttakoon alakaapin ovessa nyt sitten vaikka siitä, että henkisten papukaijamerkkien jakeleminen itselleen ja muille on ihan okei.

Ja koska mitään en siis todellakaan koskaan opi, bongasin samalta reissulta myös äärimmäisen somat ruusunupit, jotka mahdollisesti pääsee lipaston oviin. Katsotaan nyt.

Kukka-aiheita. Hmmm.

I'm gonna guess more than once

Mustavalkoisia Marimekon palloservettejä kutsuttiin aikanaan kantisserveteiksi, kun niitä jaeltiin kanta-asiakkaiden hellimislahjoina useissakin yhteyksissä. Nykyisin henkilökohtaisten kanta-asiakasservettieni pestiä toimittaa Ikean vastaavat, hiukkasen eri syistä tosin.

Minulla on kodissani lopulta aika paljon Ikean huonekaluja. Viimeisimpänä kahdeksi vuodeksi venähtänyttä sängyn viransijaisuutta tehnyt Hemnes-rautapäätysohva, joka tuli talouteeni ystävän käsistä, vaihdettiin  loppiaisviikonloppuna pätevämpään tehtävänhoitajaan, sekin ikealainen tuote. Se Hemnes oli muuten ystävänkin Huuto.netistä hankkima, joten aina ei sekään ole aivan totta, että silkkaa roskaa olisi tarjolla Iksukassa. Pitää tietää, mitä ostaa; se pätee tässäkin suhteessa. Eikä luonnollisesti pidä hankkia mitään vain siksi, että se on halpaa.

Servetit muuttivat ikkunalaudalle, kun keittiöstä loppui riittävän toimivaksi luokiteltava tila. Revs jäi alle vahingossa, mutta näytti niin harkitulta, että jääkööt sinne.

It should reflect our taste, shouldn't it?

Kesällä edesmenneen mummoni äidillä on ollut kapoiset kangaspuut, joilla hän on paukuttanut tismalleen tyttärentyttärentyttären kaupunkiasunnon lattiaan sopivat matot. On niin tiukkaan kudottu ja voimalla tuupattu luhaa, että mäntysuovankin tuoksu tuntuu vielä vuosia viimeisen jokirantapesun jälkeen.

Ajattelin ensin, etten laittaisi mattoja lattiaan lainkaan, mutta totesin sitten kontrastin mummolamattojen ja muuten yksivärisyyttä ja koruttomuutta tavoittelevan sisustustapani välillä mielenkiintoisemmaksi kuin pelkän valkoisuuden ja siten sovinnaisen tyylikkyyden. Ja mikä oikeastaan puuvillaräsymattoja koruttomampaa olisikaan? Niissä on muiden hyvien puoliensa lisäksi myös hiukan sitä sellaista kotisidosta, mitä aina välillä täällä kaupungissa kaipaa.

Näitä on useampia, napsin valotilanteen mukaan lisää!

Say hello to Rose

Loppiainen oli ja meni, oi ihana perjantaivapaa, mutta kerran vielä on hehkutettava joululahjoja. Perustelen sillä, että sain sen vasta toissapäivänä.

Ties mistä on taas Annika naarannut nämäkin supersomat maustepurkit! Pääsivät telineessään keittiön ikkunalaudalle, paraatipaikalle. Ai että tykkään tuosta ruusumotiivista, niin sievä ja herkkä, vaikka mustalla pohjalla onkin. Tulee ihanasti kesä(mökki) mieleen. Vaikka mä olen täysin kädetön ronskeissa käytännönasioissa, haaveilen minäkin salaa joskus Vihreän talon kaltaisesta saarekkeesta, mutta niissä unelmissa olisi kylläkin aina kesä ja minulla pitkä valkoinen puuvillamekko ja leveälierinen olkihattu eikä yhtään vaativaa huussintyhjennystyötä verannan viileää iltapäiväeleganssia häiritsemässä.

No, nyt mulla on täällä kaupunkikodossani palanen sitä unelmaa, tanskalaisen vaivattomasti, tottakai. Huippua taas kerran, Annika!

I'm officially old

Omg*, hetkittäin ihmettelen itsekin kuinka kummassa mulla on yhtään lukijaa. Ei sillä, että teitä yhtään vähättelisin, päin vastoin, olen iloinen jokaisesta räpsyripsestä, joka täällä piipahtaa, mutta laittaahan se nyt korvia punehuttamaan, kun jos ei täällä säästä puhuta taikka ovennupeista, asiana on imuri.


Olen pahoillani, mutta nyt on Dyson! Pölypussit on niin eilistä päivää.

Kuin siistiä! Sanan varsinaisessa merkityksessä. Mää oon nii ilone! Kallishan tuo imuriksi on, mutta oma hima ansainnee yhden hi-tech-kuriositeetin. Voin aina puolustautua autottomuudellani, mikä on muuten todella toimiva vastaisku lähes mihin tahansa hankinta-arvosteluun. Eikä sillä ole väliä, onko epäilijä kenties hänen korkea-arvoisuutensa itse vaiko joku muu, tietenkään.

*vähän nuorekkuutta sekaan. Lol.

There are a million reasons to celebrate in New York City

Kai nyt voisi olettaa, että elämässä olisi tähdellisempiäkin asioita puhuttavaksi ja suurempia aiheita möyhötettäväksi kuin lasipurkit. Vaan ei nyt aina sentään. Ainakaan silloin, kun jo vanha löytö, valtava kahdeksanlitrainen Riihimäen lasin purnukka jaksaa yhä vain silmäkarkkiudellaan ilahduttaa. Varsinkin nyt, kun se sai kaverikseen Viialan ja Iittalan pikkupurnut. Viialalainen on erityisen nätti, vetoisuutta minipurkilla on vain puoli litraa; Iittalan vastaava ei sekään mikään suurperheen hillojemma 0,75 litran koollaan ole.

Tämä kyseinen säilytysesine sai erityissympatiat puolelleen oikein sopivan vuosilukunsa tähden. Ei taida purkki ihan noin vanha olla, mutta tehdashan on käytännössä itseni ikäinen. Tai siltä ainakin aika ajoin tuntuu. Esimerkiksi juuri nyt. Tulis jo kevät.

It's the artist's favorite

Oidai, kävipä mieluisa iltavieras.

Eikä visiitin mukavuutta vähentänyt lainkaan se, että toi harakalle aivan hyväksyttävän tuomisen muassaan! Hyvämakuiset ja tarkkasilmäiset laatuasiantuntijaystäväiset on kyllä jo siinäkin suhteessa painonsa arvosta kultaa, timangia ja platinaa, kun ne aina tietää, löytää ja hoksaa. Ja muistaa, mistä heille on uskonut haavehtivansa.

Aikani Heikki Orvolan nuutajärveläistä Miranda-kulhoa huokailtuani Annika käski olla tukehtumatta pullaan; vasta se taivastelun paikka ois, jos hän ruman tuliaisen olisi tuonut. No se.

Alemmassa kuvassa näytillä myös jäsen uusimmasta tuttavuudestani ja hamstrausintohimojeni kohteesta, teekannu Tapio Wirkkalan 60-luvulla saksalaisen Rosenthalin Studio-Line-sarjaan suunnittelemasta Variation-astiastosta. Kyllä mieltä lämmittää astioiden varsin moderni ote, eleganssi ja oi, ne mattamustat lautaset. Kysymyksessä on tyylipuhdas muotoilun ja estetiikan die Heirat. Ebay-ponia odotellessa.

En minä sillä, että yhtään kuppia tai lautasta tarvitsisin, mutta eräänä päivänä, toivon mukaan viimeistä kertaa vähään aikaan, astialaatikoita purkaessani ja ilokseni keittiönkaapit suhteellisen tilaviksi todettuani päätin, että kauniita, käytännöllisiä ja huolellisesti rakkaudella valittuja esineitä on aina kuitenkin suhteellisesti vähemmän kuin vastaava määrä kamalia ja yhdentekeviä kappoja. Näin.

No, you don't understand. The only thing that I have ever successfully made in the kitchen is a mess. And several little fires

Heidi linkkasi Facebookiin mainion uutisen työssäkäyvien ja periaatteessa hyvin toimeentulevien naisten keskuudessa suosioon nousseesta kotoilusta.


Kuinka sattuikaan.

Olen jo pitkään puhunut ystäväni Lauran kanssa siitä, kuinka meidän tulisi perustaa ompeluseura, jossa pelataan iltapäivisin bridgeä, juodaan sherryä laakeista laseista ja ne jotka tupakoivat, tekevät sen holkin kanssa. Pienillä pyöreillä pöydillä olisi mielikuvissamme tietysti pitsiliinat ja korkeiden ikkunoiden edessä raskaat, ehkä jo hiukkasen pölyä keränneet ja haalistuneet, kullanväriset samettiverhot. Meillä olisi korkokengät jalassa ja helmet kaulassa. Ja ehkä korvan takana tippa jos toinenkin Shalimaria.

Tämän lauantai-illan midinettikerho ei aivan tuota kaikkea vastannut, mutta tuottelias se oli silti. Ja koska sherry on pahaa, joimme samppanjaa ja radiossa soi Jazzin sävel on vapaa.

Koska pieneen kotiini eivät tekstiilit juuri nyt sovi, Sanna Annukan Marimekolle suunnittelemasta Kanteleen Kutsusta tuli meille töihin keittiön pöydälle joululiina.

Someone once said that when one door shuts, a window opens

Olen siinä suhteessa varsin tavanomainen nainen, että käyn sataprosenttisesti tuulella. Sisustusratkaisuita pohtiessa pulkka kääntyy vielä liukkaammin kuin normaalisti, mikä tietysti asettaa jonkin verran haasteita valintavaiheessa onnistumiselle. Tästä syystä olisinkin halunnut täysin vetimettömät keittiönkaapit, mutta pakko oli myöntää, ettei painallusmekanismiympäristö kyllä tahmanäppikokkaajaa tue, se on selvää.

Pohdin aikani mahdollisimman eleetöntä vaihtoehtoa, mutta kuten yleensä, vastaus löytyi äärilaidalta; tällä kertaa Mauerparkin kirpputorilta Berliinistä, isosta pahvilaatikosta. Koska en, yllätys yllätys, osannut päättää, otin kaikkia yhden.

Lopputulos on varsin mukava, eriväriset ja -muotoiset keramiikkapallot sileillä valkoisilla pinnoilla vaikuttivat aluksi nukkekotimaisilta, mutta nyt tykkäänkin niistä niin kovin, että ensi Berliinin-reissulla täytyy vain toivoa löytävänsä vedinkauppiaan uudestaan. Kuusi vaatekaappia plus yläovet vaikuttavat juuri nyt varsin valjuilta ankeine harmaine tavisvetimineen. Hyh.

Laitan näytille lisää kuvia, kunhan tekniikka taas pelaa, nyt katkeaa pinna ihan just siihen, että oma kone hyytyi viimeinkin yli kuuden vuoden yhteistaipaleen jälkeen eikä iPhone ja laina-pc ymmärrä toisiaan. No en minäkään kyllä ymmärtäisi, että sinänsä. Voi jumanskiude siitäkin huolimatta.

Are we there yet?

Muiden kodeissa on aina siistiä ja saumatonta. Viileää ja virheetöntä.

Toista se on meikän kartanolla.

Ei oo ihan vielä siellä.

Ahdistaa ja suututtaa, kun tuntuu, että joka mutteria pitää tilata kiertämään eri lajin spesiaalijamppa, ettei joudu itse suoralta kädeltä rikosoikeudelliseen vastuuseen tekemisistään. Ymmärrän säädösten tarkoitukset sinänsä, mutta siinä vaiheessa, kun viikkotolkun remontoimisen slash odottelun jälkeen hananasentaja ei suostu tilkkimään vuotavaa hajulukkoa, vaan sitä varten täytyy koordinoida eri tahon mies töihin, alkaa vituttaa. Tosin syvimmässä alhossani muistan seinänaapuria, jonka hiljan lattiasta kattoon remontoitu kolmio meni juuri uusintasaneeraukseen niin massiivisen vesivahingon takia, että taitaa tänä vuonna joulupukki ajella siitä osoitteesta olkiaan kohauttaen ohitse; minä olen tähän asti päässyt ilmeisen vähällä.

This is a sofa bed? It's what started this whole thing

En ole koskaan varsinaisesti panostanut sisustukseen. Toki tykkään tavoitella ja katsella kauneutta ja luulen osaavani jonkin verran omassa ympäristössäni arvioida, mikä näyttää kivalta. Mutta sellaisia harkitusti harmonisia ja pitkäjänteisyydestä kieliviä kokonaisuuksia, kuten esimerkiksi Hanna tekee todistettavasti tosta noin vaan, minä en pysty toteuttamaan. Kuten olen jo aiemmin maininnut, sisustukseni koostuu lähinnä sattumanvaraisuuksista ja second (or even third in some cases) hand -hankinnoista, joiden yhteensopivuus on minunkin mielestäni suurinkaan piirtein lähinnä teoreettisella tasolla, pöytä ja tuoli, no, kai ne kuuluu kimppaan.

