But it's not genuine, it's pure show. I can't stand all that artificial hoo-ha!

Mä olen ollut niin kierroksilla, etten tiedä, miten päin sanani asettaisin, jotta ne parhaiten kuvaisivat tuntemuksieni laadun ja ennenkaikkea, niiden syvyyden. Voimasanoja ei voine välttää, vaikka ne esteetikkoa ahdistaakin.

No, alkuun, mä olen osallistunut (alunperin tuttavani) haastekamppisideaan olla kahteen viikkoon käyttämättä muita kuin kivijalkakauppojen palveluita. Tämä tarkoittaa isojen ketjujen välttämistä ja asioimista esimerkiksi pikkukiskoissa, Hakiksen ja Kauppatorin halleissa, yksityisyrittäjien ruokakaupoissa sekä etnisissä elintarvikemyymälöissä.

Ah, mulle tää on tietysti lapsellisen helppoa, kun alakerrassani on maailman kaupungin paras kauppa, Kaartin kotikauppa M-Gourmet.

Aluksi mua puhtaasti suututti tässä asiassa elitismitupsahdukset. Että ohan se nyt helppoa luovaluokkalaisten ajatustyöläisten, keskikaupunkilaisten pillifarkkuhipsteripuhaltelijoiden elämöidä ja heittäytyä tiedostaviksi, toista se on meillä tavan duunareilla, jotka painaa pitkiä vetoja nylkypalkalla ja... Kunnes tajusin, mitä mä itse teen arkipäivisin ja että tässä nyt ollaan sen kaupunkikulttuurin perässä, minkä puuttumista Helsingistä minäkin olen ylimielisesti tuhahdellut, ja minkä vuoksi olen ylistänyt esimerkiksi boheemien urbaaniatmosfäärien synnyinseutua, Berliiniä. Mä tunnen sitä automarkettien Suomea huonosti eikä mulla ole mitään tahtoa tutustua siihen sen paremmin, siksi mun tehtävä on tukea muita toimijoita kuin tällä hetkellä mielensä mukaan temmeltäviä suuria ketjuja. Mulle mun rahojeni arvoista kaupunkikulttuuria on se, että mä saan suht edullisesti hakea aamuisin kahvit alakerran kaupasta, ja että mä tiedän ne tyypit, ketkä sen kahvin on aamulla keittäneet. Tai että mä saan ostaa omia tarpeitani vastaavan määrän raaka-aineita kerralla, mikä on samalla myös suurin yksittäinen vaivannäköni oman ekologisuuteni ja jätteenvähentämiseni eteen.

Vaikuttipa tähän heräämiseen myös uutiset, jotka ei sinänsä ole mitään uutisia, mutta ilmaantuivat vain erittäin hyvään saumaan, kuinka sattuikin. Pyydän kiinnittämään erityistä huomiota professori Viljasen lausuntoon.

Joo, no tästä elistismistä sitten kirjoitettiin kamppiksen Kivijalkahoito-blogissakin, otsikolla Kivijalkaelitismiä? Se teksti nosti mulla niin kiukun pintaan, että teki mieli heittää hevonkuuseen koko touhu. Kirjoittaja laittaa sinne ihan pokkana, että roskiksista ruokansa hakeminen on jotenkin valinta. Että valinta. Valinta on se, puenko mä tänä aamuna sinisen vai punaisen sukan, mutta että jumalauta, jos mulle tulee joku sukupolvikokemuspisteitä keräilevä hippinyynä kohauttelemaan elitismituskailuilleni olkia ja toteamaan, että ketjuttomuuden vaihtoehto on roskiksientonkiminen ja että kysymys on vain valinnasta, niin tää puuha saa mun puolesta olla. Mä olen niin kyllästynyt muutenkin siihen yläpuolelta tulevaan neuvomiseen, miten täällä pitäis elämänsä elää, että oon tällaiselle näin trendikkäälle vaihtoehtoisuudelle aivan yliherkkä. Tuon tekstin kirjoittajan kaltaisille henkilöille erityisesti.

Kaipaisin pikkuisen kestävämpää keskustelua aiheen ympärillä, oikeita puheenaiheita. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa 4.8. ollut hintavertailu nyt lähenee sitä (vaikka se ei verrannutkaan erikoispuoteja ketjukauppoihin, vaan toisiinsa), samoin kuin niin ikään Kivijalkahoito-blogissa Miten paljon olemme valmiit maksamaan ruuasta? -otsikolla postannut kirjoittaja. Omassa henkilökohtaisessa maailmassani, kun lasketaan arvo kaupassakäynnin miellyttävyydelle, ajansäästölle ja sille, että saan ostaa haluamani määrän haluamiani tuotteita, alkaa alepoissa ja siwoissa ja muissa kaavamarketeissa asioiminen olla, kainuulaista perinnesanontaa käyttääkseni, kallista vittuilua.

Mä kyllä sanoisin, että asioimisensa keskittäminen, tai pikemminkin hajauttaminen, pikku- ja erikoispuoteihin on tällä hetkellä jonkintasoista elitismiä. Ei se nyt kovin suuri joukko massaa ole, jonka etuoikeus on saada asua näiden palveluiden saavutettavuusalueella. Pikkukiskoissa ruoka on hinnakkaampaa kuin ketjutetuissa ja sataan kertaan optimoiduissa logistiikan riemuvoittomarketeissa. Tietysti se on. Ja se, että henkilö pystyy säätämään kulutustottumuksiaan ja sijoittamaan laatuun, on jonkinlaisen elintasonsa tulosta. Mutta kuitenkin, taitaa olla niin, että pysyvin ja tahmaisin elitismileima on mielikuvissa, psykologiaa, ja siksi nämä tällaiset kamppisjutut on tervetulleita ja vakavastiotettavia ja suositeltavia. Jonkun on ikään kuin näytettävä tietä. Siinäpä varsin omahyväinen, ellei elitistinen jopa, lausahdus. Mutta sitä leimaa ei tosiaankaan poista sellaiset kannanotot, että käy hakeen mangosi ketjukaupan biojätepuristimesta, kun siellä ne on tuoreita; ei, vaikka se kuinka perusteltaisiin yksilön vastavalinnalla pahan maailman ahdistaessa. Päinvastoin.

No mutta, toinen juttu, mikä mua ärsyttää aivan suunnattomasti, on todellisuudestairtautuminen, suoranainen fantasialevitointi. Tämä edellämainittu kirjoittaja kuuluttaa edelleen olevan valinnan sen, muuttaako asumaan pois pikkukauppojen ja kivijalkapalveluiden läheisyydestä, kauas automatkojen päähän. Tämä kirjoittaja, joka siis aluksi kertoo elävänsä köyhyysrajan alapuolella, väittää, että on puhtaasti valinta, missä päättää ihan näin Helsingissä pikkupuotien ja lähiruokatarjoilujen tuntumassa asua. Minä väitän, että ei ole.

Vastaavaan törmäsin, kun viikko-pari sitten selasin Gloriaa, jossa oli artikkeli "25 vinkkiä ekoelämään" tai jotain vastaavaa. Eräs kohta artikkelissa oli, että muuta keskustaan, palveluiden lähelle. Perusteluna se, ettei tartte sitte ottaa niin suurta lainaa. Aijaa.

Kyllä on maailmassa taas parikin virhettä. Sanokaa, mitä sanotte.