I am a woman, a wo-man! (Have another cocktail, woman)

Käytiin perjantaina tyttöporukalla Ateneumissa tutustumassa Onervaan. Se oli oikein hyvä alkulämpö Sinkkuelämää 2:n odotuskihinöille, koska sitä se Anna Kortelaisen kuratoiman näyttelyn mukaan Hilja Onerva Lehtisen elämä sen sata vuotta sitten oli.  Tyttöjen kesken kahviloita, runoromantiikkaa, leikkikenttänä kaupunki ja -välineenä vapaus. Onervalla tuntui sutisevan vähän joka suunnassa; ihmetyttää vaan, miten se ehti kaiken hoitaa, erittäin korkean koulutus- ja sivistystason, mittavan kirjallisen tuotannon sekä säkenöivän vapaa-aikansa Helsingin sylissä. No, ehkä se ei roikkunut facebookeissa tai blogeissa pisto sydämeen.  Jos niin tekis, muuten, siitä suunnasta puskis sen luokan status update -tavaraa, että oma suu sulkeutuisi puhtaasta ihailun ja toisaalta kateuden määrästä. MOT:

"Taiteilijailo, elämänvoima ja siveellinen selkäranka kasvavat minussa vallan kilpaa."

(Onerva, sarkastinen noita, mikä vedättäjä! Siveellinen selkäranka, my ass. Eino Leino, Volter Kilpi, Juho Rissanen, Leevi Madetoja, Inez Granfelt, Albert Gebhard, you've got it going on, sister!)

Belle époquen minäkin olisin halunnut elää, tosin kai se täytyy niin ajatella, että sen missaaminen on aivan käypä maksu siitä, ettei tarvinnut kahta seurannutta maailmansotaa kokea. Silloin alkoi tapahtua muun maailman mukana naisten ja asialiikkeensä kannalta mahtavia murroksellisia muutoksia; tukehduttavien elämänkäytäntöjen höllennyksen, osittaisenkin, on täytynyt tuntua mahtavalta. Vapaan maailman kasvatti ei ehkä oikein osaa arvostaa tai ottaa elämää haltuun samalla tavalla rivakasti ja täyteläisesti. Ehkä se johtuu siitä, se ajoittainen tyhjyyden ja sisällöttömyyden tunne. Kun on liikaa vaihtoehtoja, ei tartu mihinkään, vaikka haluaa ne kaikki. Minäkin tavoittelen urataivaalta kokonaisia aurinkokuntia, vaikka pitäis vissiin olla iloinen siitä, että joku on joskus katsonut normaaliksi ja tarpeelliseksi opettaa minut lukemaan. Ei niistä nyt niin kauaa ole, niistä toisten aikojen käytännöistä.

Feminismi on pikkuisen kieroonkasvanut määrerypäs, millä on nykyään liian helppo lyödä vähänkään ääntään korottavaa naisihmistä. Mun sydän palaa ensimmäisen aallon liberaalifeministeille, joiden asialistalla oli naisten täysivaltaisuus kansalaisina, ja joku varmasti minutkin asian ystäväksi laskee, koska ajan omia oikeuksiani sekä yksilönä että naisena esimerkiksi palkkaneuvotteluissa. Tiedän, mitä ikäiseni miehet samoilla alallaolovuosilla tienaa enkä näe mitään hyväksyttävää syytä, miksi minulle ei kuuluisi sama korvaus. Lasken seksuaalisen itsemääräämisoikeuden perustavanlaatuiseksi ihmisoikeudeksi eikä minulta suoralta kädeltä lohkea ymmärrystä sille, miksi niin suuri osa maailman naisista alistuu kohtaloonsa (kohteluunsa) uskonnon ja/tai traditioiden nimissä. Arkiympyröissäni minun tekisi mieli ravistella niitä siskoja, jotka tekevät miesten hyväksynnän eteen aivan mitä vaan. 

Sen sijaan mä en lähde yhtään siihen radikaalisiiven patriarkaattiteoriaan, että yhteiskunta olisi kokonaisvaltaisesti miesten hallinnassa ja naissukukunta pelkkä likaisten jalkarättien pärekori, ja jonka ainoa hyväksyttävä tavoite on naisten aseman nostaminen, jolloin miesten ongelmien tai "heikkouksien" huomiointi jää syrjään; siitä se sukupuolikuilu ainoastaan kasvaa, puhumattakaan jo valmiiksi naisvihamielisten ryhmästä. Mä olen tasa-arvoistamisen ihminen ja uskon, että osan tuosta teoriasta naiset toteuttavat omalla toiminnallaan heittäytymällä osaansa ruikuttaviksi marttyyreiksi sen sijaan, että tekisivät itse itselleen jonkun(kaan)laisen ryhtiliikkeen.

Mikä musta tekee ehkä eniten antifeministin, on mua jo pitkään vaivannut naisten omien rivien hajanaisuus. Eikö kukaan muu näe sitä, miksi miehet porskuttaa ja niillä on kivaa keskenään? Ei ne sikarikerhot mitään urbaanilegendaa ole. Ne suojaa toistensa selkiä. Harvoin mä olen jätkäporukoissa törmännyt sellaiseen kieroiluun ja selkäänpuukottamiseen kuin naisten kesken ja jos olenkin, se on akkamaisuudella kuitattu. Niinpä niin. Mua puistattaa ajatus siitä, millaisen voimavaran naiset toisissaan tällä omien ampumisella hukkaa. Meillä on jo yhteiskunnallinen asema, me ei tarvita enää miestä pääsylipuksi kapakkaan, meidän ei ole pakko tehdä edes lapsia, jos me itse niin päätetään. Miksi nyt ei voisi keskittyä siihen, että seistään samalla rannalla ja varmistetaan toistemme selustoja? Mä niin todella toivoisin, että naiset ottaisivat miesten hyvä veli -kuvioista mallia, ne osaa ne niin helvetin hyvin. Itseni lasken onnekkaaksi, sillä jalkapallojoukkueessani mulla on pieni osa sitä utopiaa, mistä mä tässä nyt puhun.

Solidaarisuutta, siskot, sillä tästä maailmasta selviää. Ystävyyttä ja tyttöjenvälisyyttä, niinkuin silloin Onervan aikaan. Ja menkää katsomaan se näyttely. Ja Sinkkuelämää 2.