Porttiteoria muutoksesta

Siinä, missä kuluneena viikonloppuna muut ovat ehkä kahmineet itseensä aurinkoa päivällä ja illalla jortsailleet diskoteekissä, minä olen istunut Angelika Leikolan pihtiotteessa, ja pohtinut muutoksen olemusta ja sen löytämistä.

Viikonlopusta jäi käteen järkyttävä päänsärky ja klassikko, että eka mä olin, että ei v***u, mutta sitten mä olin, että ei s*****a.

Liittyen muiden oivallusten ohella esimerkiksi siihen, että reilu kuukausi sitten ystävän naistenlehtijuttua varten kuvattavaksi asettuessani hajoilin siksi, kun on likainen tukka ja meikit poskilla ja on kauhee post-työpäivänahistuminen jajajaja. Aikkamala, en kai mä nyt kuvaan voi.

Ja sitten kuitenkin, tulkoon valo ja nähkäämme todellisuus.

Niin voi ihminen itsensä väärin nähdä, uskoa kaikensorttisiin olettamuksiin itsestään ja vielä määritellä ja arvottaa itsensä niiden kautta, harvemmin erityisen korkealle. Vääristellä omia ja muiden todistuksia. Olla tajuamatta, sokea, silmät kiinni. Uskoa, mitä haluaa uskoa. Kuulla, mitä haluaa kuulla. Nähdä, mitä haluaa nähdä. Ja kaikki samat toisinpäin. Sussiunaa, mitä tuhlausta.

Katsotaan, mitä tuleman saattaa. En minä halua olla kuin aikoinaan Versailles'n portti. Ulospäin pramea ja kultaisuudessaan mahtava, kaunis katsella. Hyvää tarkoittavasti aina kansalle auki. Mutta koska sitä ei koskaan kukaan mihinkään liikuttanut, se ei hetken koittaessa kyennyt toteuttamaan ainoata todellista portille määrättyä tehtävää, menemään kiinni, pitämään katastrofia loitompana. Se oli liian pitkään paikallaan pysyneenä niille sijoilleen ruostunut. Ja katastrofi tuli.

Suosittelen lämpimästi jokaiselle viikonloppua Angelikan kurssilla. Jos mielessäsi on joskus vilahtanut ajatus liittyen esimerkiksi oman itsesi vajavaisuudesta suhteessa muuhun universumiin, olet oikea henkilö osallistumaan.

muutosvalmentaja.fi

I can’t handle hard news before noon

Joku on joskus väittänyt, että lauantai olisi seitsemän kääpiön/jättiläisen, mielialan mukaan, jonossa se niinku paras jäsen.

Tähän voi harvoin väittää vastaan, mutta tänä lauantaina vielä vähemmän. Monen viikon touhotuksen jälkeen minulla on ensimmäinen täysin vapaa viikonloppu, joka myös jää ainoaksi lajissaan taas vähään aikaan. Luonnollisesti on mukavaa ja tärkeää noin niin kuin elämän laadun kannalta, että on puuhaa ja menemistä ja hulinaa, mutta tänään tunnen kyllä selkänahassani, kuinka mukavaa on viettää aikataulutonta vapaata.

Fashionii, duunii, fabulousii.

So you might have to say: "I am so angry."

Olen ollut viime päivät jostain toistaiseksi tuntemattomasta syystä aivan helvetin kiukkuinen. Olen ajautunut nahinoimaan Facebookissa ja tuiskahdellut ystäville tasapuolisesti töissä ja vapaalla.

Olen puuttunut asioihin, jotka eivät minulle kuulu, ottanut kantaa, vaikka en tunne taustoja kuin nimeksi ja tuonut varsin suoraviivaisesti esille mielipiteeni, yleensä paheksuvan, ja vetänyt sitten herneet syvälle nokkaan, kun joku on vastannut samalla mitalla.

Olen koko olemuksellani antanut ymmärtää, että vasteaikani (täysin subjektiivisille) vääryyksille on todella lyhyt. Olematon, suorastaan.

Sain sitten työkaveriltani lahjan. Terveisiä vaan Archie Grandille.

Terveisiä myös niille henkilöille, jotka ahdistuvat pseudopositiivisten blogien massavallasta. Tunteiden puolesta, tekohymyjä vastaan!

I mean, it's you getting married

Viikonloppuna oli häät. Kesän kaunein päivä, maailman upein morsian, komein sulhanen, vierasjoukossa tyylikkäimmät ystävät koskaan ja toisena kaasona yksi oman elämänsä gracekelly. Kaikki summautui hikeen, kyyneliin ja suuriin tunteisiin.

Morenon Sumi teki tukan, Lea korvikset ja töölöläinen ompelija mekon. Itse tein lukemattoman määrän pienempiä ja isompia asioita, muun muassa kyynelehdin puhetta pitäessäni niin, etten kymmeniin sekunteihin kyennyt muotoilemaan tavuakaan. Lopulta tokaisin itselleni epähienosti ääneen kerää ittes ja taaplasin asian loppuunsa. Tapahtumasta on luonnollisesti audiovisuaalista todistusaineistoa, mikä ei varsinaisesti helpottanut tilannetta silloin eikä etenkään sen jälkeen.

Heidi otti upeat kuvat, kiitos, rakkauden rantakallioiden Audrey Hepburn!

It's your day. You get a day, not a week

Minulla on tänään syntymäpäivä. Rakastan kaikkia synttäreitä, muiden, mutta ennen kaikkea omiani. Maaliskuun toiseksi viimeinen tarkoittaa aina myös kevään virallista alkamista, sanoi vallitseva säätila mitä ikinä.

Minulle on tänään jo lähetetty kukkia Pariisista, tuotu tiramisua Italiasta ja illalla menen baletin mukana Intiaan. Oikeastaan haluaisin vain koko maailman.

Ah, vuoden paras päivä.

Ja Gertrude Stein on ollut totaalisen väärässä väittäessään, että 

There is a difference between twenty-nine and thirty. When you are twenty-nine, it can be the beginning of everything. When you are thirty, it can be the end of everything.

Itselleni kulunut kolmaskymmenesensimmäinen vuoteni oli parempi, täydempi ja onnellisempi kuin yksikään aiempi sitten lapsuushattaran. Uskon vakaasti, että sama kehitys jatkuu ja jalostuu. Ja miksi niin ei kävisi? Uskon myös vahvasti siihen, että jokaisella on mahdollisuutensa oman elämänsä onnenseppähommiin.

mekkokuva Elizabeth Lecourt

And up on Park Avenue, a different reason for celebrating

Mielenkiintoisinta ja tunteita herättävintä yhteiskunnallista antia juuri tällä hetkellä on kyllä kirkkaasti tämä



Kruunajaisia vietettiin kesäkuussa 1953, mutta tänään tulee kuluneeksi 60 vuotta Ellun valtakautta. Cheers, Elizabeth II, teetä ruusukupista ja skonssi poskeen kunniaksenne iltapäivällä.

What was it about Natasha that always made me feel like the charity case?

Status update vaatekaapilta.

Olin palaamassa sunnuntai-iltana Yrjönkadun uimahallista kotio, kun huomasin sukkahousujen menneen rikki reidestä. Olo ei ollut yhtään boheemi taikka huoleton taikka vapaa. Lähinnä suttuinen ja epäsiisti ja nolo.

Siitä ei ole kuin yksi liukas luikaus, kun musta oli ihan ookoo, jos vähän joku paikka sukkahoususta repsotti. Silti aika paljon on niistä päivistä vettä Vantaassa virrannut.

That was you before. Yes?

Aivan kait se on sama, monesko totuusavautuminen tässä taas seuraa, sillä ei se mitään; sain Hannalta tunnustuksen enkä tietenkään jätä sitä käyttämättä. Kiitos, Hanna! Sydän ja halaus.

Pitää kertoa faktoja ja palkkioksi saa määrätä muutaman mieleisensä bloggarin tekemään saman. Mahtavaa!

1. Lempiruoka. Se on kyllä melkein mikä tahansa ape jonkun muun valmistamana. Kaikkeen minäkin pystyn, mutta en kokkaamiseen. Aika ajoin tunnen kategorista huonoutta tämän asian takia, mutta niin kauan kuin ruokittavanani on vain oma suu, katson piteleväni hyppysissäin absoluuttista päätäntävaltaa päivittäisissä ravinnonjärjestämisvalinnoissa.

2. Lempimakeinen. En syö karkkia, mutta suklaata menisi Titanicin upottaneen jäävuoren kokoisia siirtolohkareita liukuhihnalta, jos aktiivinen kieltäymykseni hellittäisi hetkeksikään.

3. Lempiluettava. Jaa-a. Tämä menee kyllä samaan lokeroon kuin seuraava kohta lempielokuva. On paljon helpompi luetella ne lajit ja tyylit, joista ei tykkää kuin ne, joista todella pitää. Liekö luonteenpiirresidonnainen juttu? Että kun yleensäkin on taipuvainen pessimismiin, on helpompi ilmaista asiansa negaation kautta. No en tiiä, aika kaukaa haettua. Joka tapauksessa, olen hiljan ottanut takaisin tavakseni lukea joka ilta, mistä syystä olen antaumuksella taputellut itseäni olalle, niin tuloksellista ja kiitollista toimintaa on se. Haalin juuri nyt luettavakseni Françoise Saganin tuotantoa, harmi vain, ettei kärsivällisyys taito riitä teoksien alkukielisiin laitoksiin.

4. Mieluisin tapa tehdä käsitöitä. Kurpostaminen eli ompelukoneen ääressä turhautuminen. Muuta en osaa ja mainittuakin auttavasti.

5. Ja se lempielokuva. Anything with Julia Roberts innit.


Mun tunnustukset saavat upeat, ihanat bloginpitäjät Lili, Heidi, Arkitehti, Katja ja Hanna itse, tietysti.

Tuon ihkublogikuvan alkuperäinen omistaja on Nanainen.

I'm so glad to see you though

No joo, myönnettäköön, että tällä tontilla on viime aikoina puhuttu poikkeuksellisen paljon säästä, mutta menköön vielä kerran. Oli nimittäin kohtuullisen omituista nähdä kotiseutuvia halkova joki jouluntienoolla sulana. Sitä on pitänyt muuttumattomana, luonnonlakina, että joki ja sen vuodenajat virtaavat kuin elämä, mutta näköjään nekään eivät ole olosuhteiden ulottumattomissa.

Ja siellähän se allekirjoittanutkin, uudessa takissa, toivon mukaan matkalla kohti uusia kuvioita ja jekkuja.

The city was silent

Ihanaa joulua ystävät, toverit ja kylänhenkilöt! Tänä vuonna oma lahjasaldoni on kieltämättä melko nousukaudentuoksuinen; mikä lie valepukki asialla ollut. Haittapuoli asiassa on se, etteivät uudet jääkaappi ja telkkari mahdu kuusen alle. Keltainen Dysonkin jäi vielä matkalleen. Kammopakkasten pelossa hankittu talviparka siellä pötköttää, uudenkirpeä iPhone 4s sen sijaan on jo handussa.

Huh.

Joku on ollut superkiltti, vaan ei näköjään riittävän, sillä yksi toive ei toteudu tänäkään vuonna:



Lämmin kiitos kuluneista päivistä teille, jotka olette mukanani tämän vuoden kulkeneet.

No, you don't understand. The only thing that I have ever successfully made in the kitchen is a mess. And several little fires

Heidi linkkasi Facebookiin mainion uutisen työssäkäyvien ja periaatteessa hyvin toimeentulevien naisten keskuudessa suosioon nousseesta kotoilusta.


Kuinka sattuikaan.

Olen jo pitkään puhunut ystäväni Lauran kanssa siitä, kuinka meidän tulisi perustaa ompeluseura, jossa pelataan iltapäivisin bridgeä, juodaan sherryä laakeista laseista ja ne jotka tupakoivat, tekevät sen holkin kanssa. Pienillä pyöreillä pöydillä olisi mielikuvissamme tietysti pitsiliinat ja korkeiden ikkunoiden edessä raskaat, ehkä jo hiukkasen pölyä keränneet ja haalistuneet, kullanväriset samettiverhot. Meillä olisi korkokengät jalassa ja helmet kaulassa. Ja ehkä korvan takana tippa jos toinenkin Shalimaria.

Tämän lauantai-illan midinettikerho ei aivan tuota kaikkea vastannut, mutta tuottelias se oli silti. Ja koska sherry on pahaa, joimme samppanjaa ja radiossa soi Jazzin sävel on vapaa.

Koska pieneen kotiini eivät tekstiilit juuri nyt sovi, Sanna Annukan Marimekolle suunnittelemasta Kanteleen Kutsusta tuli meille töihin keittiön pöydälle joululiina.

I had a fabulous day

No niin, eka se ei kirjoita viikkoon, ja kun kirjoittaa, se jauhaa syntymäpäivistään. Laskin aikaisemmin naureskellen leikkiä siitä, kuinka minun pyöreistäni tulee sitten viikonmittainen festivaali, kun en mihinkään tavanomaiseen tai yhden illan juhliin tyydykään. Vähänpä tiesin, sillä niin siinä juuri kävi, kaikki alkoi puolitoista viikkoa sitten torstaina Helsinki-Vantaan lentokentältä, jatkui varsinaisen päivän aamusta myöhään yöhön lauluineen, lahjoineen ja kakkuineen, ja päättyi lauantaina lopulta Krullan monituntisen brunssin jälkeen Tornin Ateljee Barin kautta ystävien kotiin keltaisen lesken seuraan.

Minulla oli ylläni uutta ja vanhaa Samu-Jussia sekä uudet kengät, joilla oli mahdoton kävellä, ja kaunista kaikesta teki maailman parhaat ystävät.

Kuvista kiitos, Heidi! Ja Annikalle erityiskiitos asukuvasta ja mageimmasta ruusupuskasta koskaan.

Kesken kemujen äiti lähetti viestin, jossa hän ykskantaan totesi, että "Sinusta välitetään." Äidit tietää aina parhaiten, aina.

It'll be fabulous

Olin totta puhuakseni tiistai-iltana vähän kehnona, kun matkasin ratikassa pitkin hämärää Mannerheimintietä kotia kohti. Väsyneenä, tottakai. Räntäsateessa, no sekin vielä. Että näinkö tämä kaikki päättyy, kyllä on surkeeta. Että menetkö siitä sitten kotiosi yksin istumaan ja onko kiva sitten, tä?

Vaan eipä hätää, sattumat tarjoilivat aivan valtavan hienoa symboliikkaa, kun keskiviikkoaamu aukeni terävänä auringonpaisteena, taivas kirkkaana ja korkeana. Että sinne jäi kaksikymppisyyden räntäsateet ja niin edelleen. Kylläpä sattuikin.

Eilinen oli kerrassaan hienoin päivä muistiin. Kyllä kannattaa vuotensa täyttää! Myönnän täysin ja avoimesti, että rakastan syntymäpäiviä, toisten, mutta ehdottomasti myös omiani. Oman päivän antaman ilon rinnalla ikäluvun kasvaminen on pientä.

Kiitos, Ani, kukista ja kuvista!

Welcome to my box, honey

Täytän tänään 30 vuotta. En oikein vielä osaa muodostaa siitä järjen kautta haettua mielipidettä muuten kuin että nyt olisi viimeinkin aika ryhtyä muutaman unelman toteuttamisprojektiin. Enhän vielä vanha ole, elämä vain on niin kovin lyhyt.

It is said that it takes a lifetime to figure out who you are

Sain ihanan Kimpassa-blogin Lililtä kunnian kirjoittaa seitsemän faktaa itsestäni. Siitähän on joku puoli vuotta, kun olen niin viimeksi tehnyt, mutta kauheaa hiustenhalkomista olisi sellaiseen pikkuseikkaan puuttuminen. Uskon Liliä, kun hän sanoi näiden olevan kivoja lukea, haha!

1. Löydän itseni helposti ja useasti laulujen sanoituksista ja tunnen voimakasta samastumista moniinkin lempiviisuihini. Omituisuus, jonka luulin menevän ohi viimeistään teini-iän jäädessä armeliaasti taakse, mutta niin ei käynyt. Saan itseni usein kiinni ajatuksesta, että puheiden sijaan tunteita ilmaistakseni tai kertoakseni jotain tekisi mieli soittaa tämä ja tuo biisi tuolle ja tällekin tyypille, mutta en koskaan tee niin, sillä minusta se on (oletetusti) aikuisella iällä pikkasen turhan pateettista. Toisaalta olen samasta syystä johtuen onnistunut vaikeissa aallonpohjissa löytämään lohtua musiikista, eli ei se intensiivisen eläytymisen kyky läpeensä paha ominaisuus ihmisessä ole.

2. Tykkään öisistä kaupungeista. Istun mielelläni baarinnurkassa punaviinilasin kanssa öiseen aikaan ja vain katselen katuvaloja. Helsingissä ahdistaakin monesti se, että aukiolevia kivoja satamatuikkuja on kovin harvassa. Ne tapaa olla aina liian jotain, onneloita, roskapankkeja tai aikaisin sulkeutuvia. Vieraaseen kaupunkiin on myös parasta saapua myöhään illalla, siinä on jotakin hyvin eskapistis-romantillista "yksinäinen yön kulkija" -mystisyyttä, myönnän auliisti. Yksi matkamuisto, joka on lämmittänyt ja toiminut pakokeinona monena ankeana talvi-iltana, on kesäöisestä Barcelonasta, jonka kosteaan välimerentuoksuun bussista reissukassi olalla solahdettuani olisin kuollut onnellisena, jos olisin. Tämä tiedoksesi, Ulla, kun huolissasi silloin olit.

3. Mä olen kamala jumittaja. Jos tykkään, luen samoja kirjoja, katson samoja leffoja, kuuntelen samaa musiikkia, matkustan samoihin paikkoihin. Monta kertaa ja toistuvasti. Minulla on vuosikausia ollut samanlainen pitkä, suora ja vaalea tukka, sama musta pukeutumistyyli ja tapa rajata silmät mustasta napista viistopäisellä siveltimellä. Tämä on melko suuressa ristiriidassa sen kanssa, että olen toisaalta levoton, kärsimätön ja lyhytpinnainen nopeiden, joskus jopa radikaalien, liikkujen nainen. Tän tason mentaali-San Andreasin siirros tuskin on sattumaa, mutta sitä en tiedä, mikä osa on syytä ja mikä seurausta.

4. Minussa on musiikillinen heikkous lyömä- ja puhallinsoittimia, erityisesti vaskipuhaltimia, kohtaan. Jengi ihailee jotain kitaristeja ja laulajia, mutta kyllä kovimmat jätkät vetää pasuunaa ja takoo pönttöarsenaalia, mitä suurempaa, komeampaa ja näyttävämpää, sen parempaa. Ja kovempaa! Tähän liittyen yksi mageimmista aarteistani onkin Taylor Hawkinsin rumpukapula, joka napsahti otsaani Foo Fightersin keikan päätteeksi Provinssissa kesällä -08.

5. Luen mielelläni elämäkertoja, mutta alun piinaavan tylsiä lapsuuskohtauksia vain kursorisesti. Lähes poikkeuksetta niistä saa hyppiä yli ensimmäiset vähintään 50 sivua. Ei vain kiinnosta, millainen lapsuus kelläkin on ollut ja mitä niille silloin on tapahtunut. Minä nyt en syty lapsiasioihin yleensäkään, call me cold-hearted, mutta niin se vain on. Ei kai kaikkien tarvitsekaan.

6. Lempimusiikkini varioi wieniläisklassikoista ja Yann Tiersenistä, koska ne muistuttavat minua unelmista, räkäisen raakaan rokkiin ja tuskaiseen puolimetalliin, koska ne muistuttavat minua elämästä.

7. Olen aina myöhässä, aina. Aina ja joka paikasta. Se on lapsellinen, vastenmielinen tapa, josta pitäisi todellakin kasvaa ulos. Vihaan sitä, että mulla on sen takia aina kiire ja vihaan myös odottamista, mutta minun on pakko sietää sitä, koska olen poikkeuksetta itse aina jäljessä. Syy on lähes joka kerta sama, lähden liikkeelle vasta silloin, kun minun pitäisi olla jo perillä. Minun pitäisi nytkin olla jossain, mutta tässä istun ja vetelehdin.

Siinäpä.

And yet I haven't aged a day!

Oho! Onpa aivan huomaamatta tullut vuosi täyteen tätäkin blogipuuhastelua. Olen kirjoittanut ensimmäisen postaukseni helmikuun lopulla 2010.

Uskomatonta.

Olen hiukan hämilläni muutamasta asiasta. Ensinnäkin siitä, että olen jaksanut ylläpitää tätä tonttia kokonaisen vuoden. Se on kärsimättömyydelläni ja mieltymykselläni nopeisiin liikkuihin hieman, tuota, yllättävää. Toisekseen, kun selasin läpi vanhoja postejani, tuntuu uskomattomalta, että tekstien kirjoittamisesta on vain vuosi aikaa, niin jotenkin naiiveja ja kömpelöitä ne ovat. Vähän noloja, osa jopa. Toisaalta, koko blogikirjoittelun yksi perustuslauseista on ollutkin itseilmaisun vetreyttäminen ja puhdas sormiharjoittelu, joten saavat mennä alkukankeuden piikkiin. Kolmanneksi minua hämää oma kiukkuisuuteni. Olenko se todella minä? Kiukkutihkuna yhdistettynä tuohon mainitsemaani infantiiliuteen ja myös ankaraan ehdottomuuteen vaikuttaa näin vuoden päästä katseltuna siltä, että näppiksen äärelle olisi päästetty pahainen teini kiusantekoon. Ohhoh.

Minähän olen kissaemonpehmeä ja lempeä kuin lauma lampaita enkä lainkaan niin kontrastinen persoona. Tosin ehkä tosielämässä ajoittain tummasieluisempi kuin täällä blogissa, mutta ehkä opin joskus vielä kirjoittamaan niistäkin aallokoista ilman, että kuulostavat halvalta amatöörien kiskakirjallisuudelta *hymy*

Kiva, hei, kun luet, juuri Sinä siinä. En olisi aloittaessani uskonut, että siinä olet.

Yksivuotisjuhlan kunniaksi blogiklassikko, peilin kautta itseotettu kuva. Tosin tällä kertaa vain kasvoista. Herra tietää, mihin tälläkin on otettaessa pyritty; kerron tuonnempana, missä mielentilassa.

Isn’t that a little narcissistic?

Koska olen maailman laiskin meikkaamaan, hiustenlaitosta puhumattakaan, ja saan työn puolesta usein katsella vierestä, kun muita paijataan puunataan ja siloitellaan, menen aina murusiksi, kun pääsen itse kammattavaksi.

Olen tähän asti tavannut luottaa Morenon Sumiin, kuten niin lukuisat muutkin tämän kaupungin naiset. Tuli siinä sitten samalla luettua varta vasten eväidenhakureissulla mukaan napattua sunnuntailiitettä, jossa kokosivun kuvassa ilakoivat tutut ja "tutut" kasvot. Tänään olen sitten silmäillyt jutun nettiversion kommenttipalstaa; vähän on pahalta asianosaisten puolesta tuntunut, vaikka en uskokaan heidän olevan niin herkkänahkaista sakkia kuin itse olen. Se perinteinen ajattelutapa aina minua vähän surettaa, että mistään ei saa tykätä, iloita saati innostua, ainoastaan kriittisesti suhtautuvalla ja sen mukaisesti tunteitaanilmaisevalla henkilöllä (klassikko, SVP) liikkuu mitään päässä  ja hän on jotain muuta kuin pintasileä puoli-ihminen.

No, kohtaloa uhmaten mä ylpeästi iloitsin kiharoistani ja mielettömän kauniista silmänrajauksista eilen. Minusta ne oli varsin vähintäänkin muutaman kepeän samppanjalasillisen arvoiset.

Kuvat omistaa Tubbs.

Now, I can’t find the invitation

Perusgaala. Yhtään pystiä ei voitettu, mutta kuulemma hopea on uusi kulta. Maigaad, miksi ne on aina yhtä tylsiä tilaisuuksia?

Omalla porukalla oli silti kivaa ja vilpittömästi me toisten puolesta iloittiin; ei tarvinnut nolata itseään lavalla ja sai taputtaa muille.

Ja tytöt oli kauniita. Tottakai. Jopa niinkin, että saatiin kuulla vaatimus pukuperjantain upgreidaamisesta gaalaperjantaiksi.

Just.

Kuvat otti Tubbs. Kiitos!

Oh, shut the fuck up, I’m a hundred and forty

Joo, ennen maaliskuun loppua tämä saa olla viimeinen maininta tulevasta rajapyykkisynttäristä. Vaikka mitä sitä salaamaan, hei, olen Lady Dada, minulla on ikäangsti. Tosin mulla se "kolmenkympin" siinä taisi kyllä tarkoittaa sittenkin 30-vuotista kriisiä.

Tuntuu vaan, että se kaikki neurokriisittäminen on niin kamalan turhaa. Kun senkin energian voisi tuotteliaammin käyttää vaikka ilahtumiseen siitä, että palattuani etsimään pudonnutta käsinettä ja jo surtuani menetystä, löysin sen jonkun ystävällisen sielun pelastamana kirjakaupan eteisestä palohälyttimen päältä. Tai tiedosta, että Urban A nostaa aleprosenttinsa nyt viikonloppuna 50:een. Tai vaikka illastamalla hieman vanhemman ystävän merkkipäivän kunniaksi oikein kelvon ruuan ja huomaavaisten tarjoilijoiden ravintolassa. Luin jostain netistä muuten jonkun kommentoineen niin ikään töölöläisen Umeshun sushia seuraavasti: "Mielettömän raikkaita, rakastettavia möykkyjä." No niinpä! Mun ajatus ikäisistäni naisista justiinsa!

Not like I'm trying, just effortlessly striking

Sitä monesti toivoo, että voi, kunpa joku järjestäisi jotkut oikein kivat juhlat, pukukemut kerrassaan. Ja sitten kun ne tulee, mä olen ihan palikoilla, mitä sinne pitää päälle laittaa ja mulla mitään ole ja tukka hapsottaa ja maha roikkuu.

Sunnuntaina on taas tätä juhlaa

Ajattelin tänä vuonna selvitä juhlista vanhalla mekolla, joka tosin ei vielä kertaakaan ole päässyt hengaristaan. Värivalinta on tietysti aina suuri kysymys, mutta rohkeasti sitä tosiasiaa kohti vain, että todennäköisesti useammalla kuin joka toisella on niissäkin juhlissa yllään musta vaate.

Riittävän päräyttävät kengät alle ja tukkaan Sumi lupasi piipata kiharat. Et voilà!

Viimeksi samoissa kemuissa juhlin Anin kainalossa, lainamekossa, gTIEn ketjuläjässä ja, ylläri, Sumin punomassa lettikampauksessa, joka kiersi niskasta toiselle korvalliselle pullaksi.