"Joy For Two" for one

Jos ei ole syksystä just mitään hyvää sanottavaa, tuo se mukanaan ainakin Rakkautta ja Anarkiaa. Ohjelmisto aukesi viime perjantaina; vaikuttaa varsin mainiolta silmäykseltä maailman elokuvapöhinöihin ja ihmisiä puhuttaviin aiheisiin.

Mä tykkään festivaaleista siksi, kun ne tarjoaa tällaiselle ei-aivan-niin-valveutuneelle elokuvan ystävälle tilaisuuden tarkastella eri maiden tuotantoa ja itselle tuntemattomia lajeja. Se, että festivaalielokuvat on joku asioikseen joillain standardeilla valinnut, on ikään kuin turvallinen tapa tutustua uuteen eikä tartte niellä pettymystä ja päästä yli siitä vaan siksi, että tuli itse sokkona valittua teknisesti tai vaikka kerronnallisesti kehno pätkä. En tykkää siitä, kun leffan jälkeen tuntee tulleensa ryöstetyksi. Enkä nyt sanonut niin, että aina täysin sekoaisin kaikesta festivaaleilla näkemästäni, mutta yleensä niistä sentään joku valintaperuste on löydettävissä.

Festivaaleilla tulee myös katsoneeksi helmiä, joiden olemassaolosta ei muuten tietäisi mitään. Ah, yksi vaikuttavimmista koskaan katsomistani elokuvista näytettiin tammikuun 2009 DocPointissa, Christian Povedan jengidokumentti La Vida Loca. Hulluutta, sitä se on, mutta minkä mahtaa, monet mun mielestä hyvät leffat, syvälläuivien ihmissuhdedraamojen ohella, kertoo jostain alamaailman sektorista; jengijutut ja mafia ovat kiinnostavimpia aiheita. Jos sitä tahtoo, ne on suoraviivaisempaa ja, varsinkin perinteiset mafiatarinat, jotenkin katsojaa kohtaan reilumpaa toimintaa kuin esimerkiksi aasialaiset psyykenrikkojaelokuvat, missä on usein sietämätön ja kivuliaan sairas meininki. Ja ne on raakoja, herrasiunaa! Mä yleensäkin vähän vierastan sen maailmankolkan elokuvakulttuuria, mikä varmasti kyllä johtuu ennakkoluuloista ja -käsityksistä, mitkä taas johtuvat taiteenlajisivistymättömyydestä ja laiskuuslipsahduksesta antaa itsensä uinailla Hollywood-pullan pumpuloimana. Emmä, kato ko se on niin outoo ja erilaista!

Otan tän(kin)vuotisen R&A:n ilolla vastaan juuri tästä edellämainitusta syystä; se täydentää hienosti pyrkimyksiäni kasvattaa itseäni ymmärtämään elämää taiteenlajia entistä vähää enemmän ja tietysti nähdä siinä sivussa suuria tunteita ja unelmia valkokankaalla. Sugar Kanen tavoin ja sanoin, en lähde tänä syksynä Orionin penkistä kulumallakaan pois.

Avajaiselokuvaa odotellessa.

Hop kaikki elokuviin!

Vie Héroïque!