I must be a masochist or something

Andrea Arnoldin näkemystä Humisevasta harjusta katsoessa tuli mieleen, ettei ohjaaja ehkä halunnutkaan tehdä tulkintaa yli puolentoista sadan vuoden ikäisestä kirjallisuuden klassikosta, vaan toistaa tässä ajassa ne reaktiot, mitä Emily Brontë teoksellaan tuoreeltaan herätti.

Raaka, sadistinen, kova, kylmä, julma.

Jo läpipaatumaan ehtineen yleisön vastaavaan vavahduttamiseen, eli minkäänlaiseen tunteidenherättämiseen, ei mikä tahansa poskensilotteluhypsyttely pysty. Puhumattakaan toisesta ääripäästä, erikoistehosteilla normaalitajuisesta katsojasta eristetty ruutu ruudulta tietokoneavusteisesti rakennetusta elok... tetriksestä. Siitä voisikin joskus avautua oikein olan takaa, kuinka kuvottavaa on se, että jotkut ihmiset kehittävät työkseen uusia visuaalis-teknisiä innovaatioita, kuinka monin uusin ja päräyttävin, entistä monimutkaisemmin keinoin voitaisiin näyttää, miten jengistä tehdään jauhelihaa, että popkornia mussuttava läskipossuporukka saadaan viihtymään futiskentän kokoisien kankaiden ja lentokenttämetelin ylittävien äänentoisto-ominaisuuksien äärellä yhä uudelleen ja uudelleen. No, se siitä. Olin suorastaan järkyttynyt, kun poistuin elokuvasalista. Sovimme ystäväni kanssa, ettemme koskaan edes katsoneet kyseistä elokuvaa, halasimme nopeasti ja luikimme omiin suuntiimme sulattelemaan.

Wuthering Heights menossa nyt. Älkää missatko.