Oh, shut the fuck up, I’m a hundred and forty

Joo, ennen maaliskuun loppua tämä saa olla viimeinen maininta tulevasta rajapyykkisynttäristä. Vaikka mitä sitä salaamaan, hei, olen Lady Dada, minulla on ikäangsti. Tosin mulla se "kolmenkympin" siinä taisi kyllä tarkoittaa sittenkin 30-vuotista kriisiä.

Tuntuu vaan, että se kaikki neurokriisittäminen on niin kamalan turhaa. Kun senkin energian voisi tuotteliaammin käyttää vaikka ilahtumiseen siitä, että palattuani etsimään pudonnutta käsinettä ja jo surtuani menetystä, löysin sen jonkun ystävällisen sielun pelastamana kirjakaupan eteisestä palohälyttimen päältä. Tai tiedosta, että Urban A nostaa aleprosenttinsa nyt viikonloppuna 50:een. Tai vaikka illastamalla hieman vanhemman ystävän merkkipäivän kunniaksi oikein kelvon ruuan ja huomaavaisten tarjoilijoiden ravintolassa. Luin jostain netistä muuten jonkun kommentoineen niin ikään töölöläisen Umeshun sushia seuraavasti: "Mielettömän raikkaita, rakastettavia möykkyjä." No niinpä! Mun ajatus ikäisistäni naisista justiinsa!

Not like I'm trying, just effortlessly striking

Sitä monesti toivoo, että voi, kunpa joku järjestäisi jotkut oikein kivat juhlat, pukukemut kerrassaan. Ja sitten kun ne tulee, mä olen ihan palikoilla, mitä sinne pitää päälle laittaa ja mulla mitään ole ja tukka hapsottaa ja maha roikkuu.

Sunnuntaina on taas tätä juhlaa

Ajattelin tänä vuonna selvitä juhlista vanhalla mekolla, joka tosin ei vielä kertaakaan ole päässyt hengaristaan. Värivalinta on tietysti aina suuri kysymys, mutta rohkeasti sitä tosiasiaa kohti vain, että todennäköisesti useammalla kuin joka toisella on niissäkin juhlissa yllään musta vaate.

Riittävän päräyttävät kengät alle ja tukkaan Sumi lupasi piipata kiharat. Et voilà!

Viimeksi samoissa kemuissa juhlin Anin kainalossa, lainamekossa, gTIEn ketjuläjässä ja, ylläri, Sumin punomassa lettikampauksessa, joka kiersi niskasta toiselle korvalliselle pullaksi. 

What's the problem?

En luvannut vuoden 2011 varalle oikeastaan mitään*. Sen sijaan ajattelin vienosti, että voisin ehkä vastata ikävuosien kutsuun ja lakata esimerkiksi välimerkitsemästä puhekieltäni kirosanoilla ja repimästä kynsinauhoja veresnahoille. Molemmilla kun on taipumus murentaa uskottavuutta, vaikka muuten suht oikeustoimikelpoisen kuvan itsestään onnistuisikin antamaan.

Mulla on lapsesta asti ollut onneton suhde kynsiini. En varsinaisesti pure niitä, mutta revin ja raastan jo valmiiksi liuskaisia ja tikkuisia kynsiä, umpikuivista nauhoista puhumattakaan. Katastrofi on seurausta syntymälahjoista sekä opituista, pahoista tavoista. Siinä missä muilla kynnet kasvavat kauniiksi soikeiksi peileiksi ilman sen suurempaa numerontekemistä, itse suljen nakit nyrkkiin ja häpeän hiljaisesti. Vaikka saisinkin kynnet kasvamaan, ne ovat pehmoiset ja repeytymisherkät. No, olen tullut siihen tulokseen, että kyseessäolevan rakennusmateriaalin määrä ihmisessä on vakio, ja mulla se kaikki on keskittynyt pään alueelle.

Olen kokeillut käsiin kaikenlaista, rasvoista lakkoihin ja öljyistä piimaatabletteihin, mutta mikä niihin lainkaan puree, on neljän viikon kesäloma. Rakennekynnet on testattu, mutta ne eivät epäluonnollisuudessaan vastaa kauneuskäsitystäni vähimmässäkään määrin; eivät edes taidolla tehtyinä. Mavalalla on joitakuita hyviä tuotteita, esimerkiksi kaksivaiheinen kynnenlujittajalakka, joka kyllä toimii silloin, kun sitä jaksaa ja muistaa töppöihinsä sivellä.

Päätän joka päivä vähintään kerran lakata jyrsimästä kynsinauhojani, mutta nyt ajattelin oikeasti vieroittaa itseni. Iän kun todella näkee käsistä, niin hyvässä kuin pahassakin. Ehkä voisin myös ajatella hankkiutuvani manikyyrikierteeseen, sillä kampaamontuolissa istumisen lisäksi en juuri muuta hoitomuotoa niin kivaksi tiedä. Se on kamalan kiva, kun joku hipeltää käsiä. Ja kuinka kauniit ne ovat hoidon jälkeen! Puoli tuntia nyt ainakin.

No mutta, itsehoitovinkkejä otetaan vastaan.

*kyllä mä oikeastaan lupasin. Vähän dekadenssia elämään, sen sukankutomisen sijaan.

Kuva on löytynyt jostain netistä.

Every spring, the women of New York leave the foolish choices of their past behind and look forward to the future

Uuden tammikuun tienoilla jotenkin pakosti ajautuu tilanteeseen, jossa tuntuu luontevalta möyhentää kuluneen vuoden aikana napaansa kertyneitä nöyhtiä. Miettiä nykyisyyttä ja sattumia, jotka tähän hetkeen on ajaneet ja niitä juttuja, mistä se on muodostunut. Olen ehkä taipuvainen mustaan sieluun, koska aikaisemmin näinä aikoina olen tapaillut Armas Ahdistusta.

Paitsi tänä vuonna. En edes tiedä, miksi.



En muista, koska viimeksi oloni olisi ollut näin kevyt ja onnellinen.

You're gonna say "Happy New Year!"

Mun loppuvuoden juhlakausi muodostui jopa säidensä puolesta varsin mainioksi. Kun muu maa joulun tienoilla jäätyi umpeen, pohjoisessa sai kauneimmassa kokemassani kuutamossa vaellella oikein toimivassa, kymmenen miinusasteen talvikelissä. Joulunalusviikolla olin hyvin huolestunut eurooppalaisten lentokenttien talvenhallintakyvystä ja lähellä kävi mielessä perua itselle määrittelemäni perinne, uudenvuodenreissu. Vaan kävipä niin, ettei perillä ollut lumesta tietoakaan.

Vähän harmaa Amsterdam oli, mutta siitä huolimatta rosoisen kaunis. Ei samalla tavalla ylirappioromanttinen kuin Berliini, mutta boheemi ja sellainen leikkisä. Tykkäsin niin kovin, kovin paljon. Kuten myös Utrechtista, jossa vuosi sitten varsinaisesti vaihtui.

Silläkin uhalla, etten tosiaankaan löydä mitään mukiinmenevää vaatetta puettavaksi ylle seuraaviin iltapukujuhliin, jätin ylläolevan kaunottaren hankkimatta. Ensi kerran, kun vastaavat kuumenee, kyllä harmittaa.

Bedankt voor alles, Siri.