Some nights are just Big

Keikkaseuralainen antoi lonkalta täydellisen arvion tapahtuneesta, kun Tavastian porraskaiteen metallitangon hakkaaminen päättyi: "Toipumiseen menee vähintään yhtä kauan kuin odottamiseen". Juuri paremmin en tuntemuksia keksi kuvata.

Jo tammikuussa myyntiintullut Editors veti lähes malliesimerkkisetin eilen, vaikka mä olen perusoletuksella sitä mieltä, että keikka ei taivu kiitettäväksi, jos yleisöön ei oteta kontaktia. Mä tulkitsen sen niin, että bändi on silloin kiinnostunut siitä, kenelle se soittaa, ja vastavuoroisesti yleisö saa kaipaamaansa lisäkosketusta persooniin tähteyden takana. Tom Smith ei juuri yleisöä kosiskellut, mutta tunnelma oli siitä huolimatta avoin ja välitön. Ja tiivis! Laulaja-kitaristi-pianisti antoi kyllä itsestään paljon eläytymällä erittäin tunteella hommaansa; plus onhan sillä looksit ja karisma. Ja aivan järjetön taito. Kai se myös kuuluu tähän musiikkilajiin, viileys ja itsetietoisuus. Oh-so-cool-to-show-you-can.

Kyllä sieltä useat, sympaattiset kiitokset kansankielellä tulivat, joten pisteet siitä nyt ainakin. 


Selvästi olivat otettuja kohtaamastaan suosiosta. Nyt-liitteestä luin perjantaina rumpali Ed Layn sanoneen, että ne tajus statuksensa kaukana Pohjolassa, kun saivat kuulla Tavastian myyneen seitsemässä minuutissa loppuun. Tiedä sitten, mikä ton uutisen vaikutuksentekemisarvo todellisuudessa oli; vajaalle 800 metsäläiselle heitettävä klubikeikka tuskin on mikään the merkkipaalu brittilistan kärjessä remunneelle maailmanbändille. Olkoonkin, että joku ameriikan duudsoni on sanonut Tavastian olevan maailman paras rock-klubi. Ja kyllähän se hyvä onkin. Nuhjuinen, turvallinen Tavastia.

Pisteet muuten ammattimaisuudesta keikan aloittamisajan kanssa. Ei se montaa minuuttia yli aiotun kymmenen ollut, kun In this light and on this evening pärähti soimaan. Se on muuten asia, mikä on yleinen "isojen bändien" keikoilla, keikka alkaa uuden tai uusimman levyn ensimmäisellä kappaleella. Se on mahtava toimintatapa, vaikka en tiedäkään virallista syytä sille. En taida olla ihan niin syvällä musaskenen hienoissa sävyissä, että osaisin arvioida muuten kuin siten, ettei kai levynkään avausraita paikallaan sattumalta ole, että sillä show opener -funktio on.


Sen lisäksi, että keikka oli teknisesti yli mainion, sisältö jätti järjen jälkeensä. Kuten lokakuinen Musekin, Editors skoretti yhtä vaille täyden pistepotin minulta. Kitaravetoinen fiilisrock, oi kyllä. Murisevat, valtavat äänimaailmat on mun mielenmaisematauluja, joita kelpaa vähän synalla viritellä.


1. In This Light And On This Evening
2. Lights
3. An End Has a Start
4. You Don't Know Love
5. Bones
6. A Life As a Ghost
7. Eat Raw Meat = Blood Drool
8. Blood
9. Escape the Nest
10. Last Day 
11. Bullets
12. The Big Exit
13. The Racing Rats
14. Munich
15. Smokers Outside The Hospital Doors


Encore


16. No Sound But The Wind
17. Bricks And Mortar
18. Papillon
19. Fingers In The Factories


Joidenkin vanhempien kappaleiden kohdalla olin havaitsevinani läpihuutoa, mutta tässä voi kuvitella tälleen nine to five/for service and devotion -ihmisenä ammattilaismuusikon elämää, kai omiinkin ralleihin kyllästyy. Uusimman levyn kappaleet soivat hyväksyttävällä antaumuksella ja seiskan kohdalla mä kadotin todellisuudentajun. Last day oli mulle aivan uusi, tuo Record Store Day meni muutenkin multa heittämällä kilsojen päästä ohi. Uutta materiaalia odotellessa, jos tuohon biisiin on luottaminen, mun fanius kasvaa ja vahvistuu. Tykkäänhän mä Depeche Modestakin *virn*





Encoren eka, No Sound But The Wind, oli ihana, voimakas ja tunnelmallinen tulkinta, Tom Smith veti sen yksin pelkän pianon kanssa. Aijettä. Tuli siinä kohtaa vaan mieleen, että on se melko outo juttu, että tollanenkin pillifarkkupoikanen-rokkijäbä saa huutaa räkä roiskuen vaikka mitä heikkouksiaan ja yksinäisyyksiään ja in the end, all you can hope for/is the love you felt to equal pain you've come through, ja olla olematta mitään muuta kuin puhtaasti rock-uskottava, mutta annapa olla, jos kuka tahansa average-asiapentti menee julkisesti vastaavia ilmoittelemaan, vaikka Facebookissa. Epic fail. 


Keikan teknisistä ansioista, ilman muuta itse soittamisen lisäksi, on erikseen mainittava miksauksen laatu ja saundit ylipäätään. En ole ikinä, koskaan aikaisemmin kokenut keikkaa, josta voi todellakin nautiskella huoletta ilman korvatulppia! Äänet soivat muhkeasti ja instrumentit erottuivat, fiilis oli kuin olisi kotonaan ollut. Karavaanilla oli aivan valtava määrä kamaa mukanaan omasta takaa, miksauspöytää myöten siis, mutta onneksi, onneksi Tavastia on meidän.

Lainaanpa tähän loppuun vielä ystävän kommentin: "Aivan sama, mitä piuhoja ja johtoja ja huumeita noissa laatikoissa on, ne osaa niin miksata!"


Ja niin, vielä se, minkä mä olisin kaivannut kuulla. Toisaalta ihan hyvä, että ei soitettu, olisin enemmän ku salettiin sortunut julkiseen itkuunpillahtamiseen.