Mother of God, what's with the gut?!

Menemättä tarkemmin yksityiskohtiin, näin tänään itsestäni audiovisuaalista materiaalia, uimapuvussa.

Jumatsuka.

Oon kyllä ollut viimeisen vuoden hyvin tietoinen siitä, etten ihan henkiruokailijasta käy, mutta silti.

Huolimatta rakkaudestani ruokaan ja herkkuihin, olen aina ollut hoikkanen. Ylimääräistä lyllyrää vatsanseutuvilla ja käsivarsissa olen katsellut läpi sormien, koska kokonaisuus on pysynyt hallinnassa. Oon mä sitä jenkkakahvaissukkaa kriisittänyt, kuten kuka tahansa perusterve, normaalipainoinen nainen.

Olen elämäni aikana kaksi kertaa lihonut huomattavissa määrin; tää on nyt niistä se toinen. Sillon edellisellä kerralla, vuonna 2006, laihtumiseen tarvittiin hulluutta hiponut ihmissuhdekriisi ja siinäpä sitten on dieetti, mille en tällä kierroksella ala, vaikka vaaka alta räjähtäisi.

Ajattelin kokeilla vähän terveellisempää vaihtoehtoa. Eniten tässä ahdistaa se, etteivät vaatteet mene enää päälle. Paidat ahdistaa vatsasta ja käsivarsista, farkkuja saa kiskoa jalkaan, ja kun ne viimein saa päälle, peilistä pällistää klassinen muffin top. Uusia en osta, se olisi luovuttamista ja kokotrikoolla totuuden verhoaminen itsensä pettämistä. Tästä syystä on tässä myös ohkaisia vaikeuksia osoittaa mitään mielikuvituspurskahduksia tai kekseliäisyyttä tai kiinnostavuutta omassa arkipukeutumisessa. Hitto, ärsyttää vaan kaikki ne rätit, ja vaikka jonain aamuna ei ärsyttäisikään, ei ne siltikään näytä päällä hyvältä.

Kun keräilen massaa, tapahtuu se samassa järjestyksessä: kasvot, vyötärö, reidet, vyötärö, vyötärö, rinnat. Nyt ollaan siinä kriittisessä pisteessä, että olen toteuttanut kerran saamani ohjeen: "Söisit sinäkin joskus, niin saisit tissit". Jos se tän nykyisen määrän vatsamakkaraa vaatii, että minäkin ne saan, palaan enemmän kuin mielelläni niihin entisiin, lautaisiin mittoihini, koska koen, että mulla on sutjakan ihmisen identiteetti; onhan kestänyt melko kauan hyväksyä tajuta, mitä on tapahtunut. Ikä ei selitä mitään, ei ainakaan tätä. En pidä itsestäni näissä mitoissa, en tunne itseäni näissä mitoissa.

Mä tiedän, mitä se läskin kannoiltakaristaminen vaatii. Ja kaikki muutkin tietää. Mä liikun jo melko paljon, vaikka jätinkin jalkapallon kesän ajaksi tauolle; varmaan osaltaan selittää sen, miksi mä olen juuri nyt herännyt ääriviivojeni pyöristymiseen. Joukkuelajin pistämätön puoli on muuten onneksi sosiaalinen paine, terveisiä vaan sinnekin. Mutta, se pääsyy on puhtaasti syöminen, väärä ja suunnittelematon, mielihalujen ohjailema ja helppouttahakeva syöminen. Sen takia olenkin päättänyt valittamisen lisäksi aloittaa siitä.

Sain tänään ystävältä ohjeet kahdeksan viikon elimistönpuhdistuskuuria varten. Se kieltää melko suoraviivaisesti kaiken, ei vissiin tullut yllätyksenä. Mä voin sietää ja toteuttaa sen muun, voin luopua viikonloppujeni englantilaisista aamiaisista (jota, sain vasta tietää, myös hitaaksi itsemurhaksi kutsutaan) ja arkiaamujen voisarvista ja myöhäisistä dinnereistä, mutta kahvista kahdeksan viikon tauon pitäminen ei tuu onnistumaan. Miten se tapahtuu? Yrttiteellä? Jaiks.

Anna mun kaiken kestää.