Kaikki tapahtuu aina kerralla. Silloin kun olisi aikaa, ei tapahdu mitään.
Kävin illalla Maximissa katsomassa Tamra Davisin elokuvan Jean-Michel Basquiat: The Radiant Child. Se oli vähän pitkä, hidassoutuinen ja amerikkalaista kadulta kartanoihin ja millä tavalla! -tarinankerrontatapaa myötäilevä. Jos ei ois ollut ihan niin kohteensa takia kiinnostavaa ja artsua matskua, hetkittäin olisi hyvin voinut kuvitella katsovansa E! Entertainmentin keveitä henkilökuvajuttuja, joissa puhuvat päät kilpaa kehuvat "dokumentin" nimihenkilöä. No joo, kiinnostavaa elokuvassa on ainutlaatuinen materiaali Basquiat'sta maalaamassa teoksiaan ja vain istumassa sohvalla haastateltavana, mikä on siis se aines, minkä ympärille ja ympäriltä koko puolentoista tunnin dokkari on rakentunut. Herkkupaloista kävivät myös alun kuvitus nuoren, kotoakaranneen teinarin SAMO-graffiteista sekä se anteliaisuus, kuinka paljon taiteilijan töitä näytettiin nimien kanssa. Myös havainnollistamiskuvat, joissa rinnastetaan Basquiat'n ja häneen vaikuttaneiden varhaisempien taiteilijoiden teoksia, mahdollistivat ainakin minulle mahtavia oivalluksen hetkiä ja avasivat ymmärrystä aiheesta.
Visuaalisesti dokumentti tottakai lunasti odotukset. Kuvan rosoisuus on helppo antaa anteeksi, kun se on aitoa tavaraa vuosikymmenten takaa. Tässähän joutuu pitkän tauon jälkeen ehkä ompeluhommiin, koska sain kesken leffan töihinkannustavan inspiraatiovisun mekosta, joka mun pitää saada. Turha etsiä kaupoista, ite se tarvii hoitaa. No katellaan; ei se elokuvakaan teknisesti aivan onnistunein ole, joten ehkä tässä luomisvimmassa voi itselleenkin jotain antaa anteeksi. Sitä paitsi Jean-Michelin toimintatapa muistuttaa paljon omaani. Minäkin kyllä voi kehujen edessä disauttaa itseäni ja käteni jälkeä miten päin lystään, mutta annahan olla, kun kohtaan parannusehdotuksia tai muita vinkkejä toisenlaiseen lopputulokseen. Ei käy, kun tää on just hyvä ja tarkoituksella näin ja piste.
Tämäkin olisi kyllä ihan mukava nähdä:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti