Kävin eilen keskiviikkona katsomassa kohutuimman, huhutuimman, palkituimman, odotetuimman, päräyttävimmän kotimaisen leffan norsunmuistiin. Tai sillä ajatuksella sinne menin. Olen ollut Helanderin Jalmarin hiljainen fani jo vuosia, sillä Rare Exports Inc. oli aikanaan aivan erityinen löytö. Fakiirin (2006) jälkeen epäilin koko Helanderin olemassaoloa, niin poikkeuksellisen taitava lyhytelokuva oli kysymyksessä. Varsinaista, pitkää Rare Exports -elokuvaa odotin innolla ja oletukset kasvoivat tietysti niin kuin pikkumeikällä vuonna 1990, kun olin aivan saletti saavani yhden tietyn ponitallilelujutun lahjaksi. Kun näin sitten aattoiltana avaamattomien pakettien päältä, ettei sitä ole luvassa, painuin itkuraivarin kanssa huoneeseeni. Jos olen aivan rehellinen, häpeän kyyneleet nousevat silmiin edelleenkin kohtausta muistellessa, mutta en ole koskaan saanut pyydettyä vanhemmiltani anteeksi.
Tunnin ajan elokuva on aivan mainio, rikasdialoginen ja mielestäni hyvinkin kaiken ennakkohehkuttelun arvoinen; loppu vajuu vääjäämättömästi kuin huhtikuinen hanki. Koko tyylilaji muuttuu, sävy muuttuu, ajatus muuttuu. Muuten varsin kelvon suorituksen tekevän Onni Tommilan hahmo Pietari kokee tahattomia naurunpyrskähdyksiä kirvoittavan instant-muutoksen pikkunilliäisestä tarinan todelliseksi sankaripelastajaksi. Ilmassa tuoksuu ohuelti deus ex machina. Odotin mustempaa, kovempaa, ronskimpaa loppuspektaakkelia, sillä traileri ja elokuvan alkupään juonenkulku antavat olettaa aivan jotain muuta kuin vastaavaa lastenfantasiaa. Tuntui hiukan siltä kuin kirjoitusvaiheessa olisi lahjasäkki tyhjentynyt. Helander on itsekin sanonut, ettei hän varsinaisesti käsikirjoittaja olekaan, vaan ohjaaja. Sitä osaamista ei toki käy kiistäminen.
Rare Exports on teknisesti ansiokas elokuva, se on kuvattu ja tehostettu valtavan hienosti. Elokuvan, jos ei suurimman niin vähintäänkin merkittävän, kunnian on sanottukin olevan sen, että 1,9 miljoonan euron budjetilla on tehty paljon kalliimmannäköistä jälkeä. Mä en kovin paljoa ymmärrä CGI-teknologian päälle, mutta tositökerön tunnistaa tietysti puolivillaisempikin harrastelija; Rare Exportsin nörttiosasto voi taputella toisiaan selkään, kyllä.
Minua ilahdutti erityisen paljon lavastuksen ja rekvisitoinnin huolellisuus. Setit on minun silmääni tasalaatuisia ja runsaita yksityiskohdiltaan ja uskottavia. Se minua monesti kalvaa, kun puhutaan niin paljon uskottavuudesta tai epäuskottavuudesta, unohdetaan niin usein se, mikä vaikutus tapahtumien ympäristöillä on. Se on iso! Ja merkittävä, mä sanon. Repesin nauruun, kun näin ensimmäistä kertaa karjujen moottorikelkat, jostain tuhannen kivenkolosta on propsiosasto kaivanut maailman kaksi viimeistä ajokuntoista Ockelboa. Lokaatiot on myös luku sinänsä, turhaan ryhmä ei Pohjois-Norjassa ole ittiään palelluttanut, Rare Exports on visuaalisesti vaikuttava elokuva.
Ennen elokuvan alkua ohjaaja Helander kiitti vanhempiaan ja perhettään. Hetkittäin viipyili mielessä elokuvan aikana kysymys, noinkohan Jalmarikaan on selvinnyt lapsuudestaan sentään traumoitta. Harva kai meistä. Pitäisiköhän viimein tänä jouluna pyytää kahdenkymmenen talven takaista megaluokan kiittämättömyyskohtausta omalta synnyttäjältään ja suojelijaltaan anteeksi?
Rare Exports on enskarissa huomenna perjantaina 3.12. Menkää tukemaan (suurimmaksi osaksi) suomalaista elokuvaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti