Reissukaverit

Kaikkein siisteintä on lähteminen. Minne vain, kunhan pääsee lähtemään. Laukun sulkeminen. Viimeisen kerran taakseen katsominen, tarkistaminen, ovatko avaimet taskussa ja oven kiinni painaminen. Se mieletön vapauden tunne!

Upeinta ikinä olisi, jos ei tarkkaan tietäisi, koska palaa takaisin.

Mutta kyllä sekin käy, että voi odottaa kokevansa jotain, mikä vaikuttaa sydämestä sieluun. Seurassa, joka tajuaa, vaikkei sanoisi.

Utsjoki-Kevo, viimeinkin!

Toivottavasti kaikilla on kesien kesä!

Oi, katsokaa! Keskikesä

Juhannus on kovin haikea juhla. Vähän itkettää, kaikki on niin nättiä ja ainutkertaista. Siinä ihminen herkistyy, kesälle, juurilleen, hetkelle, luonnolle.

Ja kaikenmaailman heinikoille ja pujolle ja todellakin luonnolle ja mikä nyt vaan ikinä saa aikaan siitepölyä taikka muuta syttöä laukaisemaan pahimman allergiareaktion koskaan. Itkuhan siinä tulee, mot.

Ensi juhannuksena lähden Caprille.

Rakkauskiitos, Vihreän talon tyypit!

Nättiä kotona

Oon sisustellut viime aikoina. Mitäpä sitä ajallaan muutakaan, kun ei ole blogiaankaan päivittelemään viitsinyt.

Eiköhän se tästä taas.

Romantillisesti ravistuneet wieniläistuolit haalasin ystävän muuttokuormasta tänään. Ystävälliset bussikuskit ottivat minut niine hyvineni kyytiin, ja hattupäiset mummot kommentoivat tuolien viehkeyttä. Ymmärrän hyvin. Sen ikäiset naiset ovat eläneet kylliksi nähdäkseen pintaa syvemmälle ja tunteakseen kauneuden todellisen luonteen.

Kello on väliaikaislahja niin ikään ystävältä, joka antoi sen Pariisista ryöstön jälkeen kotiutuvalle maailmannaiselle, jolta viisi tyllihametta kyllä löytyy, mutta ei lähteneen puhelimen tilalle mitään, mikä varmistaisi herätyksen maanantaiaamuun. Niin on nätti, että jäi siihen; toki hyvä, sillä mitään mistään oppineena suhde uuteen puhelimeen on edellistäkin tiiviimpi. Ja riskialttiimpi. 

Käsikranaatin näköiset pallerot ovat kynttilänjalat Arabialta. Ne löytyivät hiljan hämeenlinnalaiselta kirpputorilta ohikulkumatkalla. Noilla retkillä en koskaan osaa sanoa, mikä on mukavinta. Istuminen ystävän autossa vasta matkalla tulevaan aarteenetsintään, täynnä jännitystä ja kutkutusta, se varsinainen kaato, vaiko sitten saaliin ihailu, hively ja käyttö osana oman kodin arkipäivää. Ehkä sitä ei niin loppuun asti ajatella tarvikaan.

Cire Trudonin tuoksukynttilän hankin Samujilta tuodakseni palan Versailles'ta kotiini. Tiedän, mikä rooli mielihyväkeskusta hivelevällä sisällöntuotannolla tavaroiden liikuttamisessa on. Kun pitää saada kaupaksi kuudenkympin kynttilöitä, sitä ei varsin liikaa voi korostaa. Sillä hetkellä kuitenkin, kun olen juuri pökertynyt ranskalaislinnan ilmasta, kylmistä kiviseinistä, astellut samoja askelmia kuin Marie-Antoinette, kaivannut selittämätöntä ikuisuutta ja tuntenut menneisyyden keskellä kivilinnan talvenkalhaa, lahjattomampikin copy kuin se, jonka päästä seuraava on lähtenyt, olisi saanut minut lankeamaan:

The perfume of old stonewalls, in the shade of cloisters and convents, this scent of fresh and mossy stone tells us about the black and white silhouettes of sisters moving in the silence of ritual mass. Under the light of votives, Carmélite refers to the peace of souls and eternity.

Ostan vastakin.

So, what's my excuse?

Kaunis, ihana ystäväni teki itselleen takin. Suunnitteli itse, kaavoitti, leikkasi, neulasi, ompeli itse. Joka ainoan sauman, joka ikisen tikin. Jokusen mahdollisesti kahteen kertaan. Lopputulos on kerta kaikkiaan hiljentävä.

"Ei löytynyt kaupasta", hän sanoi.

Itsehän kaikessa alisuorittajuudessani löysin metrin verran Maija Louekarin Pisaroi-silkkiä kaapista, ihmettelin sekunnin, kaksi ja nykäisin sen tekemättömänä kaulaan.

Ja tyydyn kiukuttelemaan, jos ei kauppa tarjoa valmista.

Että kyllä tältä tasolta tuo ylemmän kuvan operointi tuntuu 1300 kilometrin tuntivauhdilla äänivalliin törmäämiseltä, korkean teknologian henkimaailman hommilta.

Respect, Upsu, olet ikuisesti mun patioruusuidoli. Joskus onnistuu.

Maybe it was an optical illusion

Piipahdin vaihteeksi Tallinnassa. Iloitsin vanhoista, pettämättömistä tutuista ja harmistuin yliarvostuksen määrästä uusien yrittäjien kohdalla. Täytyy jälleen kerran täpätä itselleen henkinen muistilappu, ettei totuus unohtuisi: mitä yksiäänisempää ja rikkumattomamman harmonista jonkin asian yllä leijuva laumahyminä on, sitä suuremmalla todennäköisyydellä alta löytyy jotain aivan muuta, jos viitsii vähänkään silmäänsä raottaa.

Tai vähintäänkin pettymys on niin kova, että fiilikset ovat sen mukaiset.

F-Hoone. Menkää tai olkaa menemättä, itsehän tuskin menen, sillä minulle kulloisenkin valtatrendin mukaista sisustusta tai lokaatiota enemmän merkitsee kokonaisvaltainen ravintolakokemus, johon kuuluu essentiaalisti ihan vaan esimerkiksi se, että nelihenkisen seurueen kaikki jäsenet saavat ruokaa.

Sfäärissä mieli parani heti.

Handsome waspy assholes, who treat me like shit

Jaa, no jopas tässä on taas maksanut.

Ei tehnyt mieli kirjoitella, kun ei oikein tapahtunut mitään. Paitsi että sain vähän sydänsärkyä osakseni, missäpä sitä oli tapahtumaa tarpeeksi. Sen verran, etten enää itsekään jaksa ottaa osaa koko asiaan, siispä painukoon hamppari omin pikkukätösin maalaamani taivaanrannan taakse kuin aurinko Harmajan varjoon ikään.

Käytiin hiljan ajelulla ystävän veneellä. Meri oli tyyni, ilta lämmin ja ihmiset hyviä.

Hitsauslasien kokoiset Aviatorit toi kaivattua meriuskottavuutta, kun pääsin ratt... Ruoriin minäkin.

Kesä. Kunpa et menisi pois.

I mean, it's you getting married

Viikonloppuna oli häät. Kesän kaunein päivä, maailman upein morsian, komein sulhanen, vierasjoukossa tyylikkäimmät ystävät koskaan ja toisena kaasona yksi oman elämänsä gracekelly. Kaikki summautui hikeen, kyyneliin ja suuriin tunteisiin.

Morenon Sumi teki tukan, Lea korvikset ja töölöläinen ompelija mekon. Itse tein lukemattoman määrän pienempiä ja isompia asioita, muun muassa kyynelehdin puhetta pitäessäni niin, etten kymmeniin sekunteihin kyennyt muotoilemaan tavuakaan. Lopulta tokaisin itselleni epähienosti ääneen kerää ittes ja taaplasin asian loppuunsa. Tapahtumasta on luonnollisesti audiovisuaalista todistusaineistoa, mikä ei varsinaisesti helpottanut tilannetta silloin eikä etenkään sen jälkeen.

Heidi otti upeat kuvat, kiitos, rakkauden rantakallioiden Audrey Hepburn!

Wow, yeah, the place looks great

Vietettiin juhannusta Vihreän talon perheen kanssa. Niin oli nättiä. Pestiin sauna ja mattoja, syötiin sormet rasvassa ribsejä ja paistettiin keskiyöllä muurinpohjalettuja toppatakeissa, Lumihiutale-lasissa Moët & Chandon'ta.

This is a happy development

Tallinna on siitä mahtava kaupunki, että siellä on mahdollista tavoittaa sellaista luksusta, mitä Helsingissä ei kahdesta syystä ole saavutettavissa. Joko se on yksinkertaisesti aivan liian kallista taikka sitä ei kerta kaikkiaan ole olemassakaan.

Kuluneen viikonlopun vietin huikean hienosti stailattujen hotellien aulabaareissa, nautiskelin upeista ravintolakokemuksista niin palvelun, interiöörin kuin itse tarjoilunkin puolesta, hankin antiikkia sekä hiukan jännitin, pysyykö nuori tallinnalaisprinssi Siegfried soolonsa loppuun asti omilla jaloillaan; Odettensa se oli jo kerran kaataa.

Ihan mielettömän upea viikonloppu. En lakkaa ihmettelemästä syytä sille, että vaikka kuinka joka kerran kaupungissa vieraillessani minulla on vapautunut ja kevyt olo ja yhtä monesti vannon, että viikonloppujen vietosta tulee tapa, aina seuraavaan tapaamiseen kuluu luvattoman kauan aikaa. Nyt niin ei käy, vannon! Taitaa kääntyä onnekseni se, että matkaseurueessani on vakiintunut käytäntö luiskauttaa matkanjärjestäjyys minulle. Antaa vapaat lapaset toimia ja ilmoittaa, koska mennään.

Kaikki paitsi matkustus on turhaa.

Then I'm happy for you

Olen jo ehtinyt iloita ikirakkaussuosikkini Marimekon varsin onnistuneesta kasvojenkohotuksesta, profiilinnostosta, markkinointiosaston ilopilleristä, miksi tällaista kokonaisvaltaista tunkantuulettamista haluaakaan kutsua. Se pyörii sittenkin, niin sanotusti.

Jos vielä kaipaa muutosuskolleen vahvistusta, sopii vierailla Stokkan Argos-hallissa ennen elokuun loppua ja astuessaan sisään rosoisenkauniiksi tehdasmiljööksi sisustettuun tilaan pitää mielessään Ritva Fallaa, Jaana Parkkilaa ja Rintalan Jukkaa. Ja Kämpin lippulaivan hymyttömiä jakkupukurouvia jäänsirua silmissään. Tulee siitä sitä perspektiiviä sitten.

Piipahdin hiplaamassa kaikkea ihanaa ystäväseurassa; jos oisin hää, en kyllä enää toivoisi itseäni kutsuttavan kylillä Vihreän Talon Annikaksi, vaan Annikaksi, jolla on kaupungin kuumimmat PINKIT tennarit!!


Marimekon pop up Argoshallissa 26.8.2012 saakka