Tänään oli mun ensimmäinen virallinen harrastedivariotteluni. Jännitti niin, ettei sitten vähään aikaan. Aivan käsittämätöntä, vaikka olenkin ollut pitkään pois treeneistä sääriongelmien takia, mikä on toki aiheuttanut hirvittävän epävarmuustekijän koko harrastuksen päälle. Jännitti nimenomaan tämä matsi. Mulla on tapana aina ja kaiken kanssa asettaa itselleni vuorenkorkuiset standardit.
Pelasin kärjessä, mikä on mulle mieluisin paikka. Keskikentällä vaadittavaan pelinrakentamiseen ja -hallintaan mulla ei riitä vielä taito ja laitalinkkiys on mun pelityylillä paikoittain melkoista tervanjuontia; sen sijaan, että pitäytyisin sivurajoilla odottamassa oikeaa hetkeä, mä höntsään itseni pallon perässä nopeasti loppuun. Valmentajan mukaan se onkin tietysti vähän luonnekysymys, kestääkö pää olla siellä vähän kuin toisten takana. Kytiksellä. No ei kestä, vaan olen turhan ahne kohtuullisen hanakka hakeutumaan sinne, missä tapahtuu. Pakkiosastolla en menesty samasta syystä, nousen aina huomaamatta liian ylös ja sitten onkin puolustus auttamatta myöhässä.
Hyvin se lopulta meni, pelattiin kiukkuista FC Pohun naissakkia vastaan ja voitettiin melko selkeästi 2-0. Toinen maali tuli rankkarista, ja kolmas leijui leijumistaan. Vastustaja pelasi kovaa, me pelattiin viisaammin. Mullakin oli paikkani ja enpä malta millään olla lainaamatta itseäni keskustelusta toisen jengini pelaajan kanssa:
"Kaksi aivan täydellisen ryssittyä, täydellisen samanlaista täydellistä maalipaikkaa. Toiseen osuin vissiin kyljellä, toisesta juoksin _täysillä_ ohi, vaikka oli sekuntitolkulla aikaa asettaa itsensä risteämään pallon lentoradan kanssa. Että tällä rahalla saa tällasia pelaajia. Nolottaa ja naurattaa yhtä aikaa. Vielä ehkä nolottaa enemmmän; vuoden päästä tilanne voi olla jo toinen..."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti