Sattuipa Berliinissä uudenvuoden tienoilla silmään kerrassaan viiltelevästi senhetkistä maailmanjärjestystä määritellyt asia. Vietin kymmenen päivää suhteellisen inkognito, oli ihanasti aikaa ja tilaa mennä napanöyhtiinsä. Huomasin, ihan kuin itsestään, että ehkä mä en olekaan mitenkään erityisen ennusteeton depressiokroonikko. Että ehkä se kuuluu normaaliin elämään, että joidenkin aallot ovat suurempia, syvempiä ja korkeampia. Venyvämpiä. Ja vielä, että se on ihan okei.
Pompottelin (minun papan vastine hengailulle, sivistyneimmät flaneeraa) yhtenä harmaana hetkenä Kreuzbergissä; aamussa, jolloin säätila on tullut lähemmäksi mielialaa, kuten ystäväni Veera sanoo. Mitään yhtä ihanasti kipukohtaan sattuvaa en ole kyllä kohdannutkaan vähään aikaan.
Bonjour, tristesse. Ykskaks yllättäin mä ajattelin, että mun kohdalla se ei ole valinta, millainen ilmanpaine mun pään sisällä kulloinkin vallitsee, mutta se on, miten minä sen otan haltuun. Heitänkö suurieleisesti koko seurakunnan läsnäollessa hanskat tiskiin, vai voisinko mahdollisesti opetella tunnistamaan seuraavan alakuloaallon normaaliksi, mulle luonteenomaisen pääkemiakiertokulun tapahtumaksi? Voisin.
On niin jumalattoman hienoa oppia itsestään jotain ja huomata, miten pienistä, pienistä yksityiskohdista suuremman mittakaavan systeemit on tehty.
Bonjour, tristesse. Tästä tulee hyvä vuosi.
Ilmanpaine päässä. You airhead! Missä on mun toimitus, joka tekisi huomioita?
VastaaPoistaMä niin tykkään sun blogista kuule. Ettäs tiiät.
VastaaPoistaNoora, kiitos! Mä yritän olla kommenttisi arvoinen <3
VastaaPoista