Äitienpäiväsunnuntain asiaviihdeosuus hoitui vierailulla Taidehallissa. Kysymyksessä oli Timo Wrightin valokuvataideteos Omakuva, johon hän on kuvannut jokaisen omistamansa esineen. Yhteensä kuvia on 3500 kappaletta, valkopohjaisia kymppikuvia suoraan ylhäältäpäin kuvattuna. Yksinkertaisuudessaan nerokas idea, toteutukseltaan ei kai aivan niin kovin helppo. Taiteilijan itsensä mukaan kuvatessa meni koko viime syksy. Lopputuloksen takia kannatti vaiva nähdä.
Documentation of the Self-Portrait in Taidehalli from Timo Wright on Vimeo.
Sattumalta tänään luin aiheseen sopivan blogimerkinnän parin vuoden takaa, Eräänä iltapäivänä -blogin Anun linkistä. Hän ruotii omia tavaramarkkinoitaan potiessaan tavara-ahdistusta. Itselläni on ollut jo pitkään sama kamakriisi, sillä vain ei ole mitään ekologisia, eettisiä tai muutenkaan kovin maailmallisia perusteluita; ainoastaan jatkuvat, lyhytväliset muutot. Olen kotoa lähdettyäni muuttanut keskimäärin kerran vuodessa eikä matkan varrella lootahelvetti ole varsinaisesti ainakaan laimentunut. Vihaan sitä tavaran määrää, muutot ovat aiheuttaneet sen, että ahdistun aina, kun mun pitää siirtää joku pienempikin rompevuori jostakin jonnekin.
Tavarasta on uskomattoman hankala päästä eroon. Siitä huolimatta, etten pidä kodissani koriste-esineitä (en voi sietää pikkusieviä posliinikissoja tai falskeja kulttuuris-sosiaalisia statussymboleita, kuten Aalto-maljakoita, mutta toisaalta en myöskään ymmärrä mitään oikeastikin hienon ja kalliin taidekaman päälle), mulla on nurkat pullollaan muka-tärkeää asiaa. Kirjoja, lehtiä, tauluja, astioita, vaatteita, kenkiä, levyjä, keikka- ja muita tärkeäksi koettuja ja jemmattuja pääsylippuja, muistivihkoja, jalkapalloja, valokuvia, vähän lisää vaatteita, pinssejä, meikkejä, vanhoja kalentereita, pinoittain elokuvia, kymmeniä metrejä arkistoituja kankaita muistona reilusta vuodesta Marimekossa. Kaikkea piisaa. Saattaisi tuo Timon 3500 kuvaa jäädä kakkoseksi mulla jo eteisessä enkä ole tästä faktasta naamani edessä millään tavalla ylpeä.
Olen yrittänyt vähentää. Ihminen, joka asuu yksin, on kotona harvoin ja pukeutuu lähestulkoon aina samoihin mustiin farkkuihin ja tennareihin ja nahkatakkiin, ei tarvitse niin helvetinmoista henkilökohtaista kampearsenaalia, ettei sen roudaamiseen peruspaku riitä. Olen käynyt varastolaatikoiden sisuksia muutto muutolta läpi, mutta en osaa heittää mitään pois. Olen myynyt kirppareilla vaatteita, mutta siitä touhusta puuttuu ratkaisevasti liikaa siviilirohkeutta, että myynnistä olis juuri mitään vastaavaa hyötyä. Ehkä mä vielä joskus käytän. Kyllä varmaan käytät jotain xxs-koon valkoista kukkapaitaa, vaikka se ois kuinka ollut joskus kiva ja olennainen vaate. Ja kuinka usein, rakas ihminen, luet vanhoja muotilehtiä?
Mutta kyse ei olekaan tarpeesta, siitä Timokin puhuu, vaan haluamisesta. Mä olen korkeimman omavaltaisesti halunnut sen kaiken omistamani romun ja nähnyt vaivan sen hankkimiseksi. Kuten Anukin kirjoittaa, ongelmaksi se muodostuu nyt viimeistään tässä vaiheessa, kun siitä alkaa haluta eroon. Aivan tuohon sataan henkilökohtaiseen tavaraan en tule ikinä pääsemään, tuskin 3500 myöskään on realistinen tavoite. Mutta jos nyt aloittaisi vaikka sillä, että siivoaisi lattialla olevat vaatteensa kaappiin, niin tila edes näyttäisi väljemmältä. Tän illan missio.
Kill your darlings. Niinpä niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti