Mulla on lapsesta asti ollut onneton suhde kynsiini. En varsinaisesti pure niitä, mutta revin ja raastan jo valmiiksi liuskaisia ja tikkuisia kynsiä, umpikuivista nauhoista puhumattakaan. Katastrofi on seurausta syntymälahjoista sekä opituista, pahoista tavoista. Siinä missä muilla kynnet kasvavat kauniiksi soikeiksi peileiksi ilman sen suurempaa numerontekemistä, itse suljen nakit nyrkkiin ja häpeän hiljaisesti. Vaikka saisinkin kynnet kasvamaan, ne ovat pehmoiset ja repeytymisherkät. No, olen tullut siihen tulokseen, että kyseessäolevan rakennusmateriaalin määrä ihmisessä on vakio, ja mulla se kaikki on keskittynyt pään alueelle.
Olen kokeillut käsiin kaikenlaista, rasvoista lakkoihin ja öljyistä piimaatabletteihin, mutta mikä niihin lainkaan puree, on neljän viikon kesäloma. Rakennekynnet on testattu, mutta ne eivät epäluonnollisuudessaan vastaa kauneuskäsitystäni vähimmässäkään määrin; eivät edes taidolla tehtyinä. Mavalalla on joitakuita hyviä tuotteita, esimerkiksi kaksivaiheinen kynnenlujittajalakka, joka kyllä toimii silloin, kun sitä jaksaa ja muistaa töppöihinsä sivellä.
Päätän joka päivä vähintään kerran lakata jyrsimästä kynsinauhojani, mutta nyt ajattelin oikeasti vieroittaa itseni. Iän kun todella näkee käsistä, niin hyvässä kuin pahassakin. Ehkä voisin myös ajatella hankkiutuvani manikyyrikierteeseen, sillä kampaamontuolissa istumisen lisäksi en juuri muuta hoitomuotoa niin kivaksi tiedä. Se on kamalan kiva, kun joku hipeltää käsiä. Ja kuinka kauniit ne ovat hoidon jälkeen! Puoli tuntia nyt ainakin.
No mutta, itsehoitovinkkejä otetaan vastaan.
*kyllä mä oikeastaan lupasin. Vähän dekadenssia elämään, sen sukankutomisen sijaan.
Kuva on löytynyt jostain netistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti