Aijai, harvoin aivan kerta kaikkiaan ääneen huokailen miesten, sen enempää kuviteltujen kuin todellistenkaan, perään, mutta äsken elokuvissa suusta pääsi spontaani "ohhoh". Enpä muista nähneeni vertaista vartaloparaatia ainakaan vähään aikaan. Luojalle kiitos hyvännäköisistä miehistä, siis!
Muuten
Sinkkuelämää 2 jäi valjuhkoksi elokuvaelämykseksi. En varsinaisesti pettynyt, mä ihan tykkäsin poistua arkirealismista kahdeksi ja puoleksi tunniksi ja kellahtaa kalliiden mekkokankaiden keskelle. Yltäkylläisyyteen ja pohjattomaan unelmakaivoon. Ihanaa. Musta oli hauskaa bongata repla- ja vaateviittauksia sarja-aikoihin ja nähdä tutut tyypit taas uudestaan. Ja uudestaan.
Se, mikä ei ollut hauskaa, oli käsikirjoituksen löysyys ja liian monet päälleliimatun tuntuiset kohtaukset. Muutamat mauttomat kuvat sekä liian hidas käyntiinlähtö. Suoranainen juonettomuus. Okei, mä jotenkin ymmärrän alun aivan helvetin pitkän hääkohtauksen, mutta kokonaisuuden kannalta se jäi irralliseksi ilotteluksi. Siellä ei tapahtunut oikein mitään, mikä olisi tehnyt pohjaa tulevalle tarinalle. Itse
mulhaspariakaan ei juuri muisteltu kohtauksen jälkeen. Ja mikä ihmeen tarkoitus oli sillä kamalalla musikaalispektaakkelilla? Ja itse asiassa,
kummallakaan niistä?
Aidanin osuus jäi todella ohueksi, vaikka kohtaamiseen torilla olikin panostettu: ensitapaaminen vuosien jälkeen oli leikattu taitavasti, intensiivisesti. Koko elämän kattava tunnerekisteri ei jäänyt katsojalle epäselväksi. Sillä, että Aidan sieltä mattokaupoiltaan Carrien hoksasi, oli myös selkein ja loogisin syy-yhteys Carrien hahmossa tapahtuvaan kehitykseen ja muutokseen koko elokuvan aikana. Siksi olinkin kummastunut, että tarinankuljetuksessa vedeltiin mutkia suoriksi niin ronskisti; mä olin trailerin perusteella odottanut, että Aidanin ja Carrien kohtaaminen nousee, jos ei nyt aivan keskiöön, niin suurempaan rooliin nyt ainakin. Sinne se jäi, tumput suorana nalliksi kalliolle ja pikkupusut paikattiin timanttisormuksella aviomieheltä. Morjens. Jäi tunne, että jos tämä kerran oli tekijöiden mielestä ihan ookoo ja kannattava ajatus uittaa pala menneitä maailmoja mukaan käsikirjoitukseen (ja haalata John Corbett yhdeksi, kahdeksi päiväksi puolen maapallon takaa kuvauksiin), niin ehkäpä voi perustellusti olla yllättymättä, jos kolmososassa geishapuvun alta paljastuu taiteilija Petrovsky.
Tanskalaiseen arkkitehtiin mä en edes lähde. Edelleen trailerin nähtyäni oletin, että mies muodostuisi vahvemmaksi hahmoksi Samanthan reissukaaressa, mutta erittäin,
erittäin visuaalinen elementti kutistui hassuksi nimeksi ja ilmeisen mieskuntoiseksi auton konepellillä ottajaksi. Olkoonkin, että kysymyksessä oli aika järjettömän hyvännäköinen maasturi *hymy*
No mutta, kyllä ne hahmoilleen lihat luiden päälle loivat, etenkin Cynthia Nixon, joka hoiti osuutensa ilahduttavan uskottavasti ensimmäisen kerran elämässään edes jollain tasolla suoriutumispakkomielteistään vapautuvana ja elämänilon löytävänä aikuisena naisena. Mirandan rooli oli kirjoitettu paremmin kuin kertaakaan sarjan aikana. Koko pitkän leffan paras kohtaus on ehdottomasti Mirandan ja Charlotten baaritiskillä käymä keskustelu
ainakaan selvinpäin vaikeasti tunnustettavien tosiasioiden äärellä. Tulevat siinä samalla huomaamatta antaneeksi itselleen ja maailmalle anteeksi. Hei, minä, huomautus myös itselle, sitä parempi on omissa nahoissaan olla, mitä enemmän itselleen kunniaa antaa.
Minunkin olisi aika toteuttaa muutama unelma ja siivota tieltäni pois pahaa mieltä ja stressiä aiheuttavat vastavoimat. Ja ehkä jatkaa sitä huokailua riittävän tiukkavatsaisten miesten perään.
Sip!
