Mulle ei musiikki sinänsä aivan elämää suurempia sielun mannerlaattoja kantava voima ole, mutta muutama orkesteri ja artisti kyllä puolustaa paikkaansa, Nirvana ja Alanis Morissette on varmaan vaikuttaneet eniten koskaan, vaikka en kumpaakaan enää aktiivisesti kuuntele. Olen aika laiska seuraamaan skeneä, mutta nopea syttymään ja sammumaan. Vaativa yhtälö sikäli, kun arvostan musiikkia, joka ei kulu viikossa loppuun. Notta niinpä niin, uuden musatulokkaan tulisi olla riittävän suosittu tullakseen mun luokse asti, riittävän haastava ollakseen leviämättä onneloiden lattialuuduksi sekä riittävän nopskaan aukeava, ettei kerkeä lentää mäelle ihan täytenä väärinymmärrettynä paskavirtenä*. Vaan eipä ole määrästä laadun yli menijäksi, joten se on ihan okei pysäköidä harvojen suosikkiensa kanssa vuosikaudet. My plug in baby/crucifies my enemies.
Rumban päätoimittaja Viljami Puustisen mielestä Muse "soi outona Queenin ja Radioheadin risteytyksenä (Rumba 04/10, ilm 18.3)". Mä en ole ihan varma, mitä päätoimittaja Puustinen tarkoittaa; ehkä hän viittaa Musen ja jälkimmäisen samanhenkisiin, todennäköisesti vain sanoittajan omassa päässä täysin aukeaviin lyriikoihin tai samaan musiikkilajistoon kuulumiseen. Ja onhan totta, että molemmat ovat saaneet valtavirran kriitikoilta saman kohtelun siinä vaiheessa, kun maine ja kunnia ovat alkaneet olla kypsiä tomaatteja poimittaviksi. Queenin ja Musen yhtäläisyyksistä mä kuulin välittömästi, kun uusin levynsä viime syyskuussa ilmestyi. Okei, on esimerkiksi United States of Eurasia (+collateral damage) -kappale mahtipontisuudessaan hetkittäin pateettinen, mutta itse näen/kuulen Queenin vahvasti glam rock - ja progebändinä, mitä Muse ei ole kumpaakaan, ei nyt ainakaan edellistä. Toki Muse kantaa Queenin(kin) stadionrock-perintöä, minkä pioneereja (Kiss, U2, Bon Jovi ynnä muut kaverit) disautellaan mielellään kaupallisuudesta ja kellokorttimeiningistä, mutta mä näkisin, että vaikka just The Resistance -albumikin on ilmiselvästi viilattu kuulostamaan massiiviselta ja "fätiltä" valtavilla areenoilla paukutettaessa, bändillä on niin kategorisesti oma saundi ja tyyli, ettei autenttisuuden tai "katu-uskottavuuden" uhraamisesta markkinavoimien alttarille nyt ekana kannata tulla arvostelemaan. The truth burns deep inside/and will never die.
Mun on henkilökohtaisesti erittäin vaikea verrata Musea mihinkään saati arvostella sitä, mutta mä olenkin rakkaudessani sokea. Mä en ole järjen ihminen, mä tunnen.
Mä olin tuolla. Tai en tuolla, mutta tuolla kuitenkin. Enkä unohda sitä koskaan. You could be my unintended.
Ensi heinäkuuta ja kesäiltaa Kaisaniemessä odotellessa mun yöpöydällä asuu herrat Bellamy, Wolstenholme ja Howard.
*Jos ihmisellä on tällainen suhe jo musiikkiin, ni onko kumma hä, että kirjoittaneen historia ihan muutamankin pirunpeltoon karahtaneen kotileikkiviritelmän tuntee? Ei näillä komplekseilla standardeilla kosijat juuri kilpalaulantaan ovien ja ikkunoiden takana ylly. Mutta taas toisaalta, löysi se Musekin minut ja minä sen <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti