Easy there, prosecutor

Aika monesti lankeaa hehkuttelijan suuntaan kysyviä katseita, kun se jostain uudesta kippokaadostaan taas kerran möyhöttää. Ymmärrän kyllä yskän, suurinta osaa kansasta ei vois kipot ja kapot taikka muutkaan romut vähempää kiinnostaa, eroon pitäisi entisestäkin päästä. Kuka hullu enää toisten vanhoja ostaa?

Mutta ne, keitä kiinnostaa, huokaavat. Taas se löysi, mistä se aina oikein? Kun sehän siinä juuri onkin, se, että mistä. Kun se aina näyttää niin helpolta, mutta kuten kaikki tietää, mitä vaivattomammalta mikä tahansa asia näyttää, sen enemmän se on vaatinut duunia. Ja mitä halvemmalla joku kaato tapahtuu, sitä enemmän se on yleensä vaatinut kieltäymystä olla ostamatta ensimmäisenä vastaantullutta, naarmuista ja ylihintaista kamaa, mutta myöskin istumista netissä hintalappuja etsimässä ja vertaamassa. Toiset tekee tätä lentolippujen hinnoilla, toiset käytettyjen autojen markkinoilla. Minä etsin käyttödissainia. Kiksilähteensä se on kullakin. En näe hirvittävästi eroa siinä, että joku on valmis lentämään Berliinistä Stanstedin-välilaskun kautta Perpignaniin Etelä-Ranskaan ja ylittämään junalla rajan Espanjaan ihan vaan säästääkseen 20 euroa suorasta lennosta Barcelonaan (mikä kyllä on paitsi todellisen typeryksen hommaa myös ääretöntä idiotismia sekä lisäksi kertoo ihmisestä olennaisen, mutta pointti ei olekaan se) ja siinä, että minä kiehnään tunkkaisilla kirpputoreilla ja luotan tuntemattomiin internetissä vanhojen astioiden ja muiden käyttöesineiden takia.

Ollaan monesti samanhenkisen ystäväpiirin kera puhuttu asiasta, kuinka hönö ei silloin tajua hankkia, kun aika olisi. Sitten niiden orvoloiden ja hopeiden kanssa saa painia hippaa ympäri maakuntia ja toivoa parasta. Toki se on nyt asian näin ollessa merkittävä tekijä kaikessa hauskuudessa, mutta poikii kyllä ajatuksen siitä, mitä minun pitäisi osata tästä ajasta jemmata? Kun sitä saa aika paljon kuulla, kuinka "meillä oli näitä silloin kymmenen kotona ja viistoista mökillä ja mummolla oli sata kappaletta tätä sarjaa ja tuota lajia, mutta ei niitä sillon osattu arvostaa!" Ja nyt mulla on itselläni ihan sama fiilis, mua ei todellakaan sytytä mitkään Taika- tai Aika- tai mitä-nämä-nyt-ovatkaan -sarjat. Syyt vain ovat hiukan erit; arkipäiväisyyttä enemmän minua kirpii se, ettei niissä ole samanlaista kaikua, henkeä, sielua, elämää kuin vanhoissa, jykevästi julistavissa astioissa. Riihimäen lasi, Viiala, Kumela, Nuutajärvi. Ne on aikaa sitten muuttuneet Thaimaan lasiksi ja Intian bulkiksi, mitä minä en suurin surminkaan suostu kotiini kantamaan, vaikka joukosta ihan kivoja esimerkkejä löytyisikin. Suorastaan ärsyttää myös tiettyjen Iittalan tuotteiden massadumppaus ruokakaupoissa ja lehtitilauksien sidekickeinä, karmeimpana esimerkkinä alunperin ihan kiinnostava, graafinen Taika-sarja. Osta täältä meiltä koomarketista seittemälläsadalla kahdessa minuutissa niin saat neljäntoista prosentin ostoedun mukeista, jos ostat niitä kerralla viiskytä. Mitä tavoiteltavaa kauneutta ne enää edustaa? En nyt tarkoita sitä, että vain kalliit ja eksklusiiviset asiat olisivat oikeutettuja tulemaan määritellyiksi kauniina tai että olisi jotenkin glamoröösimpää ostaa tavaransa muualta kuin ruokakaupasta, mutta kyllä ei mitään voi sille, että niistä tietty brändiarvo vastaavalla kohtelulla katoaa. Tai vähintäänkin himmenee. Millä enää on perusteltavissa niiden korkeahko hinta, jos niitä ei erota tavan pennibulkista edes markkinointikeinot? Mielestäni vastaus kuuluu ei millään. Jos ennen kotimaisuus oli laadun tae ja hankkimalla kotimaisten lasitehtaiden ja muun teollisuuden tuotteita saattoi uskoa hyvään ostokseen niin käyttö- ja aikakestävyyden kuin kansantalouspoliittisemmastakin näkökulmasta, nyky-Iittalasta ei voi sanoa samaa. Muutaman viikon käytön jäljiltä reunoistaan murtuvia Kartio-laseja ei erota mistään muusta liukuhihnavalmistajasta nimenomaan mikään muu kuin pakkaus ja mielikuvat ihmisten päässä. Keinotekoista on tämän päivän meininki, Fiskars-konsernin mukin kylkeen lätkäistään pörheä hinta, vaikka siinä ei mitään muuta vanhan tehtaan peruja ole kuin paketti ja lasikaupan koomarketin muovipussia nätimpi lakkapintainen kassi. Ja se sitä mielikuvaa peesaava hintalappu.

Mä kaipaan aitoa tavaraa, perinteitä, kestävyyttä ja kauniita, ajateltuja esineitä. Mä en käsitä, mitä niille Kartioillekin on oikein tapahtunut.

Hah, ja palatakseni vielä alkuun ennenkuin juttu lähti ihan muille raiteille: taidan vast'edes vastaukseksi mielestäni täysin perusteettomiin toimieni järkiperäisyyden kyseenalaistuksiin siteerata konstaapeli Neposta, joka siteeraa työpaikkaterapeutti Sesse Ensilumea:

"Miehet ovat Marsista, naiset Nuutajärveltä"

Edit. Pätee mielestäni vastarannankiiskiin sukupuoleen katsomatta.