How about dinner tomorrow?

Vaikka Roomasta jäi vähän sekavat tilat sieluun, ruokahuolto oli ilahduttavasti ojennuksessa. Saapumispäivän "tähän ruokaa nyt" -lounas ei jättänyt pysyviä muistijälkiä, mutta siitä eteenpäin kaupungin paras anti oli kyllä kirkkaasti lautasella.

Matkaoppaat ja vinkkikertomukset me tietty luettiin tarkkaan ennen kaupungin porteista astumista, mutta kokemuksella tai muulla pykälistöllä laatuluokitellut ravintolasuositukset jouti romukoppaan, kun bongattiin hotellin ikkunasta Ristorante 110.

Ensin päätettiin piipahtaa pelkillä alkuruuilla, että jaksettaisiin jatkaa Trasteveren meininkeihin. Pasta suli suussa siksi hyvin, että viimeisen Rooman-illan herkkudinneripaikka niitattiin siinä; ei vähiten ravintolan mahtavan omistajaperhehenkilökunnan vuoksi. Kun tilattiin puoliksi tiramisù, sanoi rouva sen pöytään tuodessaan, että signorine kertovat sitten, kun hän voi tuoda toisen. Kokin ylpeys, ja hyvästä, hyvästä syystä.

Sisustuksellaan ravintola ei varsin pörhennellyt, mutta ei sillä mitään väliä ollut, kun ensimmäisellä kerralla tuhkakuppeja ja ruokalistoja paiskonut italialaiseen tyyliin käsitellyt tarjoilija-aviomies lämpeni meille toisena iltana ja jopa hymyili; intoutuipa ottamaan valokuvia ja tuomaan neideille kukkaset tukkaa laitettaviksi.

Söin saltimboccaa roomalaiseen tapaan, salviavasikkaa prosciuttolla ja voikastikkeessa. En ole koskaan syönyt yhtä mureaa vasikanlihaa - ja harvemmin muutakaan eläintä. Kyydiksi juotiin tottakai Proseccoa spumante.

Kaunis matkaseuralaiseni keräsi kehuja, huomiota ja säihkettä, minne ikinä menikin. Hurmuri.

Kokemus vahvisti todeksi sen minun kovin urbaaniromanttisen olettamuksen, mistä alunpitäen uskoin kaupungin sielun koostuvan. Että ulospäin vaatimattoman sivukujan varrelta matalan profiilin kuppiloista se syvä ydin voi sitten kuitenkin löytyä. No niin teki.