Vaan nyt soi kellossa komiasti toinen, pönäkämpi saundi. Sohvaa en aio hankkia edelleenkään, mutta oikeastaan kaikki muut vanhat ajatukset kaipaavat tuuletusta, vaihtoa ja uudistusta. Yksi pöytä, matto ja hylly lähtivät jo, seuraavaksi ulos lentävät Tord Boontjen Habitatille suunnittelemat, iänvanhat Garland-varjostimet, joita vuosia sitten rahtasin kotiin Pariisista. Yksi unohtui erään kerran Lontoossa lentokentälle, mutta niin vain sieltä löytyi, turvatarkastuksesta, ja ystävällisen löytötavarakipsan henkilökunta postitti sen kotio. Ihan kivat ovat toki vieläkin, kukkahäkkyrät, sääli vain, että turhan monessa muutossa tuhannen solmuun menneet.

Niiden paikan ottavat aavistuksen järeämmät tuikut, Jieldén Augustinit.



Ne ovat niin upeat, en ehkä kestä. Muoto sopivan niukka ja puhdas, tyyli tällä kertaa varsin miellyttävästi koruttomuuslinjani mukainen.

Ei puhuta siitä peuratrofeesta vielä mitään.

Kuva Jieldé.

I bought it as a reaction to my breakup

Olen vissiin seonnut. Ehkä olen kajahtanut siitä tiedosta, että keittiö on kohta kasassa tai sitten vaan kerrassaan siitä, että putkista tulee vettä.

Mutta niin, se juttu. Olen pian menossa ystävieni kanssa päämäärättömälle huviretkelle Tukholmaan ja surffatessani netissä etsimässä tipsejä, missä kaikkialla tällä kertaa kannattaisi poiketa, törmäsin sattumalta ikuisuushulluusmieliteon toteuttamismahdollisuuteen.

Peuranpää! Trofee! Todellakin, kyllä tämä melko saumattomasti istuu siihen koristeettomaan, moderniin ja skandinaaviseen kaupunkikotityyliin, joka mulla on ollut vankasti mielessä sisustusta kaavaillessani. Skandi, pohjoinen, talvi, turkki, joo, hirvenmetsästys, kyllä, kyllä, sopii. Se on sitä paitsi valkoinen. Ei mitään sijaa mutille.

Totta puhuakseni olen jo skandimeiningistä harhaan lipsahtanut valittuani keittiön välitilaan sekä yläkaappien ja katon väliin italialaisen Rivedilin Stile Barocco Travertino -kalkkilaastin. Taidankin perustella hirvityksen hankinnan sillä.

What's the proooobleeeem ja perusitalialainen käsienlevittely.

All right! Let's get another bottle to celebrate

Ohi on 81.

Mi casa es mi casa.

Tuli tässä tulostavoitteen kannalta kustannustehokkaasti suoritettua kaksi remonttia yhdellä kertaa, ensimmäinen ja viimeinen.

Huomenna pääsen kotiin, saan oman vaatekaapin käyttööni, minun ei tarvitse enää kaivaa koko maailman syntitaakan painoisesta repusta ylleni eilisenryttyistä paitaa eikä arkipäivääni kiinteästi liity karmean kamamäärän rehaaminen kylillä. Kuka on sanonut, ettei pyörällä pysty muuttamaan? Todellakin pystyy, en vain enää koskaan halua joutua niin tekemään.

Mitä tästä opimme, on taivaankirkkaasti oman kodin arvostuksen nousu aivan toiselle tasolle. A clean house is a sign of a wasted life, sanotaan niissä amerikkalaista viiskytluvun kotirouvakuvastoa ironisoivissa postikorteissa ja magneeteissa, mutta minä olen aivan vallan päinvastaista mieltä tästä kysymyksestä. Jos ei aikuiselle ihmiselle ole vuosiensa varrelta sen vertaa tarttunut elämänhallintaosaamista hihaan, että taitaisi oman kotivalonsa pidon puhtaana ja järjestyksessä, on jokin olennainen memo kyllä livennyt raskaasti ohi ymmärryksen. Ja se on tuhlaamista se.

Mutta ennen kaikkea tärkein opinkertaus taitaa kuitenkin olla mittaamattoman tärkeiden ystävien arvostus vielä tuon edellisen yläpuolelle. Kiitos, kaverit.