Her hair started falling out, in a really bad time

Olen jo muutaman hetken, ehkä kuukauden-parin, ajan ehtinyt huomaamaan, että minulta irtoaa hiuksia huomattavasti enemmän kuin normaalisti. Olen aina ollut karvalakkini kanssa pikkuisen neuroottinen, totta, mutta nyt kyseessä eivät olekaan ne luonnollisen loppunsa kohdanneet tapaukset, joita heltiää tukko päivässä, mutta jotka menee normaalilähdön piikkiin.

Nämä nyt irtoavat ovat vajaa kymmensenttisiä, läpikuultavan hentoja ja ne lähtee juurineen ohimoilta. Ja se näkyy.

Syytän yleispätevää ahdistusta, pitkään kytenyttä stressiä ja turtumista. Itseäni en tietenkään, pois minusta huonot elintavat, säännötön oleilu ja sokeripitoinen ruokavalio. Oiskohan tossa syytä kerrakseen oikein hartaasti ottaa ja katsoa peiliin?

Mutta en minä sitäkään tiedä, millä tilanteen voisin muuttaa tai korjata. En tarkoita seurausta, vaan sitä syytä. Uusi harrastus? Ei, vanhoissakin on tekemistä aivan nokko. Mikään uusi materia ei ratkaise mitään, siellä on oltu ja sitä on tehty; uuden tukan ehdottamisen ottaisin nyt henkilökohtaisesti itseeni. Terveellisemmin voin yrittää syödä ja tavata ystäviäni useammin. Töissä voin yrittää vetää tiukempia rajoja, ja olla taipumatta aivan kaikkeen, sillä sitä kuviota toteutetaan reippaalla mitä enemmän-sitä enemmän -metodilla. Ne kai mulla eniten stressaa, työasiat. Mä väsyn hommieni alla, enkä jaksa nähdä vaivaa elämäni eteen vapaalla.

Itseään pitäisi ihmisen osata hoitaa, miksi se just on niin äärettömän vaikeaa? Mikä virhe koodissa minussa ja lukemattomissa kaltaisissani mahdollistaa sen, että itsestään tingitään ensimmäisenä, tätä mä en lakkaa ihmettelemästä.

Kuva on samasta sarjasta kuin pari päivää sitten julkaistut, mutta siinä se nyt on. Itsensäkiusaamisen lopputulema.