You kinda have to be there to appreciate it

Tämä vuosi on alkanut aivan pökerryttävän hienosti (otan tässä nyt pinnallisen bloggarin vapauden olla kommentoimatta luonnonkatastrofeja). Ei vähiten siksi, että tiedossa on retkiä, reissuja, piipahduksia ja kaikenlaista pientä matkasäätöä enemmän kuin aikoihin, joista ehkä huimaavin tapahtuu syksyllä:

Frida Kahlon ja Diego Riveran näyttely Pariisissa Musée de l'Orangeriessa.

Frida, ah, Frieda! Ja joo, possu-Diegon duunit ovat toki varsin vaikuttavia, mutta Fridan taiteesta tihkuva hikisennahkea ja auringonpaahtama elämäntuska ja meksikolaisen maantien pöly naamalla osuu minussa johonkin hyvin, hyvin pehmeään kohtaan.

Minua kiehtoo hahmossa nimeltä Frida Kahlo hänen voimansa määrä, millä hän hyvinä päivinä elämäänsä eli. Olkoonkin, että todellisuus taisi olla onnettomuuksia täynnä alkoholismista ruumiillisiin; kunnioitusta häntä kohtaan herättää ilman muuta vaikeuksista huolimatta sydämessään asunut feministinen rohkeus ja oman polun kulkijuus.

Itsenikaltaisille elämän alisuoriutujille tekisi ilmeisen hyvää silloin tällöin vähän räiskähdellä.

Näyttely aukeaa lokakuun viides. Ainakin näillä tiedoilla, päivä on kerran vaihtunut jo.