Aijai, harvoin aivan kerta kaikkiaan ääneen huokailen miesten, sen enempää kuviteltujen kuin todellistenkaan, perään, mutta äsken elokuvissa suusta pääsi spontaani "ohhoh". Enpä muista nähneeni vertaista vartaloparaatia ainakaan vähään aikaan. Luojalle kiitos hyvännäköisistä miehistä, siis!
Muuten Sinkkuelämää 2 jäi valjuhkoksi elokuvaelämykseksi. En varsinaisesti pettynyt, mä ihan tykkäsin poistua arkirealismista kahdeksi ja puoleksi tunniksi ja kellahtaa kalliiden mekkokankaiden keskelle. Yltäkylläisyyteen ja pohjattomaan unelmakaivoon. Ihanaa. Musta oli hauskaa bongata repla- ja vaateviittauksia sarja-aikoihin ja nähdä tutut tyypit taas uudestaan. Ja uudestaan.
Se, mikä ei ollut hauskaa, oli käsikirjoituksen löysyys ja liian monet päälleliimatun tuntuiset kohtaukset. Muutamat mauttomat kuvat sekä liian hidas käyntiinlähtö. Suoranainen juonettomuus. Okei, mä jotenkin ymmärrän alun aivan helvetin pitkän hääkohtauksen, mutta kokonaisuuden kannalta se jäi irralliseksi ilotteluksi. Siellä ei tapahtunut oikein mitään, mikä olisi tehnyt pohjaa tulevalle tarinalle. Itse mulhaspariakaan ei juuri muisteltu kohtauksen jälkeen. Ja mikä ihmeen tarkoitus oli sillä kamalalla musikaalispektaakkelilla? Ja itse asiassa, kummallakaan niistä?
Aidanin osuus jäi todella ohueksi, vaikka kohtaamiseen torilla olikin panostettu: ensitapaaminen vuosien jälkeen oli leikattu taitavasti, intensiivisesti. Koko elämän kattava tunnerekisteri ei jäänyt katsojalle epäselväksi. Sillä, että Aidan sieltä mattokaupoiltaan Carrien hoksasi, oli myös selkein ja loogisin syy-yhteys Carrien hahmossa tapahtuvaan kehitykseen ja muutokseen koko elokuvan aikana. Siksi olinkin kummastunut, että tarinankuljetuksessa vedeltiin mutkia suoriksi niin ronskisti; mä olin trailerin perusteella odottanut, että Aidanin ja Carrien kohtaaminen nousee, jos ei nyt aivan keskiöön, niin suurempaan rooliin nyt ainakin. Sinne se jäi, tumput suorana nalliksi kalliolle ja pikkupusut paikattiin timanttisormuksella aviomieheltä. Morjens. Jäi tunne, että jos tämä kerran oli tekijöiden mielestä ihan ookoo ja kannattava ajatus uittaa pala menneitä maailmoja mukaan käsikirjoitukseen (ja haalata John Corbett yhdeksi, kahdeksi päiväksi puolen maapallon takaa kuvauksiin), niin ehkäpä voi perustellusti olla yllättymättä, jos kolmososassa geishapuvun alta paljastuu taiteilija Petrovsky.
Tanskalaiseen arkkitehtiin mä en edes lähde. Edelleen trailerin nähtyäni oletin, että mies muodostuisi vahvemmaksi hahmoksi Samanthan reissukaaressa, mutta erittäin, erittäin visuaalinen elementti kutistui hassuksi nimeksi ja ilmeisen mieskuntoiseksi auton konepellillä ottajaksi. Olkoonkin, että kysymyksessä oli aika järjettömän hyvännäköinen maasturi *hymy*
No mutta, kyllä ne hahmoilleen lihat luiden päälle loivat, etenkin Cynthia Nixon, joka hoiti osuutensa ilahduttavan uskottavasti ensimmäisen kerran elämässään edes jollain tasolla suoriutumispakkomielteistään vapautuvana ja elämänilon löytävänä aikuisena naisena. Mirandan rooli oli kirjoitettu paremmin kuin kertaakaan sarjan aikana. Koko pitkän leffan paras kohtaus on ehdottomasti Mirandan ja Charlotten baaritiskillä käymä keskustelu ainakaan selvinpäin vaikeasti tunnustettavien tosiasioiden äärellä. Tulevat siinä samalla huomaamatta antaneeksi itselleen ja maailmalle anteeksi. Hei, minä, huomautus myös itselle, sitä parempi on omissa nahoissaan olla, mitä enemmän itselleen kunniaa antaa.
Minunkin olisi aika toteuttaa muutama unelma ja siivota tieltäni pois pahaa mieltä ja stressiä aiheuttavat vastavoimat. Ja ehkä jatkaa sitä huokailua riittävän tiukkavatsaisten miesten perään. Sip!
Amen to that. Käsikirjoitus vaikutti siltä, että se on koottu nostamalla juonenkäänteitä hatusta ja kirjoittamalla ne yhteen. Sarjan jokaisessa jaksossa, ja edellisessä leffassakin oli kuitenkin selkeä teema ja tarina, tässä oli random sekoilua Arabiassa ja liian kevyesti kuitattuja, irtonaisia langanpäitä pikkupususta lesbolastenhoitajaan. Sillekään kuviolle ei oikein annettu mitään uskottavaa alustusta, vain ihme oletusmalli: nannylla ei rintaliivejä -> mies pettää. Moro.
VastaaPoistaMutta olihan se toki ilmeisistä puutteistaan huolimatta ihan viihdyttävä. Paljon parjattu stailaus oli mielestäni aivan ehtaa patfieldia ja sinänsä aivan ns. oikeassa paikassa. Kiva, että oli irtauduttu vähän siitä pönkkähamemaailmasta, ja aavikkotuulessa hulmuavat kirjavat silkit oli aivan hyvä tapa siihen. Ja kuten tiedät, täältä tippuu silkkaa arvostusta kaikkein urpoimmastakin mid-wife -crisis ja Lawrence of a labia -tyyppisestä huumorista :D Se baarikohtaus oli myös mun suosikki, siinä päästiin sen piirteen äärelle, minkä voimalla sarjaa kelataan uudestaan ja uudestaan.
Word. Koska me muuten mennään Marokkoon? Ehkä mun täytyy vaan eka hoitaa itselleni oman elämäni Aidan ja suorittaa joku murskatappio sen kanssa :)
VastaaPoistaBaarikohtausta täälläkin ihasteltiin. Mutta herranjestas sentään, miten hassua oli, että elokuvayleisössä noin 1/3 nauroi katketakseen burkhineille! Uimapuku kuin uimapuku! Muslimielämää sivusta seuranneena ihan virkistäviä kohtauksia sille saralle (joskaan ei sitä maailman rauhaa).
VastaaPoistaMä kaipasin kipeämpiä tunnustuksia äitien drinksujen äärellä. Jotenkin ällötti, että tuo oli jotenkin rajuinta mitä äiti-ihmiset pystyivät sanomaan.
VastaaPoistaKomeita miehiä, kauniita maisemia. Kevyttä ja hauskaa eskapismia. Liza Minelli ja homohäät oli mun suosikkikohtaus :)
Ja joo, burkhinihan oli ihan tuttua kamaa :D
Ton elokuvan kontekstissa se oli minusta aika rajua. Charlottesta on järjestelmällisesti rakennettu sellasta siveydensipulia, että mua lähinnä ällöttää se :)
VastaaPoistaAh, jeshys, että olikin nättejä vatsalihaksia oikein tarjottimella. Pitäs vissiin kaivella omatkin esiin läskin alta. Tai pukeutua siihen burkhiniin! Meidänkin näytöksessä jengi repeili sille haalarimallin uikkarille. Kyä mä, kuulkaa, sanon, ettei tekis pahaa vapaamman maailman hylkeillekään joskus miettiä, miten sinne rannalle, saati muihin tilanteisiin, pukeudutaan.
Jotenkin, Ani, arvasin, että sä lämpiät häämeiningille ja etenkin Lizalle. You're wearing white! Like a virgin... :D