I was temporarily blinded by a piece of jewelry

Kuten jo pääsin mainitsemasta, tyylivalintani on koruttomuus. Sormukset tekevät tähän pienen poikkeuksen: tykkään suurista, näyttävistä huomionkiinnittäjistä muuten vähän nakinmallisissa sormissa.

Suosikkini on ensimmäisellä Barcelonan-reissulla La Ramblalta söpöltä perulaispojalta ostettu lasimöhkäle (-lieriö, -littiö, -muu, mikä?) rautakehikossa. Painava esine tuntuu mukavan aidolta tavaralta ja on aivan ehdottomasti tyyliminuuteni perusainesta. Ja muistuttaahan se toki joka päivä myös lempikaupungista, naturalmente. Olen hukannut sen kymmeniä kertoja, mutta niin vaan on munkilla aina jostain löytynyt.

Toinen suosikkisormukseni on pariisilaisesta tavaratalosta hankkimani mainio kolmeosainen setti.

Kokoelmani uusin jäsen on ihana tuliainen ystävältä New Yorkista. Marc Jacobsin ja Maripolin yhteistyön hedelmä. Tsek linkki, mä h-a-l-u-a-n nuo Eiffel-korvikset. "Kasari tulee, jengi sanoo, mutta ei se koskaan edes lähtenyt", aikansa it-girl väittää tuolla. Totta.

Asiasta nopsasti hevoseen, mulla on vähän omituisen persoonallisen muotoinen oikea käsi, koska ranteessa muhiva vamma vaikuttaa koko käden toimintaan ja siihen muotoonkin sitten sitä kautta. Se ei sinänsä mua haittaa, koska ranteen erittäin rock-uskottava arpi pesee muut poikkeavuudet mennen tullen. Toiminnallisuus on tietysti vähän eri sortin juttu. Joka tapauksessa, tässä vielä viimeinen muru korupurkista ulos; ostin sen samalla kertaa mainitsemastani pikkukiskasta hopealätkän kanssa Barcelonasta. Ihan vaan huvikseen, siksi, ettei elämä olisi aina niin tylsän vakavaa.


Mama's got herself a brand new boyfriend. He's plastic fantastic and I've got him by the ba... Around my finger.

Just when I thought I'd have to do the unspeakable, walk home

Mun pyörä varastettiin viime kesänä. Punainen Nopsa, peruskaupunkipyörä. Vähän kärsinyt, useita talvia hangessa seissyt ja satoja kertoja kaatunut ja rotvalliin ajettu. Se tuntui henkilökohtaiselta loukkaukselta ja olin allapäin pitkään. Nyt se vain tietysti enää harmittaa, kun kadut ovat auki ja kesä tulossa. Ajatus lämpimistä, aurinkoisista lomapäivistä kaupungissa ilman pyörää tuntuu hieman halvaannuttavalta.

Pitäisi hankkia uusi ystävä. En haluaisi laittaa siihen kiinni massiivisia summia rahaa, olenhan laiska huoltamaan, altis luottamaan tuuriin ja taipuvainen rikkomaan ja hukkaamaan asioita. Jos saisin kaiken, ottaisin Pelagon, 3-vaihteisen Antwerpin.

Sillä olis hyvä ottaa kulmat haltuun, siinä on sopivasti urbaanikulttuurityyliä ilman, että se huutaa skenetietoisuutta tai muuta puhaltelua. Ilman muuta kiinnostukseen vaikuttaa myös Pelago-merkin taustat, siinä on paljon aitoa. Uskon myös pyörän laatuun, tarvitsen kestävän ja helppohoitoisen suhteen.

Sopivan menopelin ilmaantumista odotellessa ajankuluksi käy mainiosti lempipuuhani haaveilu. Vielä mä joskus pääsen itsekin toteamaan, kuinka hyvin nämä kaupunkiluonnehdinnat pitävät paikkansa. On siellä myös lempikaupunki, kuten myös täällä. Toista suosikkiharrastusta, ihmisten tarkkailemista, voi ajankulukseen sporttailla siihen puuhaan aivan ehdottomasti parhaiten sopivalla (edellisen lisäksi, naturalmente) internetixsivustolla, Hannankin mainitsemalla Copenhagen cycle chic -tyylipalstalla. Mikä vauhdin hurma, mikä tyylikkyys, mikä elämänilo! 

Mä olen täysin kajahtanut noihin saitteihin. Ne kiteyttää paljon kaikkea siitä osastosta, mikä mulle tuottaa puhdasta iloa. Vapautta, kauneutta, huolettomuutta.

I need someone I can roll my eyes at

Mua on siunattu hyvillä ystävillä kohtalaisen anteliaasti. Olen siitä äärimmäisen kiitollinen, koska uskon vakaasti ystävyyden pelastavaan voimaan, sanotaan ihmisen absoluuttisesta yksinäisyydestä mitä hyvänsä.

Pööpöstelin intternetissä koska en jaksanut tehdä töitä ajankuluksi, ja silmään osui kuva, josta käy kustannustehokkaasti ilmi se, mitä minä en osaa sanoa.

Tuupa meille. Tai parempi, ettet tuu. Kuvassa on hyvin vahvasti läsnä naisten hiljainen samarantaisuus, mitä mä arvostan yli kaiken mun pitkäaikaisimmassa ystävyyssuhteessa. Me ollaan vahvasti me. Mulle on tärkeää, että hän on mun puolella, ja mä toivon, että hän tietää mun olevan hänen puolellaan. Hän on Ystävä, joka on eniten läsnä mun elämässä, vaikka hän on siitä eniten myös pois.

Muotivalokuvaaja Greg Lotus on kuvannut joukon malleja Italian Voguen maaliskuun numeroon. Jäbä on mulle kohtalaisen uusi tuttavuus, mutta erityisen mielenkiintoinen, koska hänellä on ilahduttavasti kamerastaan samanhenkinen ote kuin megasuosikki Helmut Newtonilla. Ei nyt tietystikään saman mittakaavan häiriintyneisyyttä, mutta selatessa Lotusin kuvia voi nähdä jotain samaa esimerkiksi mallien asennoissa tai kasvokuvissa. Tunnelmissa. Tilanteissa. Nyt ja minuutti sitten. Helmutissakin mua kiehtoo eniten nimenomaan se, mitä tapahtuu kuvien välissä. Ja koska useimmat Newtonin kuvista on syvästi inhimillisiä, katsomiskokemus tapahtuu ikään kuin juuri siinä rajapinnassa, tarinat kuvien takaa nousevat helposti ja pakottamatta esiin. Olkoonkin, ettei peruskatsoja tiedä, mistä oikeasti on kysymys ja useimmat on lavastettuja tilanteita, mutta niin, on tehty duunit hyvin ja taiteen kuuluukin olla käyttäjälähtöistä, silloin se on minusta hyvää taidetta. Jokainen tulkitkoon omalla tasollaan ja jokainen kokemus on yhtä aito ja uskottava.

Tuleepa mieleeni eräskin reissu Montjuïcille, Miró-museoon, ja sitä seurannut Barcelonan keskikesän yössä käyty tuntikausien keskustelu taidekommunismista.

Ja niin, jos koskaan matka käy Berliiniin, suosittelen erittäin vaativasti vierailua Jebensstrasse 2:ssa.

Kuvat täältä