Paris is a mess. I never should have come here

Tiedostan, että aihe on "jo vanha" ja puhuttu, mutta en voi olla mainitsemattakaan, kun se osui mun kohdalla niin makiasti maaliinsa.

Hitto soikoon, Woody Allen! Midnight in Paris vastasi monitasoisesti pakokauhuisen arkieläjän tuntemuksiin eikä vähiten siksi, että elokuva visualisoi oikein kirkkaasti sen varsin eskapistisen, kliseisen ja tooodella romantillisen kaupunkiutopian, mikä minulla haavekuvastoissani myllertää; sehän on pariisilaisempi kuin Pariisi itse.

Ja löytyi se sieltä myös, se tarinan opetus, että olisit onnellinen, siinä missä olet. Epätoden ja haavekuvien tavoittelu se vain loitontaa.

Mutta kyllähän mä olinkin! Lauantai-iltana yksinään teatterin penkissä.

 

Eokuvan jälkeen haahuilin Strindbergille olemaan iloinen siitä, ettei vastaavaa voisi tapahtua, ainakaan nyt Helsingissä. Ei hirveesti napostelis mihinkään Kenkkusen Joosepin torppaan päätyä, sen verran vaivatonta elämää sitä saa kuitenkin arjessaan yleensä ja keskimäärin viettää. Sans remonttihuolet.

Opettavainen lauantai, siis.