I'm in Paris, don't you worry about me

Mä rakastan pieniä tiloja; asuntoja, sisustuksia, kahviloita ja pikkukauppoja, jotka ovat täynnä kauniita tavaroita ja värejä. Houkuttelevia, salaperäisiä kasoja, joihin voi sukeltaa ja unohtua ja joita voi tutkia. Se on hienoa, kiehtovaa ja jännittävää, kun yhdellä silmäyksellä kokonaisuudesta ei heti näe, mitä kaikkea sieltä löytyy. Rakastan ja himoan värikkäitä ja runsaita, mutta kauniita, harmonisia asetelmia. Floraestetiikkaa, pariisilaista art nouveau -bohemiaa, Muchan naisia, Henry de Toulouse-Lautrecin dekadentteja maailmoita. Pariisilaiskliseitä, toisin sanoen.

Jos osaisin, sisustaisin uuden kotini viime vuosituhannen vaihteessa eläneen, ehkä hieman kyseenalaisen maineen naisen hämäräksi, mutta herkäksi, aistilliseksi ja hiukkasen huolimattomaksi, huolettomaksi ullakkobuduaariksi. Siellä laitettaisiin kukkia hiuksiin, helminauhoja kaulalle, ruusuvettä kasvoille ja juotaisiin laakeista laseista samppanjaa. Pitkävartiset hanskat kädessä ja holkin päässä savuke.

Tästäpä syystä olin pissiä pöksyyn, kun ystävältä tuli linkkivinkki sähköpostiin kesken erittäin hankalan työpäivän. Ranskalainen blogijumalatar Garance Doré kirjoitti Santa Maria Novella -nimisestä firenzeläisestä parfymeriasta. Sut täytyy vissiin viedä tonne, kuului valistunut arvaus.

On olemassa ilmiö, jonka nimi on Firenzen tauti. Se tarkoittaa tilaa, johon ihminen voi joutua kohdatessaan tunteitajärisyttävän esteettisen elämyksen. Henkilö on samaan aikaan sekä hurmoksessa että hermoromahduksen partaalla; se voi ilmetä esimerkiksi itkuun ilman (muuta) näkyvää syytä purskahtamisena. Niin sanottu oikea nimitys ilmiölle on Stendhalin syndrooma, taiteesta hurmioituminen. Itseni tuntien, ja myöskin tilastojen valossa, hehheh, mulle käy tässä putiikissa juuri näin.

Uusilla kotikulmillani on vähän jotain yritystä vastata yleispätevään vanhan maailman kaipuuseeni, ja sieltä löytyykin ihana pikkukiska, enteellisesti nimeltä Kämppä.

Kuvat Santa Maria Novellasta Garance Doré, ko. blogimerkintä täällä.