Sielun mustuus ilmenee ihmisessä suhtautumisena ympäröivään maailmaan, luonnollisesti. Otetaan esimerkiksi ruoanlaitto. Miksi jotkut ihmiset tekee parempaa ruokaa kuin toiset, on, no, ilmiselvää. Jos otetaan kaksi taidoiltaan tasavertaista tyyppiä ja annetaan niille yhteneväiset raamit ja samalaatuiset ainekset, se, jolla on oikeanvärinen sielu, loihtii lautaselle parempaa, maukkaampaa ja ravitsevampaa ruokaa. Rakkausruokaa. Taas se, jonka mentaaliesirippu on jostain epäjumalan teatterin konkurssimyyntipäiviltä hankittu, lähinnä sotkee ja mälvää leivän voipuoli alassuin keskelle vastaimuroitua keittiönlattiaa. Toisaalta taas oikeanvärinen sielu onnistuisi vähempiarvoisestakin einestavarasta varsin mainiosti, mutta pikku mustuaiselle saisi kantaa maan ääristä mitkä tahansa kerran hunajana ulos pissityt kurmeet eteen eikä se siltikään saavuttaisi munakokkelia jääkaappikuivatulla tomaatilla kummempaa.
Sama koskee sisäistä puutarhuruutta. Ei ole sattumaa, miksi joidenkin yrttitarhat kukoistavat ja puskat pukkaa pioninpunaa, vaikka yhden kesän antaisi koko taivaan laidalta venäläisiä euroviisumummoja. Eikä sillä taidonkaan kanssa ole, väittäisin, mitään tekemistä.
Ei liene tarpeen mainita, kumpaan sakkiin itse kuulun. Ostin kotiin kimpun liljoja ja nöyrästi totesin kukkakaupan myyjättärelle yrittäväni edes. C'est la vie.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti