Radikaalina oman polun tallaajana suoritin eilen vaalikävelyn ja -kahvit ennen varsinaista äänestystapahtumaa. Uunisaaren rantakallioilta oli hyvä hakea hetken rauha ennen viivan vetämistä paperiin.
Illallla oli sitten zen tiessään. Facebook räjähti hulluuteen heti kahdeksan jälkeen, mutta itse pidättäydyin kommentoimasta suuntaan taikka toiseen, sillä olen jo toivoni menettänyt sen suhteen, että kukaan koskaan tekisi yhtään mitään mielestäni varsin häiritsevän epäkohdan eteen; keskellä anteliainta kevätpäivää, vielä vaalisunnuntaina, sumppilat pysyivät pimeinä. Se on sitä virka-aika-Helsinkiä kauneimmillaan. Onneksi Uunisaari, köyhän naisen Capri, hoiti pisteet kotiin.
No mutta, vakavasti, totta on, että takaperoisen, umpimielisen ja sylkiroiskeisen äijäkulttuurilippukunnan vyörystä ei näin modernin elämänmenon ystävänä ja kaupunkilaisena naisena kauhean mielissään voi olla. Mutta jos tästä on positiivista ainesta otettava irti, mä sanoisin, että nyt jengi sentään puhuu yhteiskunnallisista asioista ja politiikasta! Ainakin itselleni eilinen vaalitulos aiheutti tarvetta ottaa kuvioista enemmän selvää ja poksauttaa se laiskanpulskean tekotiedostava kupla, missä minä olen tainnut koko viime vaalikauden muhia. On aivan tuhannen turhaa käydä viikkoa ennen vaaleja netissä selaamassa puolueiden ohjelmia ja kauhistella jengin tekemisiä tai tekemättä jättämisiä, jos ei päivääkään ole neljään vuoteen kokenut, että minkään muotoinen asialista koskettaisi omaa intressipiiriä niinkö pätkääkään. Äänestinkin melko puhtaasti sen puolesta, että se olisi edes vähän pois eräältä ahdistavaksi kokemaltani hahmolta. Onneksi reilu 17 000 muutakin oli kanssani saman suuntaista mieltä.
Shame on me!
Puhut paljon ja asiaa! Minä join vaalikaljan ja rupian ehkä perehtymään sun kans yhyres politiikan saloihin.
VastaaPoistaNo eläpä huoli, alama yhesä.
VastaaPoista